torstai 29. kesäkuuta 2017

Tunnustan ihailevani J.S. Meresmaan Mifonki-sarjaa

Julkaisen tässä pitkän analyysin J.S. Meresmaan tähän asti ilmestyneistä Mifonki-kirjoista. Tiedän jo, että syksyllä ilmestyvä päätösosa vie sarjan tyylikkääseen loppuun ja lunastaa aiempien osien lupauksen merkittävästä fantasiakirjakokonaisuudesta. Siitä en kerro sen enempää, mutta jos et ole tutustunut aikaisempiin osiin ja pelkäät juonipaljastuksia, lopeta lukeminen. Analyysia ei voi tehdä kertomatta sisällöstä.

J.S. Meresmaalla on kyky rakentaa tarinoista ehjiä ja vaikuttavia kokonaisuuksia ja liittää mukaan eloisia, toisinaan maalauksellisia ja toisinaan runollisia kuvauksia. Hänen kielenkäyttönsä on hiukan erikoista, tyylilajeja sekoittavaa, arkikielen sana saattaa pujahtaa juhlavaan esitykseen. Siihen kuitenkin tottuu nopeasti, ja se saattaa myös viehättää. Henkilöt ovat hyvin kuvattuja ja psykologisesti uskottavia, ja jännittävä juoni on taitavasti rakennettu. Keskityn kuitenkin tässä kirjan fantasiaelementteihin.

Keskeistä ovat neljä mifonkia, punainen tulen mifonki, sininen ilman mifonki, vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Myytille ominaiseen tapaan ne kuvataan näkyvässä muodossa ilmestyvinä valtavina liskomaisina olentoina. Ne edustavat eri puolia jumaluudesta, jota Meresmaa nimittää toisinaan monikkomuodossa jumaliksi, toisinaan Suureksi hengeksi, mutta jonka voi ajatella Spinozan tavoin panteistisena Jumalana, joka on kaikki, ja jonka ulkopuolella ei ole mitään:

Eikö meissä jokaisessa virtaa sama voima, joka kiertää halki aikojen ja maailmojen, taivaankannen tähdistä valtamerten mustimpiin syvyyksiin ja vieläkin syvemmälle?
(Mifongin perintö)

Vaikka mifongit ovat panteistisesti käsitettävän jumalan ilmenemismuotoja, ne eivät ole hyviä tai pahoja. Ihmisissä ne ilmenevät häntä ohjaavina vietteinä, vaistoina, luonteenpiirteinä tai alitajuisina valmiuksina, valitusta tulkintatavasta riippuen. Mifongin perinnössä keskeinen on punainen tulen mifonki, joka merkitsee myös rakkautta sen kaikissa muodoissa, seksuaalisuutena, mielihyvän etsimisenä, hellyytenä ja haluna toimia muiden hyväksi.

Joissakin ihmisissä on mifonkien verta, tai oikeastaan mifonkien sukulaisten maruaanien, joiden kanssa marmosiinikansan ihmiset kävivät niin veristä taistelua, että maan mifonki päätti hillitä taistelua rituaalilla, jossa kukin sai omaan vereensä annoksen vihollisen verta. Marmosiinikansasta tuli maruaanien veren vaikutuksesta terveitä ja voimakkaita, mutta myös ylpeitä, äkkipikaisia ja hallitsemishaluisia. He taistelivat lopulta keskenään, kunnes jäljellä oli vain lapsia, jotka lähtivät muunveristen sekaan, avioituivat ja saivat lapsia. Näiden maruaanien veren perintöä kantavien lasten ora eli henkiolento määritti mifongin, jonka hengessä lapsi kasvoi, ja jonka merkkiä ihminen kantoi loppuelämänsä.

Varsin yleisesti lasten ajatellaan saaneen vanhemmiltaan "veren perinnön", joten ajatus veren mukana siirtyvistä ominaisuuksista ei ole vertauskuvana outo. Ongelmallista onkin vain ajatus, että toiset sukulinjat olisivat jotenkin parempia ja enemmän Jumalan kaltaisia kuin toiset. En usko Meresmaan tarkoittaneen sitä, vaan maruaanien veren perintö on eräs tapa kokea yhteys mifongin edustamiin arvoihin.

Koko kirjasarjan läpi kulkee rakkauskertomus, joka aluksi vaikuttaa varsin tavanomaiselta. Dante Rondestani saa tehtäväkseen saattaa Ardisin Beloneen tulevan puolisonsa luo. Dante ja Ardis rakastuvat toisiinsa, ja heidän tunteensa toisiaan kohtaan ovat enemmän kuin pelkkää eroottis-seksuaalista halua (joka toki myös on voimakkaasti mukana). Dante pyrkii ajattelemaan Ardisin etua, ja Ardis pitää velvollisuutenaan suostua isänsä järjestämään avioliittoon. Dante palaa kuitenkin Ardisin luo huomatessaan tämän olevan vaarassa, ja kun Dante joutuu suuriin vaikeuksiin, Ardis lähtee etsimään häntä.

Dante ja hänen puumansa Reu muodostavat kaksoispersoonallisuuden, ja punaisen mifongin mahtia edustaa Reu, joka on saatu punaisen mifongin suojeluksessa olevalta pantterikansalta. Reu on vertauskuva ihmisen eläinluonnolle ja vaistomaiselle tiedolle, jota älyllä ei tavoita. Sen opastamana ihminen pystyy poikkeamaan kulttuurin hänelle opettamista asioista ja etsimään omaa tietään.

