lauantai 9. joulukuuta 2017

Elinkeinot

Fantasiaa kirjoittaessakin kannattaa miettiä sellaiset perusasiat kuin mistä ihmiset saavat elämän välttämättömyydet. Ne vaikuttavat yhteiskuntarakenteisiin, ja niiden epätasainen jakautuminen aiheuttaa paineita, jotka saattavat purkautua levottomuuksina ja sotina. Keräsin tähän koosteen Sirpin, Vuorimaan ja Autiomaan tärkeimmistä elinkeinoista. Ne löytyvät myös Kooran linnan kirjastosta.

Sirpin tärkeimmät elinkeinot ovat maatalous ja merikauppa. Leipäviljana viljellään vehnää, ohraa viljellään lähinnä eläinten rehuksi. Vilja kylvetään ensimmäisessä syksykuussa, jolloin sateinen aika alkaa (meikäläisittäin loka- ja marraskuun taitteessa) ja sadonkorjuu on ensimmäisessä kuivakuussa (meikäläisittäin huhti- tai toukokuussa). Keväällä kylvetään pellava, joka ehditään korjata ennen viljan kylvämistä. Viljan viljelyyn soveltumattomilla alueilla on oliivi- ja viinitarhoja. Kaikkien näiden tuotteiden suhteen Sirpi on omavarainen, ja niitä riittää myös vientiin.

Vuohi on tärkein liha- ja lypsyeläin, joka tuottaa myös villaa ja nahkaa. Lammas on näissä kaikissa suhteissa lähes yhtä tärkeä. Nautoja tarvitaan työeläimiksi, esimerkiksi kyntäminen ja puinti tehdään yleensä härkäparin avulla. Aasia käytetään vetojuhtana ja ratsastamiseen. Hevosia Sirpissä ei ole, mutta merikauppiaat tuovat maahan muuleja.

Sirpin tärkeimmät vientituotteet ovat oliiviöljy ja viini. Merikauppa keskittyy kuitenkin kansainväliseen kauppaan, jossa sirpiläiset saaren sijainnin takia pystyvät toimimaan tuotteiden ostajina ja jälleenmyyjinä.

Vuorimaan pääelinkeino on maatalous. Tärkein viljalaji on ohra, josta valmistetaan kansan arkisin syömä leipä, ja jota käytetään oluen valmistukseen. Lisäksi viljellään vehnää, jota varakkaammat suosivat leipäviljanaan. Oliivitarhoja on runsaasti, mutta viini hankitaan usein ulkomailta.

Liha- ja lypsyeläiminä ovat lähinnä vuohi ja lammas, sillä hyvien laitumien vähäisyys rajoittaa nautakarjan pitoa, mutta lihaa saadaan myös sikoja kasvattamalla. Paimentamisessa ja vartioinnissa käytetään apuna koiria. Työeläiminä on nautojen ja aasien lisäksi hevosia ja muuleja. Yleisesti käytössä olevat pienikokoiset hevoset eivät sovi ratsastamiseen, mutta varakkailla on ratsuinaan kookkaampaa hevoslajia, jota on tuotu idästä.

Vuorimaa on omavarainen välttämättömyystarvikkeiden suhteen, mutta merkittäviä vientituotteita ei ole.

Autiomaan pääelinkeinot ovat maatalous, arvometallien louhinta ja merikauppa. Viljelyalaa on niin vähän, että viljaa joudutaan tuomaan ulkomailta. Myös oliiviöljy, viini ja pellava ovat osittain tuontitavaraa.

Vuohi ja kameli ovat tärkeimmät kotieläimet. Molempia käytetään liha- ja lypsyeläiminä, ja niiden karvaa ja nahkaa hyödynnetään monin tavoin, mutta kamelin pääasiallinen tehtävä on palvella ratsuna ja kuormien kantajana.

Vientituotteita ovat metallit ja Timnan klaanissa taatelit. Lisäksi harjoitetaan kansainvälistä merikauppaa ostamalla tuotteita ja jälleenmyymällä niitä.

Temenavuorten eteläpuolella paimentolaisalueella vuohet ja kamelit ovat lähes ainoat kotieläimet. Tärkeän lisän ruokavalioon tuo keidasalueilla kasvava taatelipalmu.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Laivat

Merenkulkua kuvataan Iliaassa ja Odysseiassa hyvin yksityiskohtaisesti. Siteeraamani käännökset ovat Otto Mannisen.

Vastatuuleen soudetaan, mutta myötätuulessa soutajat saavat levätä:

Nostivat maston taas, levähyttivät valkean purjeen.
Tuuli sen pullistutti, ja riemuisaa kohinaansa
pauhaten kuohuvat aallot soi kokan kiitävän alla.
Laivapa laskettain yli aaltojen matkasi tietään.
(Ilias, 1. laulu, säkeet 480-483)

Vaan syväpohjaisen kun pääsivät valkaman suojaan,
käärivät purjeen, sen alas laivaan laskivat tummaan,
kaasivat maston haarukkaan harusköysiä päästäin,
soutivat airoillaan liki maata ja ankkuripaadet
heittivät joutuisaan sekä rantaan kytkivät laivan,
(Ilias, 1. laulu, säkeet 432-436)

Purjehdus perustui isoon, nelikulmaiseen raakapurjeeseen, joka oli kiinni korkeassa keskimastossa. Usein oli myös pienehkö keulapurje, mutta se oli vähämerkityksisempi. Masto tavattiin kaataa, jos viivyttiin maissa pitempään, ja myös myrskyllä, että laiva olisi vakaampi. Laivat pystyttiin miesvoimin vetämään rannalle, joko pelkälle hiekalle tai telapuille, ja ne tuettiin sivupönkillä.

Iliaassa ja Odysseiassa useimmat laivat ovat viisikymmentäairoisia (pentēkóntoros), eli niissä on 25 airoparia, ja siis viisikymmentä soutajaa hoitamassa kukin yhtä airoa. Sellaisia ovat Akhilleuksenkin laivat:

Rantaan Ilionin oli viisinkymmenin laivoin
tullut Akhilleus; viis oli kymment' urhoa kunkin
airollist' asujaa sekä sorjaa soutajakuntaa.
(Ilias, 16. laulu, säkeet 168-170)

Viisikymmentäairoisessa laivassa kaikki airot ovat samassa tasossa. Myöhemmin kehittyi laivatyyppejä, joissa airoja oli useammassa kerroksessa. Yleisimmin tunnetaan kolmisoutu (triērēs, latinaksi triremis), mutta sitä varhaisempi muoto oli kaksisoutu (diērēs, latinaksi biremis), jollainen ilmeisesti oli Iliaassa boiooteilla:

viisinkymmenin lähti he laivoin, kussakin kulki
sulhoja boioottein sadan kahdenkymmenen parvi.
(Ilias, 2. laulu, säkeet 509-510)

Manninen on tässä suomentanut sulhoksi sanan, joka tarkoittaa nuorta miestä, ja tässä yhteydessä miehet puolestaan tarkoittavat joukkoa, joka toimi sekä soutajina että sotilaina. Kuuttakymmentä airoparia on tuskin sijoitettu yhteen riviin, ja tuo soutajamäärä onkin se, joka on kaksisouduissa yleisin.

Vuorileijonan varjon aikakausi muistuttaa Homeroksen kuvausta monessa suhteessa, mutta sen tapahtumat ovat kuitenkin lähempänä niitä aikoja, jolloin Ilias ja Odysseia jo kuvasivat myyttistä menneisyyttä. Myös laivat ovat kehittyneempiä, ja vaikka viidenkymmentäairoinen vielä onkin tavanomainen, laivoissa on enemmän kansirakenteita ja sellaisia yksityiskohtia, joita varhaisemmissa laivoissa ei ollut.

Eräs ero ainakin kreikkalaisten suosimaan laivatyyppiin on se, että ohjausairoja on vain yksi, ja se on perässä istuvan ohjaajan oikean käden puolella.

Tällaista puuhailin tänään. Jossain vaiheessa liitän selostuksen Kooran linnan kirjastoon ja lisään siihen kuvia Wikimedia Commonsista.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Demos ja kratos

Demokratia on luultavasti paras mahdollinen poliittinen järjestelmä, mutta silläkin on ilmeiset heikkoutensa. Jo Platon tunnisti ne tarkkaillessaan Ateenan demokratiaa. Kansa oli helppo johdatella tekemään toinen toistaan kamalampia päätöksiä. Siihen tarvittiin vain taitava puhuja, joka esitti kansankokoukselle asiat kaiken ammattitaitonsa mukaan, vetoamalla ihmisten ennakkoluuloihin ja ennen kaikkea heidän tunteisiinsa. Kansanvaltaa käyttivät siis tosiasiassa Ateenan rikkaat ylimykset, joilla oli varaa palkata parhaat puhujat. Nykyisin sama asia hoidetaan tiedotusvälineiden kautta.

Platon haaveili valistuneesta yksinvaltiaasta, joka toimisi kansan hyväksi. Ratkaisu voi olla onnistunutkin ainakin jonkin aikaa. Valtaan liittyy kuitenkin aina kiusaus vallan väärinkäyttöön, eikä ole niin pientä tai suurta valtaa, etteikö vallassa oleva siihen lankeaisi. Valtaa pitäisi käyttää maltillisesti ja antaa ihmisten päättää omista asioistaan aina kun se suinkin on mahdollista. Mutta on aivan liian inhimillistä luulla tietävänsä oikeat ratkaisut paremmin kuin kukaan muu, ja valistuneinkin yksinvaltias on vain ihminen.

Yksinvalta ei ole hyvä, harvainvalta ei ole hyvä, mutta demokratiakin voi toteutua jopa lynkkauksina ja etnisinä puhdistuksina. Valta tarvitsee aina valvontaa ja ihmisiä, jotka uskaltavat tarvittaessa vastustaa sitä.

torstai 30. marraskuuta 2017

Leijonasta ja eläinten oikeuksista

Seuraavassa on katkelma kirjasta Kuningastie. Tessi, Ramu ja Oosa on ohjattu syrjäiseen huoneeseen odottamaan selujen kuningasta Serraa ja hänen sisartaan Leonaa. Oosalla on sylissään vauvansa, ja heidän mukanaan on myös Tessin koira Sumi. Ja kannattaa muistaa, että Oosa ei ole sellainen kuin me muut, vaan hänellä on erityiskyvyt kuulla ajatuksia ja ymmärtää eläimiä, joten ei pidä yrittää toimia niin kuin hän. Mutta nyt kirjan tekstiin:

Huone oli hämärä ja vaikutti tyhjältä. Sen nurkassa oli kuitenkin jotain. Sieltä kuului äkkiä metallin kilahdus, ja sitten jyrisevä karjahdus. Sumin niskakarvat nousivat pystyyn, mutta haukahdus takertui sen kurkkuun. Se vingahti ja painui matalaksi Tessin jalkoihin. Tessi tarrasi Ramun käsivarteen, mutta katsoi sitten häpeissään Oosaa ja lasta. Heitä olisi pitänyt ajatella ensimmäisenä ja suojella heitä. Oosa ei kuitenkaan näyttänyt pelokkaalta, vaan valppaalta ja uteliaalta. Nurkasta nousi ketjujaan kalistellen kookas urosleijona. Se käänsi hiukan päätään ja karjaisi taas. Se oli kiinni, ja Tessi toivoi, että ketju olisi vahva.

Oosa ojensi vauvan Tessille. Se ei ollut herännyt karjaisuista, vaan nukkui tyynen luottavaisesti. Sitten Oosa otti pari askelta leijonaa kohti.

– Älä mene, Ramu sanoi.

Leijona tuijotti Oosaa, ja Oosa meni sen viereen. Eläin painui makuulle.

– Tule pois, Tessi pyysi. – Pelästyithän vuorillakin niin kovasti sitä toista leijonaa.

– Tämä on aivan erilainen, Oosa sanoi. – Tämä ei muista vuoria, vaan tämä on tuotu jo pentuna ihmisten luo. Raukalla on niin ikävä. Sitä pidetään vankina eikä sillä ole mitään tekemistä. Se on hyvin surullinen.

Oosa istui lattialle leijonan viereen ja silitti sitä. Eläin kääntyi kyljelleen ja painoi suuren päänsä Oosan syliin. Tessi puristi Ramun käsivartta niin kovaa, että poikaan varmaan sattui. Tiesihän Oosa yleensä mitä teki, eikä hän koskaan erehtynyt ajatuksia kuunnellessaan. Mutta tuo tuntui hirvittävän vaaralliselta, vaikka Tessi huomasikin, että Sumi ei jostain syystä enää pelännyt. Se oli noussut istumaan ja tarkkaili kiinnostuneena Oosaa ja leijonaa.

– Ei se ole vaarallinen, Oosa vastasi Tessin ajatuksiin. – Enhän minä edes uskaltaisi tehdä mitään vaarallista. Tämä vain on niin surullinen. Ei pienenäkään vangittu leijona totu tällaiseen elämään. Koora on luonut sen vuorten vapaaksi eläimeksi.

Ovi aukeni, ja Leona tuli huoneeseen vieressään kookas, tuuheahiuksinen ja tuuheapartainen mies, jolla oli yllään raskas kalliilla sinivärillä värjätty viitta. Leona kalpeni ja kääntyi seuralaisensa puoleen.

– Missä Iire on? hän kysyi vaativasti. – Vain hän uskaltaa mennä Kaorin ulottuville. Hänet täytyy heti saada tänne auttamaan.

Sitten hän kääntyi Oosan puoleen.

– Et saa missään tapauksessa liikahtaakaan, hän sanoi. – Jostain syystä Kaori ei ole vielä raadellut sinua, mutta se on tappanut ihmisiä.

– Minä tiedän, se kertoi, Oosa sanoi äänessään uhmaa. – Mutta te pidätte sitä kytkettynä tällaiseen lyhyeen ketjuun, ja se on kauhean pitkästynyt. Ne jotka se tappoi juoksivat härnäten sen ohi, aina vain lähempää. Se suuttui ihan kauheasti. Kai sellaisesta suuttuu.

Oosa silitti eläimen päätä, ja se katsoi Oosaa kuin vahvistaen silmillään olevansa aivan samaa mieltä.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Pieni tilannekatsaus

Vuorileijonan varjo -sarjan kirjojen uusia painoksia on ostettu niin paljon, että Type&Tellin kautta julkaistujen kirjojen myynnin päättyessä 30.11. ei varmaan ole välittömästi olemassa ainakaan kovin suurta ostotarvetta. Sarjasta kiinnostuneet ovat hankkineet haluamansa teokset, ja uusia lukijoita varten ovat tarjolla e-kirjat, joita voi ladata ilmaiseksi Vuorileijonan varjon kotisivulla. (Muistutan taas, että sinne pääsee klikkaamalla jotain kansikuvaa vasemmanpuoleisessa palkissa.)

Sarjan kuusi ensimmäistä osaa julkaisi Tammi vuosina 1996-2000. Niitä on edelleen tarjolla monissa kirjastoissa ja niitä löytyy antikvariaateista. Nyt julkaistuja uusintapainoksia on myös hankittu valveutuneisiin kirjastoihin, mutta antikvariaatteihin niitä tuskin on ehtinyt. Booky-verkkokirjakaupassa on myynnissä pieni jäännöserä Bookcoverin kautta julkaistua kirjaa Talvisateet.

E-kirjat ovat siis edelleen ilmaiseksi ladattavissa Vuorileijonan varjon kotisivulla, mutta uudet lukijat eivät löydä sinne ilman jatkuvaa mainostamista. Tarkoitukseni on siksi saada e-kirjat myyntiin myös johonkin yleiseen e-kirjan myyntikanavaan, jolloin ne olisivat maksullisia, mutta ne voi tehdä hinnaltaan hyvin edullisiksi.

Pyrin myös etsimään mahdollisuutta tuoda koko sarjan kirjat painettuina uudelleen markkinoille, jos siihen ilmenee tarvetta. Ja joka tapauksessa julkaisen nyt tekeillä olevan sarjan 10. osan sen valmistuttua sekä e-kirjana että painettuna.

Olen varannut myynnistä poistuvista painoksista itselleni jonkin verran kappaleita, joten jos sellaisia välttämättä johonkin tarvitaan, niitä voi tiedustella minulta. En myy niitä, mutta perustellusta syystä voin lahjoittaa.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Kirjoitusjärjestelmistä

Varhaisimmat kirjoitusjärjestelmät kehittyivät kuvakirjoituksen pohjalta. Kuvakirjoituksen etuna on, että kuvan tulkinta ei ole riippuvainen käytetystä kielestä. Kuvakirjoituksesta kehittynyt tavukirjoitus sen sijaan toimi aina jonkin kielen pohjalta, koska siinä merkki vakiintui tarkoittamaan tiettyä äänneasua. Tavukirjoitus kuitenkin pienensi tarvittavaa merkkimäärää.

Aakkoskirjoitus kehitettiin nykytietojen mukaan jonkin kanaanilaisen kansan keskuudessa. Aluksi hyödynnettiin kuvakirjoituksen merkkejä siten, että merkki tarkoitti sanan ensimmäistä äännettä. Kyseisessä kieliryhmässä tietyt kieliopilliset rakenteet edellyttävät aina samoja vokaaleja, joten riitti, että merkittiin pelkät konsonantit. Aakkoskirjoitus omaksuttiin nopeasti Lähi-idän muihin seemiläisiin kieliin. Foinikian kauppiaskansa kehitti merkit viivamaisiksi, ja levitti kirjoitustapaa niin tehokkaasti, että siitä noin 1050 eKr. jo puhuttiin foinikialaisena kirjoituksena.

Foinikialainen kirjoitustapa alkoi siis levitä aikakautena, johon Vuorileijonan varjo -sarjan maailma väljästi pohjautuu. Fantasiasarjan maailmassa sitä vastaa Liton kirjoitustavaksi nimetty järjestelmä, jonka litolaiset ovat omaksuneet Iisipin kauppiailta, ja jonka Tardo esittelee Selomalle kirjassa Tähtien kosketus. Liton kirjoitustapa ei ole kopio foinikialaisesta, vaan sen 22 merkkiä vastaavat käyttämistämme aakkosista kirjaimia a, d, e, f, g, h, i, j, k, l, m, n, o, p, r, s, t, u, v, y, ä ja ö. Pois jätin kirjaimet b, c, q, x, z ja å. Olet ehkä huomannut, että en käytä niitä koskaan sarjan henkilöiden nimissä.

Ennen aakkoskirjoituksen leviämistä Välimerta ympäröivillä alueilla oli käytössä monenlaisia kirjoitusjärjestelmiä. Egyptiläiset hieroglyfit olivat niistä ehkä eniten säilyttäneet kuvakirjoituksen piirteitä, mutta mukana oli tavukirjoitustakin. Minolaisajan Kreetalla oli kreetalaisista hieroglyfeistä kehittynyt tavukirjoitusjärjestelmä lineaari-a, jota ei ole vielä onnistuttu tulkitsemaan, ja mykeneläisessä Kreikassa lineaari-b, joka myöhemmin omaksuttiin myös Kreetalla.

Kun yksinkertaistuksena kerron esimerkiksi Verrakan osanneen lukea monia tavukirjoitusjärjestelmiä, tarkoitan myös sellaisia, jotka edelleen sisältävät kuvakirjoitusta, tai joissa mukana on jo kirjainmerkkejäkin.

Muinaisheprealaiset aakkoset kehittyivät foinikialaisesta kirjoitustavasta noin 3000 vuotta sitten. Jaminan kirjastossa olevat Raamatun tekstejä muistuttavat vanhat kirjoitukset, joita Dotar tutkii, oli siksi loogista ajatella tavukirjoituksella laadituiksi.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Etsin uutta julkaisukanavaa

Type&Tellin kautta julkaisemani kirjat poistuvat myynnistä marraskuun lopussa. Ilmoitus tuli yllättäen, enkä ole vielä ehtinyt miettiä, miten järjestän kirjojen myynnin tästä eteenpäin. Muutama perusasia on kuitenkin selvä.

Vuorileijonan varjo -sarjan e-kirjat tulevat edelleen olemaan ilmaiseksi ladattavina sarjan kotisivulla, jonne pääset klikkaamalla vasemmanpuoleisen palkin kansikuvia.

Kovin moni ei löydä Vuorileijonan varjon kotisivua, joten jatkaisin mielelläni e-kirjojen tarjoamista vähäistä maksua vastaan jollakin kaupallisella alustalla. Painettuja kirjojakin pystyisin tuottamaan myyntiä varten, mutta en halua itse huolehtia niiden myymisestä.

Tällä hetkellä ainoa kohtuuhintainen ja kattava jakelukanava näyttäisi olevan BoD. Se ei kuitenkaan sovi minulle, sillä se haluaa yksinoikeuden sitä kautta julkaistuihin kirjoihin.

En enää pyri myymään kirjojani saadakseni niistä tuloja, sillä sekä minä että Tarmo tulemme toimeen eläkkeellämme. Haluaisin vain pitää kirjoja lukijoiden saatavana, ja etsin yhteistyökumppania, jonka avulla se olisi mahdollista kohtuullisin kustannuksin. Ja uskon, että sellainen myös löytyy siihen mennessä, kun Vuorileijonan varjo -sarjan kymmenes osa julkaistaan, luultavasti vuoden 2018 syksyllä.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Miesnäkökulmaa naiseuteen ja vähän mieheyteenkin

Ote kirjasta Talvisateet. Joukko miehiä keskustelee.

– Naisena olemiseen kuuluu asioita, joita miehen joskus on vaikea ymmärtää, Meeta sanoi. – Naiset pystyvät yleensä ymmärtämään miehiä paljon paremmin. Ehkä naiset ajattelevat laajemmin ja monipuolisemmin, ja me miehet tulkitsemme asioita liian paljon vain oman mieheytemme kautta. Nainen on meille jotain, jonka suosiota tavoitellaan tai jota suojellaan, mutta kun pitäisi suhtautua naiseen yhtä asiallisesti kuin mieheen, emme pysty siihen. Olen huomannut, että varsinkin laivamiehet tapaavat vähätellä naisen mielipiteitä ja tunteita, ja minun mielestäni se johtuu siitä, että heillä ei ole naispuolisia työtovereita. Sellaisissa töissä, joissa on sekä miehiä että naisia, yhdessä työskentely opettaa heidät arvostamaan toisiaan.