Aluksi Danten ja Reun yhteiselämä on hyvin tasapainoista. Ihminen ja puuma ovat kiintyneitä toisiinsa, eli Dante hyväksyy eläinluontonsa, eikä eläinluonnolla ole vaikeuksia sopeutua ihmisen eettisiin velvoitteisiin. Danten yhteys mifonkiin (puumansa kautta) on kuitenkin poikkeuksellista, sillä kirjasarjan alussa kaikki mifongit ovat horrostilassa. Se merkitsee sitä, että ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta ja myös omista tunteistaan. Mifonkeja ei juuri kukaan edes muistele, ja punaisen mifongin löytänyt ja sen herättämistä suunnitteleva ei toimi yhteisen hyvän takia, vaan itsekkäistä syistä.

Mifongin herättämiseen tarvittaisiin maruaanien veren perintöä kantavan ihmisen verta. Kenelläkään elossa olevalla ei ole sitä enää riittävän vahvana, mutta jos kaksi maruaanien veren perintöä kantavaa ihmistä saisi keskenään lapsen, verilinja voimistuisi riittävästi. Eräs mifongin veren perintöä kantava on Ardis, ja toinen on Ardisin puoliso Ardis synnyttää kaksoset, Ciaranin ja Fewrynnin, joiden isää hän syystäkin inhoaa. Ardisin vähitellen heräävät äidintunteet on kuvattu hienosti, samoin Danten orastavat isäntunteet Ardisin lapsia kohtaan.

Fewrynn siepataan uhriksi, jonka avulla punainen mifonki herätetään. Veriuhri on tuttua mytologiasta ja se on rituaalina ollut käytössä monissa uskonnoissa. Tässä tapauksessa mifonki ei kuitenkaan vaadi uhria, se vain ottaa sen vastaan ja herää henkiin. Henkilö, joka uhraa Fewrynnin, toimii itsekeskeisyytensä ja ahneutensa ohjaamana, luullen saavansa mifongilta palkan. Mutta punainen mifonki toimii oman luontonsa mukaisesti ja palauttaa Fewrynnin henkiin antamalla hänelle omaa vertaan. Fewrynnistä tulee näin ihmisyytensä lisäksi myös tulilinnun tytär, puolittain mifonki.

Punaisen mifongin herääminen herättää sinisen mifongin, mutta se tapahtuu hallitsemattomasti, ja vaikka mifongit normaalisti pitävät ajatusyhteyttä toisiinsa, sininen sulkee mielensä punaiselta heti herättyään.

Punainen ja sininen mifonki edustavat niitä kahta ihmismieleen vaikuttavaa voimaa, joita Freud nimittää seksuaalisuudeksi ja aggressiivisuudeksi tarkoittaen seksuaalisuudella kaikkia hellyyden ja mielihyvän sävyttämiä toimintoja ja aggressiivisuudella minän suojelemiseen ja itsesäilytykseen kuuluvia. Punaiseen mifonkiin liittyy rakkauden tunne, siniseen mifonkiin viha. Ne eivät ole pahoja tai hyviä, vaan sinänsä neutraaleja ja ihmiselle tarpeellisia, mutta liian voimakkaina ne voivat olla tuhoisia, ja ilman kosketusta rakkauteen viha muuttuu hyvin vaaralliseksi.

Sininen mifonki yrittää tuhota Fewrynnin, ja punainen mifonki vie Ardisin ja Fewrynnin turvaan pantterikansan luo. Pantterikansa on punaisen mifongin suojeluksessa oleva hyvien ja auttavaisten ihmisten joukko. Heidän näkijöillään on usko perimmäiseen hyvään, ja he pystyvät katsomaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Se tapa, jolla näkijä auttaa Ardisia selvittämään omia tunteitaan, muistuttaa psykoanalyysia. Ja niin kuin psykoanalyysissa, Ardis pystyy selkiyttämään ajatuksiaan hiukan, mutta sulkeutuu, kun lähestytään liian kipeitä aiheita.

Kirjasarjan rakastavaiset, Ardis ja Dante, ovat joutuneet eroon toisistaan. Ardis uskoo Danten kuolleen. Dante taas osoittaa rakkautensa syvyyden sillä, että uskoessaan Ardisin olevan onnellinen hän päättää luopua omasta toiveestaan.

Kun Ardis lähtee hakemaan luokseen poikaansa Ciarania, hän ja Dante kohtaavat. He joutuvat onnettomuuteen, jossa Dante näyttää kuolleen. Koska Danten kanssa sielun jakava Reu kuitenkin on hengissä, Dante pystytään pelastamaan vahvistamalla hänen ja puuman yhteyttä. Sen seurauksena puuma saa joksikin aikaa yliotteen ihmisestä. Danten ihmisyys onnistutaan pantterikansan luona palauttamaan, mutta siihen ei tule aiempaa levollista luontevuutta. Tämä symboliikka on tietenkin aivan selvää, ihmisessä hänen eläinluontonsa ja kulttuuriin sopeutuva ihmisyys voivat joutua epätasapainoon hyvinkin traagisin seurauksin.

Pantterikansan näkijöiden tehtävänä on auttaa maailmanjärjestyksen varjelussa. He selvittävät, että punaisen ja sinisen mifongin välisen tasapainon palauttamiseksi on herätettävä myös vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Silloin mifongit edustavat luontoa sen kokonaisuudessa. Mifonkien herättämiseen tarvitaan taas veriuhri. Uhraaja on nyt vapaaehtoinen, ja haluaa hyvällä työllään sovittaa tekemäänsä pahaa. Veriuhri ei nytkään ole mifonkien vaatimus, vaan ihmisten keksimä keino niiden herättämiseen, joten tulkintamahdollisuudet ovat hyvin laveat.

Mifongin ajan epilogissa todetaan, että mifonkien heräämisen myötä palasivat magia ja taikuus maailmaan. Magia ja taikuus on ainakin tässä fantasiakirjasarjassa kuitenkin mielestäni käsitettävä toisin kuin mitä nuo sanat tarkoittavat reaalimaailmassa. Mifonkien herätessä palautuu ihmisen yhteys luonnonvoimiin ja myös oman luontonsa perustaan, ja tieto siitä, että on paljon sellaista, mikä on ymmärryksemme ulottumattomissa.

Ardisin kaksoset Fewrynn ja Ciaran kehittyvät kohti aikuisuutta. Vaikka Ciaranista tulee Merontesin kuningas, hän ei pääse eroon hienoisesta kateudestaan Fewrynnin erityislaatuisuutta kohtaan. Koska Fewrynnissä on punaisen mifongin verta, hänellä on mahtia, jota ihminen ei hallitse. Fewrynn kokee sen myös taakkana. Vaikka hän pyrkii käyttämään erikoislaatuisia kykyjään vain hyvään ja oikeaan, hänen ihmisluontonsa aiheuttaa ongelmia. Kiivastuessaan hän muuttuu tahattomasti polttavan kuumaksi, ja aiheuttaa palovammoja varsinkin rakkautensa kohteelle, Moharille. Osasyynä on, että Fewrynnin ja Moharin verenperintö ei sovi yhteen.

Fewrynn pystyy kommunikoimaan mifonkien kanssa. Hän pystyy myös kutsumaan mifongin luokseen. Ensimmäistä kertaa se tapahtuu rituaalissa, johon valmistautuessaan Fewrynn juo tietyistä yrteistä valmistettua teetä, lausuu loitsut ja vuodattaa omaa vertaan. Meresmaa puhuu tässä yhteydessä verimagiasta ja korostaa, että se on kiellettyä ja voi vahingoittaa käyttäjäänsä. Fewrynn ei kuitenkaan käytä magiaa ainakaan siinä mielessä, että hän yrittäisi hallita mifonkia. Kysymyksessä on pikemminkin rukous, jonka avulla hän pyytää mifonkia tulemaan. Häntä avustava Vigar sanoo:

"Loitsu se ei ole laisinkaan, sillä tämän verimagian yhteydessä sellainen on tarpeetonta korostamista. Tärkeintä on ajatuksen puhtaus. Muuten se ei toimi ja uhri menee hukkaan."

Rituaalien monimuotoisuus, niihin tarvittava veri ja erilaiset yrtit ovat vaikeaselkoinen aihe, johon vielä palaan.

Ciaranin kuninkuutta varjostaa Merontesia kohdannut kirouksen kaltainen tilanne. Lapsia ei synny, ja jos kaupunkiin muuttaa lapsiperhe, pienokaiset kuolevat lapsiruttoon. Syyn siihen tietää aluksi vain Dante. Hänen sisarensa Linn on voimakkaiden vihan- ja suruntunteidensa takia joutunut sinisestä mifongista lähtöisin olevan mustan mahdin valtaan, ja Linnin kautta musta mahti ulottaa vaikutuksensa Merontesiin. Tulkinta on helppo: viha kahlitsee joskus ihmisen hyvin pahasti, ja sellainen ihminen levittää vihaa ympärilleen.

Danten ja Fewrynnin välille vähitellen heräävä luottamus on kuvattu herkällä otteella. Fewrynn ymmärtää, että Dantessa on sama punaisen mifongin mahti kuin hänessäkin, se vain on Dantessa Reun kautta. Dante, Reu ja Fewrynn yhdistävät heissä olevan rakkauden voiman, ja kuvaus Linnin pelastamisesta on hyvin vaikuttava. Tässä yhteydessä myös Danten antamalla veriuhrilla on selkeä merkitys, se kuvaa hänen halukkuuttaan tehdä kaikkensa sisarensa pelastamiseksi.

Danten ja Fewrynnin pelastama Linn on syvässä tajuttomuustilassa. Fewrynnin opettaja Memhri on siepannut Linnistä irtaantuneen mahdin itselleen, mutta sininen mifonki ilmestyy ottamaan sen takaisin. Fewrynn on järkyttynyt siitä, että hän on Linnin pelastamisen yhteydessä tahattomasti aiheuttanut rakastamansa Moharin kuoleman. Hän neuvottelee sinisen mifongin kanssa, ja mifonki antaa hänelle pienen palan mustaa mahtia, jonka avulla Moharin voi palauttaa kuoleman rajan takaa.

Fewrynnin pyynnöstä sininen mifonki vie Danten, Reun ja Linnin pantterikansan luo, koska vain siellä Linn voidaan parantaa. Pantterikansan tietäjä sanoo, että sininen mifonki on edistänyt Linnin toipumista antamalla hänelle hiukan mahdistaan. Musta mahtikaan ei ole sinänsä paha, vaan kohtuullisena ja punaisen mifongin mahdin kanssa kommunikoivana tarpeellinen ja hyödyllinen.

Linn ei kokemuksensa jälkeen palaa ennalleen, vaan hän näkee kuolleiden henkiä. Tarkemmin määriteltynä nuo henget ovat sellaisia, jotka eivät ole vielä siirtyneet Suuren hengen luo, vaan joita jokin pitää kiinni tässä maailmassa, tavallisesti rakkaus tai viha. Tulkitsisin nuo henget vertauskuviksi tunnesiteille, jotka elossa oleva edelleen kokee todellisiksi ajatellessaan vainajaa.

Linn haluaa käyttää mustan mahdin vankeudessa oppimiaan asioita ihmisten auttamiseen.

Linn ei jaksanut enää vihata eikä hänellä ollut voimaa rakastaa. Kuun hidasta vajoamista katsellessaan Linn tiedosti, että hänen oli oltava kuin kuu – peilattava hyvyyden säteitä ja suojeltava ihmisiä siltä, mikä pimeän puolella piileskeli.

Danten ongelmat eläinluontonsa kanssa jatkuvat, ja Danten ja Reun keskustelut ovat todella nautinnollista luettavaa. Reun eläinluonto on rehti ja suora, ja Danten ihmisluonto yrittää väistellä ja kierrellä. Eläinluonnosta tulee kuitenkin vaistonvaraista perustietoa, jota ihmisen järkeily ei tavoita.