– Olen ajatellut samaa, Moiri myönsi. – Sirpin sotilasharjoittelijoiksi pitäisi ehkä ottaa myös naisia.

– Mutta selviytyykö nainen taistelutehtävistä? Raino ihmetteli.

– Ei niistä selviydy jokainen mieskään, Verraka huomautti. – Naisista ei tietenkään kovin usein löydy sellaista, joka voittaisi parhaat miestaistelijat. Susimaassa tutustuin kuitenkin Akkaan. Hän on naistaistelija, jonka minä ehkä olisin pystynyt voittamaan, mutta helppoa se ei olisi ollut.

– Vaimoni Aniran taistelutaitoja ylistettiin hänen nuoruudessaan, ja minäkin olen tutustunut hänen kykyynsä ajaa taisteluvaunuja, Meeta sanoi.

– Kun kävimme Sirpin vapaustaistelun, mukanamme oli naisia, Moiri sanoi. – Lis osallistui asekoulutukseen, mutta varsinaisissa taisteluissa hän ei kai ollut.

– Minä olen nähnyt Lisin taistelevan Vuorimaassa, Verraka sanoi. – Vaikka hänellä oli puutteita voimassa ja kestävyydessä, hänellä oli hyvä tilannetaju ja tarkat iskut. Hän tarjosi aivan kelvollisen vastuksen miehille. Häntä pyrittiin tietenkin suojelemaan vaarallisimmilta vastustajilta, mutta niin suojellaan aina joitakin miehiäkin.

– Lisin mielestä mitään todella tärkeitä asioita ei pitäisi jättää pelkästään miesten tehtäväksi, Moiri sanoi. – Hänen mielestään miestaistelija usein ryntää kuin raivostunut sonni, harkitsematta kokonaistilannetta. Mutta hän ei varmaan tarkoittanut sinua, Verraka.

– Tai sitten hän tarkoitti, Verraka sanoi huvittuneena. – Minulla oli se vika, vaikka koko sotilasurani ajan yritin saada sen hallintaan. Mutta on Lisillä samanlainen taistelija lähempänäkin, myös Karetalla on se taipumus.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Type&Tellin kautta julkaistut kirjat ovat saatavilla vain marraskuun loppuun asti

Minulle tuli melkoisena yllätyksenä, että Type&Tellin Suomen osasto lopettaa toimintansa, ja sitä kautta julkaisemieni kirjojen markkinointi päättyy marraskuun lopussa. Sen jälkeen Vuorileijonan varjo -sarjaa on enää jäljellä pieni jäännöserä Talvisateet-kirjaa Bookyssa, ja kun se loppuu, kirjasarjaa ei ole painettuna versiona myynnissä missään. Jos siis haluat jonkin kirjoista itsellesi, osta se pian.

Myös T&T:n kautta markkinoidut e-kirjat poistuvat, mutta Vuorileijonan varjon kotisivulle jäävät edelleen tarjolle ilmaiseksi ladattavat e-kirjat.

Jatkan sarjan viimeisimmän osan kirjoittamista, ja kun se valmistuu, julkaisen sen ainakin e-kirjana, ja todennäköisesti paperikirjanakin jotain kautta.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isyydestä

Isänpäivään sopii katkelma Verrakan ja Rainon keskustelusta Talvisateet-kirjassa. Viisitoistavuotias Raino on tullut kertomaan Verrakalle olevansa todennäköisesti hänen avioton poikansa.

– Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että välität minusta, Raino sanoi. – Eihän sinun tarvitsisi. Itse asiassa ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, että todella olet isäni.

– Täyttä varmuutta siitä ei tietenkään ole, Verraka myönsi. – Ulkonäkösi ja kiivastumistaipumuksesi tosin ovat samanlaiset kuin minun, mutta se ei todista mitään. Kraton klaanipäällikkö Nomi on hämmästyttävästi Aken kaltainen. Ei ole kuitenkaan mitään syytä epäillä, että Aken avioton poika olisi otettu heidän perheeseensä ottolapseksi, sillä Ake ei ole koskaan maannut naisen kanssa. Kareta taas taatusti on nuoren Karetan isä, mutta he ovat luonteeltaan niin erilaiset, että heidän oli nuoren Karetan kasvuvuosina hyvin vaikea tulla toimeen keskenään.

Raino oli toivonut, että Verraka olisi vakuuttanut olevansa isyydestään täysin varma. Mutta se olisi ollut tyhjä vakuutus, sillä aivan ehdotonta varmuutta ei voinut olla kenelläkään.

– Eihän sillä oikeastaan ole mitään väliä, olenko tosiasiallinen isäsi tuossa kaikkein suppeimmassa merkityksessä, Verraka sanoi.

– Eikö muka? Raino kysyi epäluuloisesti. – Miten niin?

– Olen joka tapauksessa isäsi nyt, Verraka sanoi. – Moiri on merkinnyt sinut minun lapsekseni Sirpin väestöluetteloon. Kun isä on sellaiseen merkintään antanut luvan, se on peruuttamaton, eikä Moiri suostu mistään syystä muuttamaan sitä.

– Etkö ole ollenkaan huolissasi siitä, että olet voinut joutua vastuuseen toisen miehen lapsesta? Raino kysyi.

– Sillä ei ole mitään merkitystä, Verraka sanoi. – Pidän melko todennäköisenä, että olet poikani, ja koska se on täysin mahdollista, olen päättänyt toimia niin kuin se olisi varmaa. Sinä teet oman päätöksesi siitä, miten suhtaudut todennäköisyyteen ja mahdollisuuteen, että olen isäsi.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Fiktiivisen henkilön olemassaolo

Lukijan tunteenomainen suhde kertomuksen henkilöihin on niin itsestään selvää, että sitä pysähtyy harvoin ihmettelemään. Mutta onhan se kummallista! Haluamme tietää, mitä tapahtuu henkilölle, josta kuitenkin selvästi ymmärrämme, että häntä ei ole olemassa.

Ihmisellä on kyky kuvitella, mutta kirjan henkilöön eläytyminen on erityinen kuvittelemisen laji: se ei ole vapaata, vaan tapahtuu kirjallisen ilmaisun rajoittamana. Jos haluamme tietää, mitä henkilölle tapahtui kirjan päättymisen jälkeen, emme läheskään aina tyydy kuvittelemaan sitä. Vaadimme kirjailijalta jatko-osaa, jossa hän kertoisi sen meille.

Tietenkin on mahdollista itse kuvitella sankarille uusia vaiheita. Niitä voi myös kirjoittaa. Olen netissä seikkaillessani tutustunut fanifiktioon, ja joskus olen löytänyt myös sellaista, jonka pohjana on jotain minun kirjoittamaani. Olen kokenut sen kohteliaisuutena silloinkin, kun lopputulos ei minusta vaikuta onnistuneelta. Jäljittely ja plagiointi ovat myönteistä lukijapalautetta, ihailun ilmentymiä. Ilokseni olen löytänyt myös kirjoituksia, jotka osoittavat, että alkuteksti on ymmärretty toivomallani tavalla.

Luultavasti on kuitenkin suuri määrä minun kaltaisiani lukijoita, joiden mielestä kiinnostavan fiktiivisen henkilön ja hänen vaiheittensa edelleen kehitteleminen omissa kuvitelmissa ei ole tyydyttävää. Itse olen edelleen koukussa George R. R. Martinin fantasiakirjasarjaan "Tulen ja jään laulu", ja odotan kärsimättömästi seuraavaa osaa. Televisiosarjan katsomisen lopetin jo kauan sitten, kun se alkoi poiketa aivan liikaa kirjojen sisällöstä.

Jon Snow (luen sarjaa alkukielellä ja inhoan suomennosta Jon Nietos) on minulle olemassa vain GRRM:n tekstinä. Voin pohtia ja pyrkiä ymmärtämään, voin olla samaa tai eri mieltä, mutta en voi mennä muuttamaan mitään menettämättä sitä, mitä kirjailijalla on tarjottavana.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kirjallisuuden arvottamisesta

Kirjallisuutta tehdään moneen tarkoitukseen. Siksi ei ole olemassa yleispätevää määritelmää sille, millainen kirjallisuus on hyvää. Lapsen mielestä moni aikuisten arvostama teos vaikuttaa ikävystyttävältä ja vaikeaselkoiselta, siis huonolta. Lapsen rakastama kirja taas voi saada aikuisilta tyrmäävän tuomion: se on roskaa.

Kirja on lukijansa mielestä hyvä tai huono siitä riippuen, mitä hän siltä toivoi ja miten se vastasi odotuksia. Useimmat lukevat rentoutuakseen tai jopa vain kuluttaakseen aikaa. Silloin riittää, että teksti on sujuvaa, ja juoni ja henkilöhahmot kiinnostavia.

Vain harvat lukijat kaipaavat haasteellista tekstiä. Saattaa olla, että joskus ainoa tapa tuoda esiin syvällisiä oivalluksia on kirjoittaa niistä tavalla, joka on vaikeaselkoinen. Muutama lukija varmaan saa tuollaisesta teoksesta irti merkittäviä viisauksia. Mutta sille, että kriitikot ja itseään älykköinä pitävät herkästi yltyvät ylistämään sitä, on raadollisempi selitys. Jos haluaa osoittaa ymmärtävänsä kirjallisuutta paremmin kuin keskivertolukijat, ei saa pitää hyvänä sitä, mitä he pitävät. Pitää arvostaa sellaista, jota vain harvat ymmärtävät.

Jos kirja on kirjoitettu helposti ymmärrettävään muotoon ja sisältää viihteellisiä elementtejä, sitä ymmärtämällä ja arvostamalla ei erotu massasta. Mutta myös viihteen keinoja käyttävä ja helposti luettava ja ymmärrettävä teksti voi olla lukijan kannalta hyvin merkittävä.

Viihde voi tietenkin olla pinnallista ja sellaisena vähämerkityksistä. Mutta viihteellisessäkin kirjassa voi olla tasoja, jotka eivät aukea heti, eivätkä kaikille moneenkaan kertaan lukiessa. Sen voi tehdä aivan yhtä haasteelliseksi kuin muodoilla leikittelevän elitistisen teoksen, ja kirjailija voi sisällyttää siihen tärkeimmän siitä, mitä hän on elämästä ymmärtänyt.