Välillä Dante on tilapäisesti erossa Reusta. Se onnistuu vain niin, että sekä Dante että Reu ottavat säännöllisesti lääkettä erossaolon haittavaikutuksia hillitsemään. Mutta jo Reun kanssa yhdessä ollessaan Dante on kokenut oivalluksen, joka saa hänet etsimään Ardisin. Ardiskin ymmärtää lopulta "että oli rakkauksia, joita ei voinut järjellä ymmärtää – ne saattoi vain ruumiilla hyväksyä". Se on sitä samaa vaistomaista tietoa, jota Dantessa edustaa Reu.

Dante kokee erillisyyden Reusta vapauttavana, koska liitto antaa Reulle liikaa valtaa. On kuitenkin selvää, että erossaolo lääkkeen avulla on huono ratkaisu, jokin muu pitäisi löytyä.

Fewrynn palauttaa Moharin kuoleman rajan takaa, mutta Mohari ei palaa eläväksi, vaan välitilaan, jossa hän on toimintakykyinen, mutta häneltä puuttuvat useat normaalit elintoiminnot.

Elämän ja kuoleman raja ei ole yksiselitteinen ja jyrkkä, ja lääketieteen kehittyessä tuo raja on muuttunut entistäkin epämääräisemmäksi. Keskeiset elintoiminnot pystytään pitämään käynnissä, vaikka ihmisen mieli on kadonnut aivotoiminnan päättyessä, ja on mahdollista elvyttää ihmisiä, joiden tila voi elvytettynä olla kaikkea muuta kuin hyvä. Pohdinta siitä, milloin pitää antaa elämän johtaa luonnolliseen päätepisteeseensä kuolemaan, ei siksi ole turha.

Moharin paluun myötä pääsee rajan takaa palaamaan myös kaoreja, maruaanien metsästäjiä, jotka vainuavat Fewrynnissä olevaa maruaanien veren perintöä. Eikä siinä kaikki, vaan portti jää auki, ja sieltä tulee myös vainajien henkiä. Kaorien ilmestymisen voi tulkita seuraukseksi siitä, että Fewrynn käytti mahtiaan luonnonlakien rikkomiseen, ja vapautuneet vainajien henget voi yhdistää samaan. Tämä irvokas (ja muodikas) juonikuvio on kuitenkin mielestäni tähänastisen kirjasarjan heikointa antia, samoin kuvaus monimutkaisista rituaaleista, jotka tarvitaan toismaailmaan johtavan aukon sulkemiseen. Mutta siinä yhteydessä tapahtuu myös kaksi merkittävää ratkaisua. Mohari valitsee paluun kuolleiden joukkoon, ja Fewrynn seuraa häntä sinne.

Sekä Moharin palauttamiseen kuoleman rajan takaa että sen jälkeisen tilanteen korjaamiseen Fewrynn tarvitsee apua mifongeilta. Hän pyytää tapaamista mifonkien kanssa maagisilla menoilla, joihin sisältyy myös veren vuodattamista, tosin ei aina. Rituaaleissa tarvitaan paljon erilaisia rohtoja, ja mifongin tapaaminen kuvataan aina vajoamisena unimaiseen, epätodelliseen tilaan. Vaikka mielikuva päihteiden avulla saavutetusta yhteydestä tulee aika vahvana, ja sitä lisää varsinkin kuvaus siitä, että vihreän mifongin tapaamisen edellä otsaan sivelty tahna aiheuttaa Fewrynnille harhoja vielä heräämisen jälkeenkin, en usko Meresmaan tarkoittaneen sitä. Mielestäni Meresmaa on pyrkinyt vertauskuvin kertomaan perimmäisten asioiden lähestymisen pelottavuudesta ja siitä, miten pyhän ja ylevän kohtaaminen pyyhkii tieltään kaiken muun.

Ardisin luonne kehittyy vähitellen yhä itsekeskeisemmäksi. Hänen rakkautensa lapsiaan kohtaan on kahlitsevaa ja hallitsevaa, ja hänessä tulee esiin myös vahva kostonhalu. Lopulta Ardisista tulee kuningatar, ja hän nostaa rinnalleen aviomiehensä Connailin, mutta aikoo säilyttää myös rakastajansa Danten. Epäitsekkäästi Dante hyväksyy sen.

Dante etsii edelleen tasapainoa itsensä ja sebuiansa Reun välillä, eläinluonnolla on ajoittain yliote. Dante ja Linn ovat kuitenkin ne, jotka eniten tuntevat vastuuta muista ja haluavat auttaa. Luontaista sosiaalisuutta edustaa myös Siv, jonka ihmisluonto on yhteydessä lintujen vaistotietoon. Sivin käyttämät vertaukset ovat joskus hyvin osuvia. Näin hän sanoo onnettomuudessa muistinsa menettäneelle Joentuomalle: "Teikäläinen tavallaan kuoriutui uudelleen, kun heräsi onnettomuuden jälkeen."

Toismaailmassa oleva Fewrynn on joutunut mustan mahdin valtaan, ja Linn kokee olevansa siihen syyllinen, vaikka luultavasti Fewrynnin ihmisluonteen heikkoudet ovat altistaneet hänet sille. Toismaailma ei tässä niinkään ole välitila fyysisen elossa olemisen ja kuoleman välillä, vaan kysymys on ihmisyyden osittaisesta kuolemasta eläimellisen vaistoperustan saadessa yliotteen.