Jos minun pitäisi määritellä, mikä on arvokirjallisuutta, määrittelisin sen kirjallisuudeksi, joka tarjoaa lukijalle mahdollisuuksia rakentaa maailmankatsomustaan ja elämännäkemystään, siis käsitystään siitä, millaisessa maailmassa elämme ja miten meidän tulisi siellä elää. Eikä ole lainkaan yhdentekevää, mitä käsityksiä ja arvoja teos tarjoaa. Jos lukijaa ohjataan uskomaan ihmisten eriarvoisuuteen ja vahvemman oikeuksiin tai vihaamaan jotain ihmisryhmää, teos on minun käsitykseni mukaan roskakirjallisuutta, tai oikeastaan vielä pahempaa. Ei auta, vaikka se olisi muodoltaan kuinka hienosti kirjoitettu.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Kokemuksiani kirjallisuustieteestä

Kun 60-luvulla opiskelin Helsingin yliopistossa käyttäytymistieteitä, pyrittiin selkeästi määriteltyihin käsitteisiin ja tutkimustuloksiin, jotka perustuivat havaittavissa (ja mielellään jopa mitattavissa) oleviin asioihin. Kun 90-luvulla ryhdyin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, hämmästyin käsitteiden sekamelskaa ja johtopäätöksiä, jotka vaikuttivat mielivaltaisilta. Jokainen teoreetikko tuntui puhuvan omaa yksityistä kieltään ja käyttävän käsitteitä, joita kukaan muu ei käyttänyt. Johtopäätöksiä tempaistiin hatusta, ainoana perusteluna "minä sanon, että asia on näin".

Oma vilpitön käsitykseni oli karusti ja rehellisesti ilmaistuna, että kirjallisuustiede oli tieteenä täyttä paskaa. Mutta jos ja kun sitä ei pitänyt tieteenä, se vaikutti kiehtovalta leikiltä, ja koska minulla oli aikaa (eli olin paniikkihäiriöni takia menettänyt kykyni entisiin töihini, kirjailijan työtä lukuun ottamatta) heittäydyin leikkiin mukaan. Kirjailijan oli helppo sukeltaa sellaisiin kielellisiin peleihin, joita kirjallisuustieteen teoreetikot harrastivat. Ajattelin suorittaa ainakin lisensiaatintutkinnon, mutta päädyin lopulta väittelemään tohtoriksi.

Käsitykseni kirjallisuustieteestä ei opintojeni edistyessä kaunistunut kovin paljon. Erilaisia teorioita oli hauska lukea ja pyöritellä mielessään, ja usein ne herättivät ajatuksia ja avasivat uusia näköaloja. Mutta yleensä ne tekivät sen samalla tavalla kuin fiktiivinen kirjallisuus. Löysin myös teoreetikkoja, jotka loivat pohjaa tieteellisille käsityksille, mutta he eivät käsitelleet varsinaisesti kirjallisuutta, vaan laajempia yhteiskunnallisia rakenteita.

Syventävissä opinnoissa minulla oli ohjaavana professorina Kirsti Simonsuuri. Kun kerroin hänelle, että en oikeastaan pitänyt kirjallisuustiedettä tieteenä, hän naurahti ja sanoi: "Tämä on hermeneuttinen tiede." Tuo pieni lause sai minut ymmärtämään sen, mitä kirjallisuustiede voi olla ja mitä se parhaimmillaan on.

Hermeneuttinen tiede on yritystä ymmärtää. Tutkija lukee kirjallisuutta ja muodostaa luetusta käsityksen, jossa ovat mukana kaikki omat ennakkoluulot. Kun tuo käsitys on muodostettu, hän lukee uudelleen, ja luettu joko vahvistaa käsitystä tai tuo esiin sellaista, mikä ei sovi siihen. Pitää muokata käsitys uudelleen, lukea, muuttaa taas käsitystään. Lopullista totuutta ei löydy, mutta ymmärrys (luultavasti) lisääntyy.

Lisensiaatintyöni tein innostuneena ja vakavissani, yrittäen ymmärtää mitä on kirjallisuudessa kuvattu perinteinen taistelijasankari. Työtäni ohjasi kuitenkin professori, jolta opin, että opinnäytetyön pitää noudattaa tekotieteellisiä muotoja. Väitöskirjani tein sitten hiukan kieli poskessa, vakavissani kyllä, mutta samalla parodioiden tieteellistä tekstiä käyttämällä tarpeettoman vaikeita ilmaisuja ja kasaamalla turhia viitteitä eri tutkijoiden lausumiin. Ainakin toinen esitarkastajista huomasikin ilmeisesti leikkini todeten lempeän ivallisesti "Taru Väyrysen laajan lukeneisuuden". Myös väitöskirjaa ohjannut professori huomasi jotain, sillä kun en ollut aivan tyytyväinen arvosanaan, hän sanoi: "Et voi enempää pyytää sellaisesta, mikä on vihellellen tehty."

Viheltelinhän minä, mutta hauskaa se oli.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Muoto ja merkitys

Kertomakirjallisuus koostuu siitä, mitä halutaan kertoa, ja siitä, miten se kerrotaan. Nuo teoskokonaisuuden kaksi ulottuvuutta ovat osittain riippumattomia toisistaan, sillä jokin asia voidaan kertoa lukemattomilla eri tavoilla. Käytetty muoto vaikuttaa kuitenkin siihen, miten merkitys ymmärretään.

Kirjailijat painottavat muotoa ja merkitystä eri tavoin. Jos muoto on ensisijaista, on mahdollista rakentaa kiinnostavia, monitulkintaisia kokonaisuuksia, joista lukijan mielikuvitus kehittelee uusia merkityksiä ja syviä tulkintoja. Jos lukija ymmärtää kirjallisuutta suunnilleen samalla tavalla kuin kirjailija, hän saattaa joskus tavoittaa myös lähes sen, mitä kirjailija tarkoitti. Se ei ole kuitenkaan välttämätöntä, jos kirjailija pyrki vain avaamaan näköaloja ja tuottamaan esteettisiä elämyksiä.

Minulle se, mitä haluan kertoa, on aina ollut etusijalla. Jos tarjolla on taiteellisesti hyvä ratkaisu, joka jättää merkityksen epäselväksi, ja ei-taiteellinen selkeä vaihtoehto, valitsen jälkimmäisen.

Tarkoitukseni ei ole asettaa vastakkain kertomakirjallisuuden estetiikkaa ja viestiä. Yllätykselliset rakenteet ja sanoilla leikittely voivat tukea sitä, mitä halutaan kertoa. Muotoon voi sisältyä merkitys, se voi olla osa viestiä. Mutta minulle kertomakirjallisuuden estetiikka on renki, ei isäntä. Tavoittelemani merkitys on se, jota kaiken muun teoskokonaisuudessa on tarkoitus tukea.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Olemattomasta olevaksi

Uuden kirjan luomisessa tekstin ensimmäinen läpikirjoittaminen on aina ollut mielestäni sekä kiehtovin että myös haastavin vaihe. Mitään ei ole valmiina, joten kaikki on mahdollista.

Vaikka eihän asia ihan niin ole. On olemassa vahvoja käsityksiä ja oletuksia siitä, mitä kirjallisuus on ja miten sitä kirjoitetaan. Kirjailija on sisäistänyt siitä melkoisen annoksen, tiedosti hän sitä sitten tai ei. Ajattelumme ja ilmaisumme ei kehity tyhjiössä, omaperäisimmilläänkin se on luotu vaikutteista.

Mutta sitä kirjaa, jota ryhdyn kirjoittamaan, ei vielä ole. Minun on tuotava olemattomuudesta olevaksi juuri se ainutlaatuinen teos, jota olen tekemässä. Miten se tapahtuu?

Olen joskus lukenut väitteen, että kirjailija on työtavaltaan joko arkkitehti tai puutarhuri. Arkkitehti tekee suunnitelman, jonka mukaan hän sitten rakentaa kirjan. Puutarhurilla on ideoita, joista teos kehittyy kuin itsestään.

Minä en tunnista itseäni arkkitehdiksi enkä puutarhuriksi. Minulla on kirjasta valmiina yleissuunnitelma jo ennen ensimmäisen lauseen kirjoittamista, mutta tuo suunnitelma saattaa sisältää vain perusajatuksen ja muutamia keskeisiä kohtauksia. Ryhtyessäni kirjoittamaan kirjasta ensimmäistä versiota, minun on päätettävä, mistä aloitan. Jokainen uusi lause nousee sitten aiemmin kirjoitetusta, mahdollisuuksia jatkoon avautuu ja myös sulkeutuu.

Kun kirjoittaa kirjasarjaa, uuden osan aloittaminen on erilaista kuin yksittäisteoksen aloittaminen. Vapautta on huomattavasti vähemmän, koska henkilöt ja heidän elämänpiirinsä on jo luotu, ja edellinen osa on päättynyt tilanteeseen, joka on otettava huomioon. Se tekee aloittamisen tavallaan helpoksi, mutta tuottaa myös ongelmia. Miten paljon kertaan aiemmissa osissa kerrottuja asioita? Osa lukijoista on lukenut ne ja saattaa muistaa ne hyvin. Sellaista lukijaa kertaaminen pitkästyttää. Mutta aiemmat osat lukenutkaan ei välttämättä enää muista niitä hyvin, eivätkä kaikki lue sarjan osia siinä järjestyksessä kuin on tarkoitus. Jokainen osa pitää siksi kirjoittaa niin, että se toimii myös itsenäisenä kokonaisuutena.

Elän nyt taas kerran tätä vaihetta kirjailijan työssä, ja olen innostunut, mutta myös jännittynyt. Tottunutkin kirjailija kokee epäonnistumisen pelkoa, kunnes kokonaisuus alkaa hahmottua ja selviää, vastaako teksti sitä mielikuvaa, jota hän tavoitteli.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Oletetaan kokeeksi, että on jumala

Ihmisjärjen rajallisuus on Vuorileijonan varjo -sarjassa usein esillä, mutta Tuulen tavoittelussa se on keskeinen teema. Alla on lyhennettynä Sarton ja Aminan keskustelu aiheesta.

– Tunteet sumentavat järkeä ja aiheuttavat virheellisiä päätelmiä, Sarto sanoi.

– Mutta ovatko ihmisen aistitkaan luotettavia, tai edes hänen järkensä? Amina kysyi.

– Aistit ovat tietysti rajallisia, mutta tunteista puhdistunut järki on luotettava, Sarto vakuutti. – Tärkeintä on vapautua toiveista ja peloista. Silloin pystyy päättelemään selkeästi.

– Mutta ehkä järki ei parhaimmillaankaan riitä, Amina sanoi.

Sarto näytti kummastuneelta.

– Ihmisen erottaa kaikesta muusta olevasta vain hänen järkensä, hän väitti. – Sen avulla ihminen hallitsee ympäristöään, muita ihmisiä ja myös itseään.

– Ei se silti todista, että ihmisjärki tavoittaisi totuuden, Amina sanoi. – Sehän saattaa olla parhaimmillaankin yhtä vajaa ja petollinen kuin aistit. Ehkä olemmekin osa jotain, minkä ymmärtämiseen käsityskykymme ei riitä?

– Ei pidä asettaa mitään ihmisjärjen mahdollisuuksien ulkopuolelle tai yläpuolelle, Sarto väitti. – Järkeä pitää vain kehittää ja tehostaa sen käyttöä.

Amina pudisti päätään.