Tulossa oleva päätösosa tarjoaa ratkaisun Fewrynnin, Danten ja muidenkin keskeisten henkilöiden tilanteeseen, osin yllättävästi, mutta sekä psykologisesti uskottavasti että myytin tulkinnan kannalta perustellusti. Sitä odotellessa, lukekaa aikaisemmat kirjat vielä kerran läpi.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Sirpin armeija

Näitä selostuksia on aika hauska tehdä, ja ehkä niistä on hyötyä Vuorileijonan varjo -sarjan lukijoille. Tällä kertaa hahmottelen armeijan rakennetta eri maissa. Näin Sirpissä:

Voimassa ollut laki kielsi vielä Teran hallintokaudella aseiden käytön. Sirpissä järjestystä valvoivat aseettomat turvajoukot. Vuorimaalaisten miehityksen aikana Sirpissä muodostui aseistautunut vastarintaliike. Tera hyväksyi sen toiminnan, mutta kun vuorimaalaiset Teran hallintokauden 14. vuonna oli karkotettu Sirpistä, Tera halusi palauttaa vanhan lain voimaan, ja vaati vapauden puolesta taistelleita luovuttamaan aseensa. Noin 10.000 miestä kieltäytyi tekemästä niin. Johtajansa Moirin kanssa he vetäytyivät lain ulkopuolelle, leiriin Kooravuorelle.

Moiri ja hänen sotilaansa osallistuivat Autiomaan sotaan Vuorimaan ja Liton joukkojen rinnalla. Autiomaan sodan jälkeen Tera ilmoitti luopuvansa vallasta, ja Moiri valittiin hänen seuraajakseen. Kansankokous vahvisti myös lakimuutoksen, jonka mukaan Sirpissä oli laillisesti armeija. Aluksi se koostui Moirin johdettavana olleista miehistä.

Sirpissä ei ole pakollista asevelvollisuutta, vaan koulutukseen hakeudutaan vapaaehtoisesti. Moirin hallituskaudella koulutus tapahtui Moirin johdolla. Sotilasharjoittelijoille ja vakinaiseen palvelukseen jääville maksetaan palkkaa. Muut koulutuksen saaneet ovat nostoväkeä, joka voidaan tarvittaessa kutsua palvelukseen. Sirpin lain mukaan jokaisella on kuitenkin täysi vapaus koska hyvänsä ilmoittaa, ettei hän enää ole käytettävissä sotilastehtäviin.

Sirpissä oli Moirin hallintokaudella vakinaisessa palveluksessa pitkään noin kolmetuhatta miestä. Sekä Vuorimaassa että Autiomaassa tavallisen käytännön mukaan heidät jaetaan 12 hengen ryhmiin, joita johtaa ryhmänjohtaja. Kymmenen ryhmää on joukkue, jota johtaa joukkueenjohtaja. Alipäällikön vastuulla on vaihteleva määrä joukkueita. Varsinaista päällikkötasoa ei Sirpissä Moirin mielestä aluksi tarvittu, sillä ylipäällikkö selvisi kokonaisuuden hallinnasta muutenkin. Mutta kun väestön määrä lisääntyi maahanmuuton seurauksena ja sotilaiden määrä kohosi noin viiteentuhanteen, Moiri nimitti avukseen kaksi päällikköä, jotka toimivat hänen neuvonantajinaan ja tarvittaessa myös edustajinaan.

Jo Moirin hallintokaudella oli vireillä suunnitelma sotilaskoulutuksen antamisesta myös siihen halukkaille naisille. Sitä ei kuitenkaan ole vielä toteutettu.

(Kunhan ehdin kirjoittaa, näitä selostuksia löytyy lisää sivustolta https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/etusivu )

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Uuden kirjan alku

Tilinteon aika (Vuorileijonan varjo 10) on nyt aloitettu. Toki muutoksia tulee sitten, kun alan työstää tekstikokonaisuutta, ja ehkä jo aikaisemmin. Mutta tällä hetkellä uusi kirja alkaa näin:

Helteen kuivattamassa maassa jaksoivat enää sinnitellä vain sitkeimmät kasvit. Punertava multa oli monin paikoin paljaana, ja tuuli nosti pölyä ilmaan. Syksyn kuukausina sirpiläiset tapasivat jo kaivata ensimmäisiä sateita, mutta tänä vuonna niiden viivästymisestä iloitsivat muutkin kuin oliivinviljelijät, jotka vielä keräsivät jälkisatoa. Maanjäristyksen aiheuttamien tuhojen korjaaminen oli kesken, ja myös Matalan kylässä osa ihmisistä asui edelleen tilapäissuojissa.

Sirpin armeijan sotilaat oli komennettu auttamaan korjaustöissä. Yksi ryhmä rakensi uutta kattoa syrjäiseen pieneen taloon. Työläisten ja rakennustarvikkeiden seassa pihamaalla oli kolme pientä lasta ja kaksi vuohta. Lapset ehkä pyrkivät auttamaan, mutta vuohet tutkivat, löytäisivätkö jotain syömäkelpoista.

Katon kannatinpuut olivat jo paikoillaan, ja niiden päälle oli ladottu riittävästi ruokonippuja. Nyt pehmitettiin pihalle kerättyä kuivaa savea ja kannettiin sitä katolle, jossa sitä levitettiin paksuksi kerrokseksi. Dotar lähestyi pihaa, ja lapset kipaisivat uteliaina katsomaan tulijaa. Huomattuaan Dotarin arpiset kasvot pienin lapsista kirkaisi kauhistuneena, ja muutkin pysähtyivät.

– Ei minua tarvitse pelätä, Dotar sanoi tyynnyttävästi. – Etsin Karetaa, minulle kerrottiin, että hän on täällä.

– Kuka on Kareta? kysyi se lapsista, joka oli kooltaan heistä keskimmäinen.

– Kareta on ylipäällikkö, kookkain lapsista sanoi opettavaisesti. – Kaikkien pitäisi tietää se. Tenaa on Sirpin hallitsija, ja Kareta on Sirpin armeijan ylipäällikkö, ja tuo ruma musta mies on Dotar, eikä hän ole vaarallinen.

– Olet oikeassa, Dotar sanoi. – Mutta onko Kareta täällä? Minulla on asiaa hänelle.

Yksi sotilaista tuli Dotarin luo ja kysyi: – Etsitkö ylipäällikköä? Hän on katolla levittämässä savikerrosta.

Dotar katsoi katolla työskenteleviä miehiä, mutta kaikki näyttivät puolialastomina ja saveen tahriutuneina niin toistensa näköisiltä, ettei hän tunnistanut ketään Karetaksi. Hän sanoi sotilaalle: – Käy pyytämässä ylipäällikkö tänne, minulla on hänelle huomattavasti ikävämpää tekemistä kuin tuo, mitä hän nyt puuhailee.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kareta ja Vuorileijonan varjo

Kareta kokee syntyneensä sotilaaksi, mikään muu ammatti ei tunnu mahdolliselta. Vuorimaalaisten hyökkäys Sirpiin antaa hänelle hänen kaipaamansa mahdollisuuden olla taistelijasankari, ja hän ryhtyy valmistelemaan aseellista vastarintaa.

Sirpin vapaustaistelua johtaessaan Kareta on puolustajasankari, joka ei epäile tekojensa oikeutusta, hänhän taistelee palauttaakseen Sirpiin sen rauhan ja oikeudenmukaisuuden, joka siellä oli ennen vuorimaalaisten tuloa.

Myös ryhtyessään taistelemaan Vuorimaan kuninkuudesta Kareta tuntee olevansa oikealla asialla. Hänen kuuluisi Vuorimaassa voimassa olevien lakien mukaan olla kuningas, ja hänen aikomuksensa on uudistaa Vuorimaan hallinto sellaiseksi, että se turvaa kaikkien ihmisoikeudet.

Sodan aikana Kareta kuitenkin kauhistuu aiheuttamaansa tuhoa, ja kuninkaaksi päästyään hän tuntee, että ei pysty hallitsemaan riittävän hyvin. Hän ei osaa neuvotella, vaan turvautuu herkästi väkivaltaan tai sen uhkaan pakottaakseen vastustajat tottelemaan.

Lopulta Kareta ymmärtää muuttuneensa puolustajasankarista alistajasankariksi, joka taistelee lähinnä vain ylläpitääkseen valtaansa. Sen ymmärrettyään hän luovuttaa kuninkuuden pojalleen, jonka hän tietää sovinnolliseksi ja neuvottelukykyiseksi.

Karetassa henkilöityy perinteinen taistelijasankaruus, jota usein verrataan leijonaan. Mutta se on leijona, jonka mukana aina kulkee varjo: väkivallan ja sodan uhka.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Tessi ja Vuorileijonan varjo

Mietin taas Tessin merkitystä Vuorileijonan varjo -sarjalle. Tessi on henkilönä mukana vain alun trilogiassa, mutta tavallaan hän on avain kirjasarjan perusasetelmaan.

(Jos et ole lukenut näitä kirjoja ja pelkäät juonipaljastuksia, älä lue eteenpäin. Juonipaljastuksia on tulossa, ja tosi paljon.)

Tessi on elänyt lapsuutensa Sirpissä, jossa sanonta "nähdä leijonia Sirpin vuorilla" tarkoittaa turhia pelkoja. Maa on rauhallinen, ja aseiden hallussapito on kielletty, sillä toisen ihmisen vahingoittaminen niillä ei ole sallittua mistään syystä. Sitten Vuorimaan sotilaat hyökkäävät Sirpiin, ja Tessin isä uhraa oman henkensä johtaessaan Sirpin aseistamattomat turvajoukot viivyttämään valtaajia, että muut ehtisivät paeta.

Isänsä tavoin Tessi uskoo, että edes aseistautunutta hyökkääjää ei saa vastustaa käyttämällä surmaamiseen tarkoitettuja aseita. Mutta paetessaan Karen kanssa vuorimaalaisia sotilaita Tessi Karea puolustaakseen heittää kuitenkin kivellä lähintä sotilasta, ja usuttaa sitten koiransa sotilaiden kimppuun. Miettiessään tapahtunutta hän toteaa käyttäneensä asetta, ja hän pohtii, oliko se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jättää Kare sotilaiden käsiin.

Vuorileijonan varjo -sarjan toisessa osassa, Kuningastiessä, Kareta taistelee Vuorimaan kuninkuudesta. Sodan tuhot kauhistuttavat Tessiä, vaikka hän ymmärtääkin, että Karetan voitto pelastaa paljon pahemmilta asioilta. Tessi uskoo edelleen, että ihminen ei saisi vahingoittaa toista ihmistä. Kun hänen ystävänsä Oosa aiotaan surmata, Tessi joutuu kuitenkin Oosaa suojellakseen päästämään irti kesyn leijonan, joka tappaa uhkaajan.

Vuorileijonan varjo -sarjan päätösosassa Tessi on viisitoistavuotias ja valmistautuu ottamaan vastaan Sirpin hallitsijan tehtävät. Hän on epävarma siitä, sopiiko hän hallitsijaksi, ja hän lähtee tapaamaan kilpailijaansa Moiria, joka ei ole Sirpin vapaustaistelun jälkeen suostunut riisumaan johtamiaan miehiä aseista, niin kuin hänen olisi lain mukaan pitänyt tehdä. Moiri kertoo, että Sirpiä uhkaa taas aseellinen hyökkäys, tällä kertaa Autiomaasta. Tessi antaa Moirille luvan pitää miehensä aseistettuina ja tarvittaessa toimia harkintansa mukaan. Niin tehdessään hän kokee taas vapauttaneensa leijonan, joka puolustaakseen oikeutta myös tappaa.