– Minun mielestäni pitää myöntää järjen ehdottomat rajat, hän sanoi. – Vaikka voisimme jäljittää oman lajimme synnyn ja maailmankaikkeuden synnyn sen alkuun, niin mitä oli ennen tuota alkua? Ei mitään? Mutta mikä on ei-mikään? Ja jos selvitämme loppumme, mitä on lopun jälkeen? Jos löydämme maailmankaikkeuden rajan, niin mitä on rajan takana? Tyhjää? Mutta mihin tyhjä loppuu? Etkö huomaa, miten puutteellista kaikki ihmisajattelu on? Ei sen avulla voi löytää lopullisia vastauksia eikä se tavoita tosiolevaa.

– Olet vaarallisella tiellä, Sarto sanoi. – Epävarmuutesi johtaa siihen, että oletat jumalan olemassaolon ja kiistät oman mahdollisuutesi ohjata maailmaa.

– Oletetaan kokeeksi, että on jumala, joka on luonut maailman ja antanut sille tarkoituksen, Amina sanoi.

– Oletetaan, Sarto myöntyi. – Mitä siitä seuraisi? Jos jumala on luonut meidät, hän on kai antanut meille järjen, että ymmärtäisimme tuon tarkoituksen?

– Ehkä hän onkin luonut meihin tunteet, että eläisimme tuon tarkoituksen mukaan, Amina sanoi.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Isänpäiväksi kirja

Vuorileijonan varjo -sarjassa käsitellään isyyttä aika paljon, joten siitä löytää helposti isänpäivälahjoiksi sopivia kirjoja. Lahjakirja voi tietenkin olla myös muulla tavalla kiinnostava, ja miesten suosima on ollut varsinkin Tuulien koti, luultavasti ainakin osittain sen sisältämän meriseikkailun takia. Tuulien koti onkin hyvä valinta isänpäivälahjaksi.

Jääsilmässä Vuorimaan armeijan ylipäällikkö Verraka jää vastasyntyneen tyttövauvan yksinhuoltajaksi. Isän ja tyttären suhteen kehityksen lisäksi seurataan myös Verrakan isällistä huolenpitoa kahdesta pojasta, joista toinen on isänsä hyljeksimä ja toinen nuori sokea parantaja.

Talvisateet-kirjassa kuvataan isyyttä monelta kannalta, kun 15-vuotias poika tulee kertomaan olevansa Verrakan avioton lapsi, ja samaan aikaan turvaa tarvitsee myös pakolaispoika, jonka omaisista ei ole tietoa.

Raudanluja kertoo muun muassa siitä, miten velvoittavana Verraka kokee sekä biologisen että ei-biologisen isyytensä.

Sateenkaariperheen isälle sopii erityisen hyvin Tulisydän, jossa päähenkilöiden perhe muodostuu kahdesta isästä, yhdestä äidistä ja lapsista, jotka eivät ole näiden biologisia jälkeläisiä. Tuulen tavoittelua -kirjassa pohditaan sekä biologista että ei-biologista isyyttä myös lasten kannalta.

Vuorileijonan varjo -sarjan kirjoja saa vain verkkokirjakaupoista, ja isänpäivälahjat kannattaa tilata hyvissä ajoin etukäteen, sillä toimitus kestää yleensä ainakin viikon. Hinta tapaa olla edullisin Adlibriksessä, mutta aina kannattaa vertailla. Lisätietoa kirjoista saat klikkaamalla jotain vasemmalla olevista linkeistä. Sieltä löytyvältä sivustolta kirjat voi myös ladata e-kirjoina ilmaiseksi, jolloin niitä voi selata ennen ostopäätöstä.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Käpälöivät miehet

Pitkähkö sitaatti Talvisateet-kirjasta:

Uusi siirtolaiserä oli juuri majoittumassa leiriin. Lis ja Malee järjestivät pyykistä tulleita vuodevaatteita pinoihin, joita sotilaat jakoivat telttoihin.

Leirissä oli jatkuvasti pientä kahinointia. Ihmiset olivat tuoneet mukanaan vanhat kaunansa ja ennakkoluulonsa. He yrittivät hakeutua niiden seuraan, joiden kanssa tunsivat yhteenkuuluvuutta, ja välttelivät muita. Naiset eivät liikkuneet juuri ollenkaan yksinään, vaan miespuolisten omaistensa suojassa. Oli aivan selvää, että he kokivat muuten olevansa vaarassa.

Lisillä oli pitkien housujen seurana vain hihaton paita, sillä ilma oli lämmin. Vaaleat hiuksensa hän oli palmikoinut ja kiertänyt ne pään ympärille. Maleella oli yllään tummansininen pitkähihainen, nilkkapituinen mekko, jossa oli mustaa koristekirjontaa. Hänellä oli myös ohut musta huivi hiustensa peittona.

– Olet taas ryhtynyt pukeutumaan autiomaalaisittain, Lis totesi. – Tunnetko olosi kotoisemmaksi noin? Minä vieroksuin Vuorimaassa asuessani koko ajan tapaa, jolla jouduin siellä pukeutumaan. Oli helpotus, kun Sirpiin palattuani sain taas käyttää asuja, jotka tuntuivat tutuilta.

– Sirpiläinen asu on mukava, Malee sanoi. – Pidän siitä, ja minusta oli myös asiallista käyttäytyä täällä paikalliseen tapaan. Mutta nyt, kun etelämaalaisia naisia vieroksutaan ja heidän pukeutumistaankin moititaan, minusta tuntui, että minun on tuettava heidän oikeuttaan käyttää sellaisia vaatteita kuin he haluavat käyttää. Joskus nostan huivinkin kasvoille, niin kuin osa heistä tekee, ja niin kuin minäkin tein Autiomaassa ollessani.

– Kun selität sen noin, minäkin voisin alkaa käyttää autiomaalaista mekkoa, Lis sanoi. – Kompastelisin kuitenkin helmoihin, ja tuota huivia en koskaan saanut pysymään kasvoilla, kun yritin sitä ollessani sodan aikana Autiomaassa. Mutta eikö sinusta ole väärin, että nainen joutuu niin kovasti peittelemään itseään miehen katseilta?

– Onhan se kummallinen tapa, ja tarpeetonkin, sillä miehet himoitsevat peiteltyjä naisia yhtä paljon kuin vähemmän peitettyjä, Malee sanoi.

– Niin kai, Lis sanoi. – Mutta jos he ovat tottuneet siihen, että he eivät näe naisen käsivarsia tai osaa hänen kasvoistaan, he tuntuvat luulevan minun tapaani pukeutuneen naisen olevan vapaasti tarjolla heille. Siksi en yleensä jaa tarvikkeita telttoihin, vaan lähetän sotilaat tekemään sen. Leiriin tulleet miehet yrittävät aina aluksi taputella ja nipistellä, kunnes ehdin antaa heille vähän palautetta.

– Et osaa käyttäytyä niin, että he vaistoaisivat heti torjunnan, Malee sanoi. – Autiomaassa nainen oppii välttämään silmiin katsomista ja varoo menemästä lähelle.

– Toivottavasti en joudu opettelemaan sitä, Lis sanoi. – Vuorimaassakin minun oli vaikea tottua naiselle asetettuihin rajoituksiin. Oikeastaan en kai tottunutkaan, vaan minun kanssani tekemisissä olleet tottuivat minun tapoihini. Mutta täydessä miehuuden uhossaan olevan miehen miehisyys on kyllä joskus sellaista, että joudun muistuttamaan itselleni, että miehenä oleminen ei ole sairaus tai vamma, vaikka se täytyykin ottaa huomioon samaan tapaan kuin lapsen tai vanhuksen ikä. Kaikki miehet eivät tietenkään ole mieheytensä kahleissa samalla lailla ja yhtä paljon, ja miehinen mies voi olla omalla tavallaan hyvin viehättävä. Rakastan Karetaa juuri sellaisena kuin hän on, mutta ollakseni ihan vilpitön, minulla on toisinaan tunne, että minun on huolehdittava hänestä hiukan äidin tavoin.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Siis kirjamessut

Lähipiirissäni on henkilö, jonka päättelen todella pitävän kirjoista, sillä hän lukee paljon. Kirjamessuista hän ei sen sijaan ole ollenkaan kiinnostunut. Hänen mielestään siellä ei voi tutustua kirjoihin. Kirjoja pitäisi voida selata pitkään ja rauhassa, mutta se ei ole tungoksessa mahdollista, ja kova meteli häiritsee lyhyttäkin keskittymisyritystä.

Hän ehdotti järjestettäväksi kirjamessut, jossa päähuomion saisivat kirjat. Kirjailijoiden haastattelut ja muu oheistoiminta siirrettäisiin syrjäiseen sivuhuoneeseen. Varsinaisella messualueella olisi kirjojen lisäksi tuoleja, joihin voisi istahtaa lukemaan. Yleisöltä toivottaisiin hiljaisuutta niin kuin ennen vanhaan kirjastoissa.

Olisihan se sellainen messu, jossa kirjan ystävä viihtyisi.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vammaisuus

Kirjailija tuo yleensä kirjoihinsa omia kokemuksiaan, ja se on hyvä. Omakohtaisesti koetun ymmärtää paremmin kuin sen, mitä joku toinen on kokenut. Vammaisuus on sekä Tarmolle että minulle tuttua, Tarmolle fyysisellä ja minulle psyykkisellä tavalla. Tarmo on näkövammainen, ja minulla on vaikea-asteinen krooninen paniikkihäiriö. Vuorileijonan varjossa esiintyvään sokeaan Leoniin ei kuitenkaan ole heijastettu Tarmon piirteitä, vaan Leoni muistuttaa monessa suhteessa nuoruudenaikaista ystävääni Riittaa. Leonin tavoin Riitta oli täysin sokea, mutta hän pyrki selviämään itsenäisesti kaikesta mahdollisesta ja joskus mahdottomastakin. (Toisinaan jopa se mahdottomalta vaikuttanut osoittautui mahdolliseksi!)

Leonin kyvyissä ja toiminnassa ei pitäisi olla mitään, mikä ei olisi mahdollista. Olin pitkään opettajana Näkövammaisten ammattikoulussa, ja opetin muun muassa liikkumistaitoa, joten olen varsin hyvin selvillä sokeuden aiheuttamista rajoituksista, kuten tietysti Tarmokin (jolla kuitenkin edelleen on hiukan näköä jäljellä). Leoni on pyrkinyt voittamaan vammansa aiheuttamat rajoitukset niin hyvin kuin suinkin, koska ei mielellään pyydä apua, ja ärsyyntyy kohdatessaan sääliä.

Leoni on syntynyt sokeaksi ja hän sanoo olleensa hyvin tyytyväinen itseensä, kunnes hänelle selvisi, että häneltä puuttuu jotain oleellista, joka muilla hänen lähellään olevilla on. Hänen mielestään sokeus onkin vamma vain siksi, että on olemassa näkeviä. Jos kaikki olisivat sokeita, he olisivat rakentaneet itselleen sopivan yhteisön, ja ajattelisivat olevansa juuri sellaisia kuin heidän kuuluu olla.