Autiomaassa Rotaan valloitusaikeet uhkaavat maailmanrauhaa, ja Kareta johtama sotajoukko pyrkii kukistamaan Rotaan. Rotaa saa vangikseen Tessin, ja kun armeijat seisovat vastakkain, Rotaa tuo Tessin nähtäväksi ja julistaa, että jos Kareta ei peräänny, Tessi kuolee. Tessi pyytää saada itse vedota ystäviinsä. Saatuaan luvan hän huutaa Karetan armeijan ylipäällikölle Verrakalle: "Kareta ei nyt pysty toimimaan, mutta sinä pystyt. Tee se, minkä tiedät oikeaksi, tee velvollisuutesi." Verraka komentaa välittömästi sotilaat liikkeelle. Rotaan heittämä keihäs surmaa Tessin, mutta Verrakan johtamat joukot voittavat. Tessi on vielä kerran lähettänyt liikkeelle leijonan, ja tällä kertaa hän on varma siitä, että hän teki oikein.

Tessin ratkaisu ei ole kannanotto aseellisen vastarinnan puolesta. Hän on säilyttänyt uskonsa siihen, että ihmisten tulisi olla hyviä toisilleen, myös vihollisilleen. Tessi vain valitsee kahdesta pahasta pienemmän, koska suuremman pahan torjumisen hintana on pelkästään hänen oma henkensä.

Vaikka Tessi kuolee, hän on koko sarjan läpi mukana keskeisten toimijoiden ajatuksissa, ja he vertaavat mielessään omia ratkaisujaan Tessin ratkaisuihin. Tessissä kärjistyy eräs ihmisenä olemisen perusristiriidoista, ja myös ihanne, jota moni tavoittelee.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Memnon linnan kaksi kerrosta

Piirtely on melkein yhtä kivaa kuin neulominen tai virkkaaminen, joista olen pienestä asti pitänyt (ja ristipistotöista, heh). Ja kun taidot tuon piirrosohjelman käytössä karttuvat, tulee houkutus korjailla aiemmin tehtyäkin.

Korjailuun tulee aihetta muutenkin, kun huomaa, että kirjassa kerrottu ei onnistu, jos huoneet ovat noin, ja ovi tuossa. Vaikka minulla onkin aika vahvat mielikuvat tapahtumapaikoista, mielikuvien liittäminen yhteen ei ole aina helppoa.

Mutta tässä nyt Memnon linnan kaksi kerrosta:

Lis ja Kareta pitävät yksityisasuntonaan toisen kerroksen koillisnurkkausta. Edellinen hallitsija asui ensimmäisessä kerroksessa siellä, missä ovat nyt arvovieraille tarkoitetut vierashuoneet.

Tämä ja muitakin piirroksia löytyy sivustolta https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/etusivu, jonne pyrin keräämään lisää kaikenlaista kirjojen oheistietoa.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Meri

Maapallon pinta-alasta noin kaksi kolmannesta on merta. Meri ympäröi maa-alueet, mutta tarjoaa myös mahdollisuuden liikkua niiden välillä. Elämyksellisesti meren mahtavuuden kokee niillä rannoilla, joilla vastarantaa ei näy. Sirpin ympärillä kaikki rannat ovat sellaisia, ja on mahdollista nähdä auringon nousevan itäisestä merestä ja laskevan läntiseen ulappaan.

Tessi kokee meren ystävänä, joka lohduttaa ja rauhoittaa. "Meri huokui viileyttä ja kauneutta. Se oli ikuinen, voittamaton ja uljas. Hänen paljaat jalkansa jättivät jälkiä siihen kohtaan vesirajassa, jossa hiekka oli aaltojen silottamaa ja märkää. Siinä oli ihana kävellä. Meren voima ja rauha tuntui siirtyvän jalkojen kautta kaikkialle, täyttävän hänet."

Merta pitkin matkustetaan monesta syystä, sillä vesitiet ovat usein helpompia kuin hankalat maayhteydet silloinkin, kun niitä olisi olemassa. Mutta merta pitkin pääsee myös paikkoihin, joihin maayhteyttä ei ole, ja sitä mahdollisuutta käyttävät hyväkseen varsinkin merikauppiaat. Talvikuukausina laivamatkoja vältetään, sillä silloin merellä on hyytävän kylmä, ja ankarat myrskyt ovat tavallisia. Mutta on merenkulkijoita, jotka nauttivat vaaroista. Dotar matkustaa Leonin laivalla, kun alkaa koillismyrsky. Meri muuttuu vaahtoavaksi kuohuksi, jonka pärskeet lentävät kannelle asti. Siirryn kirjan tekstiin:

Dotar yritti tähyillä sinne, missä hän kuvitteli olevan maata. Hän näki vain harmaana myllertävää merta, joka kaukaisuudessa yhtyi synkkään ja uhkaavaan taivaanrantaan. Leoni oli pysähtynyt, ja Dotar tuli hänen viereensä. Sokea mies oli kääntänyt kasvonsa tuuleen, hänen hiuksensa liehuivat villisti, ja hän näytti iloiselta ja innostuneelta.

– Et vaikuta huolestuneelta, Dotar totesi.

Leoni nauroi.

– Rakastan myrskyä melkein enemmän kuin naisen syliä, hän sanoi. – Sokeus on vienyt minulta mahdollisuuden kokea monia niistä vaaroista, joihin näkevä mies voi antautua, mutta tämä minulle on sentään jäänyt.

Dotar ei koe merta taisteluhaasteena, mutta myrskyn mahtavuus saa hänet tuntemaan itsensä nöyräksi, ja hän ymmärtää kadottaneensa mittasuhteet luullessaan itseään merkittäväksi. Hyväksyessään pienuutensa ja voimattomuutensa hän uskaltaa lopultakin erota asemastaan Metallin jumalan ylipappina.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kooran linnan päärakennuksen pohjapiirustusta

Minulla on aika selkeät mielikuvat niistä kuvitteellisista paikoista, joista kirjoissani kerron. Kun olen ryhtynyt tekemään noista mielikuvistani karttoja ja pohjapiirustuksia, niiden sovittaminen yhteen ei kuitenkaan ole läheskään ongelmatonta. Mutta onnistuu se sentään.