Ihminen mielletään vammaiseksi, jos häneltä puuttuu jokin keskeinen ominaisuus, joka useimmilla on. Jos ihmisillä olisi yleensä kolme kättä, kaksikätinen olisi vammainen. Aistimme ovat hyvin rajalliset, mutta emme koe vammaksi sitä, että emme näe pimeässä tai kuule niin sanottuja yliääniä, koska muutkaan eivät havaitse niitä.

Jos ihmisiä ei aseteta paremmuusjärjestykseen joidenkin ominaisuuksiensa perusteella, vammaisuus ei ole huonommuutta vaan erilaisuutta. Ihmisten erilaisuus taas antaa mahdollisuuksia ymmärtää asioita erilaisin tavoin.

torstai 12. lokakuuta 2017

Kunnioitettu tai sitten ei

Kun 60-luvun alussa olin aikuistumassa, minulla oli mielestäni aihetta loukkaantua, jos minua sinuteltiin kaupassa. Jos ikäiseni mies ehdotti, että voisimme sinutella toisiamme, pidin häntä moukkana. Jokainen sivistynyt ihminenhän tiesi, että vain naista huomattavasti vanhempi tai arvoasemaltaan selvästi ylempi mies saattoi ehdottaa sinuttelua naiselle, muiden piti odottaa naisen aloitetta.

Kun 60-luku eteni, tavat muuttuivat, kaikki sinuttelivat kaikkia. Sen olen sisäistänyt niin hyvin, että en oikeastaan osaa teititellä. Joskus on kuitenkin yritettävä, on niitä, jotka edellyttävät sitä yhtä ehdottomasti kuin minä silloin ennen.

Teitittely ei sovi fantasiakirjaan, joka on ottanut esikuvansa kolmentuhannen vuoden takaa. Teitittely on huomattavasti nuorempi ilmiö. Mutta aina on ollut puhetapoja, joiden käyttäminen ilmaisi puhujan ja puhutellun aseman. Ne kertovat myös yhteiskunnan rakenteesta.

Jos ihmiset ovat tasa-arvoisia, puhuttelu ei ole ongelma. Siksi Sirpissä kuka hyvänsä voi puhutella hallitsijaa ja palvelijaa samalla tavalla, pelkkää nimeä käyttäen ja ilman mitään kohteliaisuusliitteitä. Käytäntö ei häiritse ketään eikä loukkaa ketään, mutta muualta tulleita se joskus kummastuttaa.

Vuorimaassa alempiarvoisen pitää ylempiarvoista puhutellessaan liittää nimen eteen sana kunnioitettu. Yleensä jokainen tietää, kenen velvollisuus on kunnioittaa ketä, ja käytännöstä poikkeaminen koetaan loukkauksena. Autiomaassa alempiarvoinen ei saisi ylempää puhutellessaan käyttää hänen nimeään, vaan pitäisi mainita hänen asemansa. Se aiheuttaa joskus hankaluuksia. Ennen kuin esittää asiansa Akelle portinvartija kysyy hänen vierellään seisovalta Dotarilta: "Miten nyt puhuttelen, joko merikauppias on klaanipäällikkö?"

Kirjoittaessani minusta oli hauska leikitellä puhuttelutavoilla, mutta jostain syystä ne vuorimaalaiset henkilöt, joista eniten pidän, eivät ole kovin herkkiä vaatimaan, että heitä nimitetään kunnioitetuiksi, eivätkä miellyttävimmän luonteen omaavat autiomaalaiset pahastu, vaikka heitä puhutellaan nimellä.

Olenkohan viisastunut vanhetessani?

maanantai 9. lokakuuta 2017

Eräs perusasioista

Kun 90-luvun puolivälissä kirjoitin Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä osaa, valmistelin samaan aikaan lisensiaatintyötäni sankarimyytistä, ja tyttärentyttäreni oli minulla ja Tarmolla päivähoidossa. Sekä lisensiaatintyötä että kirjaa kirjoitin siis iltaisin ja tytön päiväunien aikana. Käydessäni yliopistolla poikkesin usein myös viereisessä sairaalassa. Nuoruudenystäväni oli menehtymässä vaikeaan pitkäaikaissairauteensa.

Kirjat syntyvät siitä, mitä kirjailija on kokenut ja lukenut. Mukana on tietenkin muutakin kuin sen hetken tilanne, mutta Vuorileijonan varjoon vaikutti varmasti se, että koin sitä kirjoittaessani vahvasti sekä elämän että kuoleman läsnäolon ja työstin sitä lisensiaatintyötä varten lukemani kirjallisuuden kautta.

Lisensiaatintyön tekemisestä oli se hyöty, että jouduin miettimään perusteellisesti, mikä maailmankatsomus ja elämänkäsitys oli minkäkinlaisen toiminnan takana. Minulla oli vaistomainen käsitys asioista, mutta en aikaisemmin ollut joutunut analysoimaan ja täsmentämään perusteita, joista se nousi. Miettiessäni omia käsityksiäni ja periaatteitani totesin, että niissä oli sisäinen ristiriita.

Olin omaksunut vaistomaisesti ja kyseenalaistamatta ajattelutavan, joka sisältyi sekä saamaani uskonnolliseen opetukseen että yhteiskunnassa vallitseviin uskomuksiin. Uskontoon kuului ajatus siitä, että ihminen oli perusolemukseltaan paha, ja vapautui pahuudestaan vain turvautumalla Jumalaan. Se kääntyi helposti käsitykseksi, että pahuutensa valtaan jääneet olivat Jumalan vastustajia, Pahan palvelijoita. Ilman uskonnollista kytkentääkin tuntui olevan vallalla jako kahteen: me, jotka olemme hyvän puolella, ja he, jotka ovat pahan edustajia.

Tuo kahtiajako oli selvästi ristiriidassa sen käsitykseni kanssa, että kaikki ihmiset ovat lähimmäisiäni, joita pitää pyrkiä rakastamaan. Se tärkein, mitä lisensiaatintyöni tekemisestä hyödyin, olikin maailmankatsomukseni selkiytyminen. Ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin, pahan tekeminen on ihmisen vajavuutta, johon voi syyllistyä kuka vain.

Tuon oivalluksen tärkein merkitys on se, että kun jako meihin hyviin ja heihin pahoihin purkautuu, varsinaisia vihollisia ei ole, on vain ihmisiä, jotka erilaisista syistä voivat ajautua törmäyskurssille.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kaikkea ei voi selittää lyhyesti

Eräs keskeinen asia, jota olen yrittänyt monella tavalla perustella kirjoittamissani kirjoissa, koskee syyllisyyttä, tai tarkemmin sanottuna sitä, että syyllisyyttä ei ole. Asiaa voi lähestyä myös niin, että kaikille kuuluu anteeksianto kaikesta, mutta seuraavassa sitaatissa Tulisydämestä on mukana toinenkin mahdollinen lähestymistapa. Ollaan Leonin laivassa avomerellä, keskellä talvista koillismyrskyä:

Dotar käveli keulakannelle ja katseli merelle. Myllertävä ulappa oli voimassaan lohdullinen, se hävitti katsojan kuvitelmat omasta merkityksestään. Kooran täytyi olla jotain käsittämättömän valtavaa, ja Dotar oli varma, että Koora oli hyvä. Kooran hyvyyteen verrattuna ihmisen parhainkaan yritys tai suurinkaan jalous ei ollut mitään, ja myös ihmisen pahuus kutistui mitättömän, tietämättömän olennon surkeudeksi. Täällä oli mahdollista uskoa, että Koora todella saattoi antaa ihmiselle anteeksi kaiken, minkä tämä oli tehnyt väärin.

Tässä, keskellä myrskyävää harmaata merta ja hyytävää tuulta, joka lennätti suolaisia pärskeitä, Dotar ymmärsi kadottaneensa mittakaavat ajatellessaan itseään. Hän ei ollut suostunut myöntämään ymmärryksensä ja arviointikykynsä puutteita ja luonteensa heikkoutta, vaan oli halunnut säilyttää kuvitelman omasta mahtavuudestaan silläkin hinnalla, että joutui ajattelemaan olevansa Kooran rajattoman hyvyyden ulkopuolella. Oli ollut suunnatonta ylpeyttä luulla niin.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Viserrys ja selitys

Poimiessani Vuorileijonan varjo -sarjasta twiitin pituisia sitaatteja huomaan, miten vaikeaa on sanoa hiukankaan monimatkaisempaa asiaa lyhyesti.

Esimerkkinä sitaatti, joka on twiitin mittaisena:

"Kuolemantuomion antaminen on yleensä suurempi rikos kuin se teko, jonka takia tuomio annetaan."

Sitaatti on Jääsilmästä, Verrakan pitkähkön repliikin lopusta, joka on kokonaisuudessaan:

"En hyväksy kuolemanrangaistusta. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, ja hän voi tappaa suuttuessaan, puolustautuessaan tai omaa etuaan tavoitellen. Se on jokaisessa meissä piilevä valmius, joka tulee esiin ääritilanteissa tai harkinnan pettäessä. Tuollainen ihmisluonnon pohjamutien ryöppyäminen esiin on tietenkin valitettavaa, mutta pahempaan tekoon syyllistyy, jos itse turvassa ollen ja rauhallisesti asiaa harkiten päättää toisen surmauttamisesta. En sano tätä ylhäältäpäin, olen syyllistynyt siihenkin. Mutta kuolemantuomion antaminen on yleensä suurempi rikos kuin se teko, jonka takia tuomio annetaan."

Oikeastaan tuokin perustelu on riittämätön. Kumpikin sitaatti liittyy koko siihen ajatusmaailmaan ja etiikkaan, jota kirjasarjassa tuodaan esiin.

Pitkiä kirjoja ja kirjasarjoja kirjoitetaan siksi, että lyhyemmät selitykset eivät riitä.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Viserryksiä

Ryhdyin keräämään twitteriä varten Vuorileijonan varjo -sarjasta sitaatteja, jotka eivät ylitä 140 merkin rajaa. Tässä tuloksia sarjan alkupuolelta:

Ei kannata tietää liikaa liian aikaisin.

Tärkeimmät asiat, kuten lasten- ja kodinhoito, olivat lähes yksinomaan naisten hallussa.

Tuoksuja oli enemmän kuin ihmisellä oli sanoja niitä kuvaamaan, tai tunteita niiden ymmärtämiseen.

Jokaisen on tehtävä oma ratkaisunsa, löydettävä oma tapansa toimia.

Ei mikään ole varmaa ennen kuin se tapahtuu.

Laulajan on tehtävä sellaisia lauluja, joita vallanpitäjät tarvitsevat.

Lauluja tehdäkseen on jäätävä henkiin, ja siksi laulajan pitäisi olla voittajan puolella.

Sokeudestakin on joskus hyötyä, en ole pimeässä läheskään niin avuton kuin te näkevät.

Kunniallinen selu ei koskaan käännytä pois naista, joka tarvitsee turvapaikkaa.

Mitään tärkeitä asioita ei pitäisi jättää miesten yksinoikeudeksi.

Äitijumala on naisten ja lasten turvana, kun miehet yltyvät näyttämään mieheyden huonoimmat puolet.

Äitijumala on aina alistetun puolella alistajaa vastaan.

Joutuiko joskus tilanteeseen, jossa kaksi ehdottoman oikeaa periaatetta oli ristiriidassa keskenään?

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Pukeutumisesta

Periaatteessa vaatteet on tarkoitettu suojaamaan ihmistä silloin, kun pelkkä iho ei anna riittävää suojaa. Luultavasti ihminen kuitenkin jo hyvin varhain valitsi itselleen mahdollisimman kauniita vaatteita ja halusi niillä korostaa ulkonäkönsä miellyttävyyttä, ja vaatetuksella ryhdyttiin myös osoittamaan omaa merkittävyyttä, asemaa ja varallisuutta.

Sirpissä ihanteena on ihmisten tasa-arvo, ja siksi pukeutumisessa pyritään yksinkertaisuuteen. Kovin näyttävää pukeutumista ja kalliita koruja pidetään sopimattomina. Poikkeuksena ovat vain edustustehtävät, joita varten Sirpin hallitsija ja muut johtohenkilöt pukeutuvat kansainväliseen tapaan kalliisiin ja koristeellisiin asuihin.

Ake pukeutuu kotimaassaan sirpiläiseen tapaan vaatimattomasti, mutta kun hän tulee Sirpistä Autiomaahan, hän vaihtaa jo laivalla itselleen kalliit vaatteet ja korut. Ne ovat hänelle työasu, joka tekee hänestä kauppiaana uskottavan.

Vaatetuksen eräs tehtävä on peittää sellaiset vartalon osat, joiden näkeminen voi houkutella jonkun ei-toivottuun seksuaaliseen kiinnostumiseen. Useimmiten koetaan erityisen tarpeelliseksi suojella naista miehen katseilta. Mutta ongelmana on, että mitä enemmän peitetään, sitä pienemmät vilahdukset muuttuvat kiihottaviksi. Niinpä naista vaaditaankin monissa kulttuureissa peittämään itsestään sellaistakin, mikä muualla koetaan neutraaliksi.

Autiomaassa edellytetään, että kunniallinen kaupunkilaisnainen peittää huivilla kasvojensa alaosan. Malee on elänyt lapsuutensa Autiomaassa ja käyttää huivia tottuneesti, mutta Tessin huivi pyrkii jatkuvasti luiskahtamaan alas. Kun hänelle huomautetaan, että hän on kuin häpeämätön paimentolaisnainen kulkiessaan kasvot peittämättömänä, hän luopuu hankalana pitämästään tavasta ja ajattelee, että mitä se haittaa, jos hän vaikuttaa paimentolaiselta.

Naisen suojelemiseksi kehittyneistä pukeutumistavoista tulee tottumuksia, joihin liitetään vahvoja mielikuvia siveydestä, ja myös uskonnollisia perusteluja. Ne voivat ulkopuolisen mielestä olla vanhentuneita ja tarpeettomia, mutta niistä luopuminen on siitä huolimatta yhtä vaikeaa kuin mitä ihmisen aina on luopua tavoistaan ja käsityksistään. Kuvauksella Maleen ja Tessin huivinkäytöstä on tarkoitus yksinkertaisesti sanoa, että jokaisen naisen pitäisi saada itse päättää, millainen huivi hänellä on ja miten hän sitä käyttää.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Varaa nirsoilla

Tässä on katkelma kirjasta Tuulien koti. Vasama pitää siinä Leonille pienen moraalisaarnan, jossa hän huomauttaa yltäkylläisyyteen tottuneiden ihmisten väärästä asenteesta ruokaan.

Leoni siirsi lautasensa syrjään.

– Etkö syö annostasi loppuun? Vasama ihmetteli.

– En ole kovin ihastunut hylkeenlihaan, ja tänään tarjottu maistuu aivan liikaa siltä kuin täkäläinen lamppuöljy haisee, Leoni sanoi.

– Vanhan koirashylkeen lihassa on aina vahva traanin maku, yksi miehistä sanoi.

– Kaikki lehmät ja uuhet tarvitaan jälkeläisiä tuottamaan, eikä mulleja ja pässikaritsoja kannata teurastaa kovin pieninä, Tregi sanoi. – Joudumme tyytymään hylkeen lihaan, koska sitä on saatu varastoon.

– Leoni, sinulla on sama väärä asenne ruokaan kuin monella muullakin vauraan maan asukkaalla, Vasama sanoi. – Isosaarella nirsoilee vain lapsi, joka ei ole kokenut ensimmäistä nälkätalveaan. Sen jälkeen lapsikin ymmärtää, että ruokaa ei syödä sen hyvän maun takia, vaan nälän torjumiseksi. Aikuiset taas tietävät, että ruoan tehtävä on pitää ihminen toimintakuntoisena, ja siihen käy mikä tahansa ihmisravinnoksi kelpaava, jota on pystyttävä syömään sen mausta riippumatta.

– Olet varmaan oikeassa, Leoni sanoi. – Söisin epäilemättä silkkaa traaniakin hengissä säilyäkseni, mutta tuon hylkeenlihanpalan jätän lautaselle.

– Ja minähän syön sen, Vasama sanoi ja nappasi palan omalle lautaselleen. – Niin kauan kuin Isosaarella on perheitä, joissa edelleen kärsitään ruoan niukkuudesta, tässä talossa ei tuhlata ruokaa.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Häveliäisyydestä, realismista ja tasa-arvosta

Kirjailijan ei tietenkään tarvitse seurata sankariaan joka paikkaan, eikä ole välttämätöntä viedä lukijaa tarkkailemaan toimintoja, jotka tavataan hoitaa yksityisyydessä. Yleensä se ei haittaa kertomukseen eläytymistä, mutta liika häveliäisyys tekee tarinasta epäuskottavan. Turhaudun kerronnasta, jossa ei mitenkään selitetä, miten pieneen koppiin pitkäksi aikaa vangittu ihminen hoitaa virtsaamisen ja ulostamisen, jos mitään astiaa puhumattakaan sellaisen tyhjentämisestä ei mainita, eikä lattian ja vangin vaatteiden siisteydessä silti kerrota olevan ongelmia.

Yritän kirjailijana muistaa, että kirjojeni henkilöillä on toimiva virtsarakko ja ruoansulatus, ja rakennuksissa yleensä noita toimintoja varten eriö. Vessaa ei voinut käyttää yleisnimityksenä, sehän on lyhennys sanasta vesiklosetti, ja vain muutamissa harvoissa paikoissa vesihuuhtelun järjestäminen onnistui. Lapsuudestani tuttu huussi-sana on eteläpohjalaista murretta, mutta sen yleiskielinen vastine ulkohuonekaan ei käynyt, jos kyseinen huone oli talon sisällä. Valitsin sanan käymälä.

Sirpin, Vuorimaan ja Autiomaan käymälöitä oli hauska rakennella mielessään. Tavallisella kansalla oli tietenkin kompostoivia ulkohuoneita, mutta Kooran linnassa oli hyvin toimiva järjestelmä, johon johdettiin läheisestä joesta sekä jätösten huuhteluvesi että käsienpesuvesi. Erityisen huolellisesti rakentelin Metallin jumalan temppelin miesten käymälän. Ylellisissä tiloissa oli pieniä koppeja täysin henkilökohtaisille toimille, koko seinän pituinen marmorikouru hiukan julkisemmin hoidettaville, ja sen yllä taidokas mosaiikki, joka kuvasi leijonanmetsästystä. Avuliaita orjia oli yleensä paikalla ainakin kaksi kaatamassa vettä käsille pesuastioiden luona. Samaa tehtävää hoiti silti myös suuri pronssipatsas, jonka pitelemästä ruukusta valui jatkuva vesivirta.

Metallin jumalan temppelin käymälästä tullessaan Ake kohtaa pihalla Dotarin ja huomauttaa hänelle: – En ihmettelisi, vaikka käymälään joskus tulisi soittoakin. Suitsukkeet ja kukkiahan siellä jo on.

Dotar virnistää pahankurisesti ja sanoo: – Soittoa, täytyy puhua ylipapille. Mikään ei riitä lieventämään harmia, jota mies tuntee, kun hän ei kaiken älynsä ja sivistyksensä voiminkaan pääse eroon noista alentavista toiminnoista.

Metallin jumalan temppelin naisten käymälä on karu ja asiallinen, ja ympäröivän kaupungin kaikelle kansalle tarkoitetut yleiset käymälät ovat ahtaita ja siivottomia.

Käymälät kuvastivat niissä asioivien ihmisten yhteiskunnallista asemaa, ja kuvastavat yhä. Mutta ne kertovat paljon myös yhteiskunnan halusta huolehtia huono-osaisimmista kansalaisistaan. Jos kaikille ei pystytä järjestämään asuntoa, pitäisi kuitenkin taata kadulla asumaan joutuvillekin sellainen perustavaa laatua oleva ihmisoikeus kuin mahdollisuus asioida maksuttomassa käymälässä.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Nainen ja sota

Vuorileijonan varjo -sarjassa sotilaat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, niin kuin Iliaassakin. Muinaisen Kreikan myytteihin kuuluvat kuitenkin amatsonit, ja Vuorileijonan varjo -sarjassa heihin vertautuu pohjoisesta kotoisin oleva Anira, jolla on miehen veroiset taistelutaidot. Lis on Sirpin vapaustaistelua varten opetellut aseiden käyttöä, ja Vuorimaan kuningattarena hän joutuu miehensä poissaolon takia johtamaan joukkoja ja taistelemaan etulinjassa. Muita pienempänä ja tottumattomampana hän ei selviäisi kovin hyvin, mutta sotilaat pyrkivät suojaamaan kuningatartaan, ja vahvan ja reippaan aseenkantajansa avulla hän suoriutuu tehtävästä. Puolustaessaan Memnon linnaa, jossa ei ole sillä hetkellä tarpeeksi sotilaita, Lis aseistaa myös naiset. Niin tapahtuu kuitenkin vain poikkeustilanteessa.

Kun Iliaan miehet sotivat, voittajat surmaavat yleensä häviölle jääneet vihollispäälliköt ja usein myös heidän poikalapsensa, koska pojasta voi kasvaa isänsä kuoleman kostaja. Vähemmän merkitykselliset miehet ja pojat ovat sotasaalista, jotka vaihdetaan lunnaisiin tai päätyvät orjiksi. Naiset ja tytöt ovat voittajien omaisuutta, ja mieleisimmät heistä valitaan vuodekumppaneiksi. Heitä ei yleensä kohdella erityisen julmasti, kukapa omaisuuttaan huonosti hoitaisi. Akhilleus sanoo vuodekumppanikseen päätyneestä naisesta: "Joka mieshän, joll' on kuntoa, mieltä, vaalija hellä on naiselleen, niin häntä mä myöskin armastin sydämestäni, vaikk' oli vain sotasaalis."