Aikaisemminkin olen tehnyt piirroksia Kooran linnan päärakennuksesta, mutta nyt tein pohjapiirrokset mittakaavaan ja merkitsin muun muassa sellaiset kulkemisen kannalta oleelliset asiat kuin ovien paikat.

Tässä päärakennuksen ensimmäinen kerros sellaisena kuin se oli Tessin lapsuudessa ja nuoruudessa:

Sen jälkeen tapahtuneet muutokset johtuivat tarpeesta laajentaa kirjastoa. Lisäksi entiset valopihat (jotka olivat oikeastaan sisäpihoja, ilman kattoa) on muutettu tavanomaisiksi huonetiloiksi. Tässä päärakennus sellaisena kuin se on Moirin hallituskauden loppuvaiheissa.


Pian tarvitaan kolmaskin pohjapiirustus, sillä kirjassa Raudanluja tapahtuu jotain, mikä muuttaa päärakennuksen ulkonäköä melkoisesti.

Olen alkanut kerätä tällaisia pohjapiirustuksia, karttoja ja muuta sälää sivustolle https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/etusivu, jossa niitä voi käydä tutkimassa.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Vuoret

Asumattomat vuoret kiinnostavat ja kiehtovat ihmisiä. Vaikeakulkuisilla rinteillä voi kokeilla voimiaan ja rohkeuttaan, ja vuorille voi vetäytyä yksinäisyyteen mietiskelemään.

Sirpin vuoret Maara ja Koora esitellään jo Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäisessä kirjassa. Maara on niistä matalampi ja vehreämpi. Parantajaksi opiskeleva Ramu kulkee Maaravuorella keräämässä lääkekasveja, ja hän kokee monien mieltään vaivaavien ongelmien saavan vastauksensa, kun hän pohtii niitä noilla retkillään.

Kooravuori on korkea, karu ja niin mahtava, että sirpiläiset ovat antaneet sille saman nimen, jota he käyttävät Jumalasta. Kun Tessi ja Ramu leiriytyvät Kooravuorella, Tessi tuntee itsensä tyyneksi ja onnelliseksi: "Oli kuin kaikki huolet olisivat jääneet yhtä kauas kuin ihmiset ja heidän kylänsä, laivansa ja sotilaansa. Tähdet kaartuivat Kooravuoren yllä niin kirkkaina, että niitä olisi voinut melkein kuvitella koskettavansa ojennetulla kädellä. Pimeys nuotion pienen valopiirin takana oli rikkumaton ja syvä, mutta se oli hyvää ja turvallista pimeyttä, yön syli. Sirpin vuorilla ei ollut leijonia, miten tosi se sanonta olikaan. Vuoret olivat mahtavia ja mykistäviä, mutta ne eivät kätkeneet itseensä vaaroja, vaan rauhan."

Monissa uskonnoissa kerrotaan Jumalan ilmestyneen ihmiselle vuorella, ja vuorille vetäydytään tavoittelemaan viisautta. Tessi kokee vuorella saavansa Koora-jumalalta vastauksen kysymykseensä, mitä hänen pitää tehdä. Jumalalta saatua vastausta voi nimittää myös omantuntonsa äänen kuulemiseksi tai velvollisuutensa ymmärtämiseksi. Sen takia ei tarvitse nousta vuorelle, sen voi kokea missä hyvänsä, mutta usein sitä edistää irtautuminen arkisesta ja tunne ihmisen pienuudesta jonkin suuren ja mahtavan edessä. Estetiikassa tuota tunnetta sanotaan ylevän kokemiseksi. Se voi olla sukua sille, mitä uskonnollisesti ajatteleva nimittää pyhyyden kosketukseksi.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Fantasiaa ja fantasiaa

Fantasiaa on monenlaista, eikä siinä välttämättä ole mukana yliluonnollisia elementtejä eikä taikakeinoja. Minun kirjoittamani fantasia toimii muutamin pienin poikkeuksin reaalitodellisuuden periaatteilla, ja fantasiaksi sen tekee lähinnä se, että siinä kuvattuja kansoja ja kulttuureja ei ole koskaan ollut olemassa, vaikka niillä onkin väljät esikuvansa noin kolmentuhannen vuoden takaisessa minolais-mykeneläisessä kulttuurissa.

Jos fantasiakirjallisuus käyttää reaalitodellisuudesta poikkeavia olentoja ja periaatteita, niitä ei pitäisi hyödyntää sekavasti ja sattumanvaraisesti, eikä myöskään irrallisina tehokeinoina. Hyvässä fantasiakirjallisuudessa niillä on merkitys, joka luetaan samaan tapaan kuin myytti. Myyttiä ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi reaalitodellisuutena, eikä myöskään pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Myytin jumalhahmot ovat tulkittavissa ihmisessä ja hänen ympäristössään vaikuttaviksi voimiksi ja periaatteiksi, ja muutkin reaalitodellisuudesta poikkeavat asiat ovat vertauskuvia.

Myytti heijastaa kulttuuria, jossa se on syntynyt, mutta kestävimmät myytit – myös uskonnolliset – nousevat ihmisluonnosta, ja niitä selittää parhaiten ihmisen biologia, hänen alkuperänsä yhtenä eläinlajina.

Ihmisen biologista alkuperää lähestyvät sekä primitiivinen että alitajuinen. Freud ja Jung painottivat myytin yhteyksiä uneen ja alitajuiseen ja tätä kautta ihmisen perusluonnon vaistoihin ja vietteihin. Campbell sanoo, että uni on persoonallinen myytti, myytti on persoonaton uni.

Fantasiakirjan tulkitseminen myytin tavoin auttaa löytämään sen perimmäisen merkityksen. Jos fantasiaelementtien takaa ei löydy merkitystä, ne ovat vain viihdettä, mikä sekin tietenkin voi olla joko hyvää tai huonoa.