Koska nainen rauhan oloissakin on jonkun miehen (aviomiehensä, isänsä tai lähimmän miespuolisen sukulaisensa) omaisuutta, eikä hänen mielipidettään tarvitse kysyä, kun hänen avioliittonsa järjestetään, hänellä ei oikeastaan missään tilanteessa ole mahdollisuutta päättää seksuaalisuhteistaan. Sotasaalisnaisen vuoteeseensa ottanut mies ei sellaisessa kulttuurissa koe raiskaavansa, hän toteuttaa omistusoikeuttaan. Mutta asialla on naisen kannalta se hyvä puoli, että häntä ei yleensä syyllistetä raiskatuksi joutumisesta, eivätkä sukulaiset hylkää häntä. Jos suinkin mahdollista, hänet yritetään lunastaa vankeudesta. Iliaan alkupuolella Agamemnonin vuodekumppaniksi joutunut tytär palautetaan isälleen, joka ottaa hänet iloiten vastaan.

Naisen aseman paraneminen ei näytä muuttaneen naisen tilannetta sotien aikana paremmaksi, vaan pikemminkin huonommaksi. Kun voittaja ei ota naista omistukseensa ja tavallaan suojelukseensa, hänet koetaan ehkä vihollisen omaisuudeksi, jonka äärimmäisen julma kohtelu tuntuu paikoin olevan kuin sotilaan velvollisuus.

perjantai 15. syyskuuta 2017

"Sota miesten huolena olkoon"

Meille tallentuneet tiedot Välimeren ympärillä sijaitsevien maiden historiasta kertovat, että noin kolmetuhatta vuotta sitten sotaa pidettiin monin paikoin samaan tapaan vuoden kiertokulkuun kuuluvana kuin kylvöä ja sadonkorjuuta. Vanhassa testamentissa todetaan: "Kun seuraavana keväänä oli taas kuninkaiden sotaanlähdön aika" (2 Sam. 11: 1). Kevät oli Palestiinassa sopiva aika sotimiseen, sää oli miellyttävä, ja ravintoa ja vettä oli saatavilla.

Sotaretket olivat niin Palestiinassa kuin Homeroksen Kreikassakin ryöstöretkiä, ja niiden johtajat, vaikka heitä saatettiin nimittää kuninkaiksi, itsenäisiä päällikköjä, joilla oli komennossaan taisteluun pystyviä miehiä. Kotiinsa palannut Odysseuskin lupaa korvata ryöstelemällä sen, mitä hänen omaisuudestaan on hänen poissaolonsa aikana viety.

Tietenkin oli myös laajempia sotia, kun muita mahtavammat päälliköt mittelivät voimiaan tai suuri joukko päällikköjä yhdisti voimansa nujertaakseen yhteisen vihollisen. Jälkimmäistä laatua oli Troijan sota.

Sotaa käytiin lähitaisteluina, ja ratkaisevassa asemassa olivat eturintamassa taistelevat miehet. Naistaistelijoitakin oli (esimerkiksi amatsonit), mutta koska ratkaisevaa oli fyysinen voima, tehtävään sopivia miehiä oli enemmän kuin naisia. Otsikon säe on Hektorin sanoista puolisolleen: "Sota miesten huolena olkoon, muist' yli kuitenkin mun suvuss' urhojen iliolaisten."

Päällikön kunnia vaati, että hän osallistui taisteluun eturintamassa. Sotilas näki tuottamansa tuhon tarkkaan ja selvästi, ja Homeros kuvaakin sitä varsin yksityiskohtaisesti: "survasi suuhun vasken surmaisen; terä niskast' aivojen alta ulkoni taas sekä luut lumivalkeat murskasi tieltään; hampaat vierivät maalle ja kuin verikuoppana kuohui kumpikin silmä, ja verta hän sieraimista ja suusta purskui maassa, ja kuoleman yö hänet varjosi musta".

Kuolleilta vihollisilta pyrittiin ottamaan talteen aseet ja suojavarusteet, sillä ne olivat arvokkaita ja kalliita. Häviölle joutunut vastustaja, joka anoi armoa, saatettiin myös ottaa vangiksi, joka palautettiin lunnaita vastaan omaisilleen tai myytiin orjaksi.

Taisteluvaunut ovat Iliaassa yleensä parihevosten vetämiä, ja niissä on ajomiehen lisäksi asemies, joka käyttää keihästä. Suurta tuhoa vihollisen jalkamiesten joukossa tuottavat myös hevosten kaviot ja vaunujen pyörät. Vaikuttavassa kuvauksessa Akhilleus ajaa kilpien ja ruumiiden yli, ja veri lentää peittämään vaunun laidat ja miehen kädet. Siinä on Iliaan suurin sankari, jota sillä hetkellä on hyvin vaikea ihailla tai nähdä kauniina.

Iliaan taistelijasankaria verrataan usein leijonaan. Kirjasarjan nimenä käyttämäni Vuorileijonan varjo tarkoittaa ihmisyhteisöjen taipumusta kiistoihin, joihin tarvitaan taistelijasankareita. Se merkitsee sodan uhkaa ja sotaa.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Hyvän ja pahan taistelu?

En ole juuri koskaan tuntenut itseäni niin väärin ymmärretyksi kuin lukiessani jostain esittelystä, että Vuorileijonan varjo -sarja kertoo hyvän ja pahan taistelusta. Ajatus hyvän ja pahan taistelusta perustuu maailmankuvaan, joka on minulle täysin vieras. Se on kuitenkin hyvin tavallinen käsitys, ja tuntuu joskus melkein toivottomalta saada siihen uskovat edes harkitsemaan muuta mahdollisuutta.

Vetoaisin mielelläni Spinozaan. Valitettavasti tuo viisas filosofi, joka merkitsee minulle hyvin paljon, on raskasta luettavaa monimutkaisine selityksineen. Sen kummempaa apua ei löydy toiselta minulle tärkeältä ajattelijalta, leikkisältä ja arvoitukselliselta Platonilta. Yritän siis muotoilla oman käsitykseni asiasta.

Hyvä ja paha eivät taistele, koska ne liikkuvat eri tasoilla. Hyvä on ikuista, ja uskonnollisesti tulkiten lähtöisin Jumalasta. Ihminen on luonnostaan hyvä ("Jumalan kuva"). Ihmisen pahuus on sitä, että hyvyys estyy jostain syystä. Tällaisia syitä voivat olla luonteen heikkoudet kuten puutteellinen empatiakyky, korostunut itsekeskeisyys tai jokin muu ominaisuus, jota ihminen ei ole itse valinnut, vaan on syntynyt sellaiseksi tai kehittynyt sellaiseksi kokemustensa myötä. Olen tavannut jopa sellaisia, jotka on saatu uskomaan, että he haluavat olla pahoja ja tehdä pahaa. Pahuus on kuitenkin lähinnä verrattavissa vammaan tai sairauteen, ja sen voi aina johtaa ihmiseen joko geneettisesti tai ympäristössä vaikuttaneista tekijöistä. Hyvä ihminen pyrkii auttamaan "pahaa" ihmistä, eikä taistele häntä vastaan.

Keskustelin kerran aiheesta tutun vanginvartijan kanssa. Hän kummastui väitettäni, että varsinaisesti pahoja ihmisiä ei oikeastaan ole. Kun hän alkoi esittää esimerkkejä pahoista, totesin hänen tarkoittavan vaarallisia. Vaarallisia ihmisiä tietenkin on, ja heiltä on suojauduttava ja suojeltava muita. Siksi tarvitaan poliiseja, vankiloita, ja mahdollisesti jopa sota voi jossain tilanteessa olla oikeutettua. Tuota viimeksi mainittua asiaa tosin pohditaan fantasiasarjassamme puoleen ja toiseen. Kirjojen henkilöt löytävät erilaisia ratkaisuja, mutta minä en ole osannut muodostaa kantaani. Nuorena olin vakaumuksellinen pasifisti. Siitä asti, kun Chilessä tapahtui vallankaappaus, jossa Allende surmattiin, vakaumukseni on rakoillut.

Missään tapauksessa en usko, että olisi eräänlainen Hyvän (Jumalan) vastavoimana toimiva Paha, jonka palveluksessa osa ihmisistä olisi. Tuo dualistinen usko tuntuu kuitenkin nyt elävän maailmanpolitiikassa, jossa niin pienet kuin suuretkin valtiot ovat taistelemassa Hyvän puolella Pahaa vastaa. Minä uskon ihmisten veljeyteen ja siihen, että me kaikki etsimme samaa perimmäistä Hyvää. Paha johtuu erehdyksistä ja väärinkäsityksistä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Kirjan vanhenemisesta

Kirjoitustaito on suhteellisen uusi asia, joten kirjan vanhenemisesta on kokemusta vasta muutaman tuhannen vuoden verran. Koska itse olen saanut paljon iloa ja mielenkiintoista ajateltavaa esimerkiksi Platonin tekstien ja Homeroksen Iliaan ja Odysseian lukemisesta, olen vakuuttunut siitä, että ajattomista asioista kertova kirja ei vanhene ainakaan parissa tuhannessa vuodessa.

Kovin ajankohtaisiin asioihin keskittyvä kirja, jolla ei ole merkittävää ajatonta sisältöä, vanhenee silloin, kun sen käsittelemät asiat kadottavat ajankohtaisuutensa. Mutta kaikkia kirjoja aika koskettaa siinä suhteessa, että alkutekstin kieli vanhenee. Vanha kreikankieli on niin erilaista kuin nykykreikka, että useimmat kreikkalaiset tarvitsevat Platonin ja Homeroksen teksteistä käännöksen nykykreikaksi ymmärtääkseen niitä. Alkuteksti on "kuollut kieli", jota kukaan ei enää osaa äidinkielen tasoisesti, vaikka parhaat tutkijat saattavat päästä lähelle sitä. Minä olen monen muun innokkaan tavoin opetellut lukemaan sitä, mutta lukeminen on niin hidasta, että enimmäkseen käytän käännöksiä.

Alkuteksti ja sen yhtymäkohdat syntymähetkensä kulttuuriin ovat tietenkin merkittävä osa kirjan kokonaisuutta, mutta eivät niin oleellinen, että kirjan käsittelemät ajattomat asiat kielen ja kulttuurin muuttuessa vanhenisivat.

Otin esimerkit kaukaa, mutta niiden valossa voi miettiä, miksi hyvistäkin kirjoista otetaan todella harvoin uusintapainoksia. Kaikki mitä on julkaistu ei ole aikaansa sidottua eikä sisällöllisesti vanhene. Onkohan selitys siinä, että uutuutta on aina helpompi myydä ja markkinoida?

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Äitijumala

Vaikka Vuorileijonan varjo -sarjan jumalat ovat fiktiivisiä, varsinkin Autiomaan Äitijumalassa on mukana paljon vaikutteita tutkimuskirjallisuudesta, jota luin lisensiaatintyötä tehdessäni. Seuraava selostus löytyy myös Kooran linnan kirjastosta.

Äitijumala on usein keskeinen uskonnoissa, joissa Jumala ankkuroituu vahvasti luontoon. Äitijumalassa heijastuu lapsen usko äitiin, joka on kaikkivoipa ja hyvä, ja huolehtii lapsesta ja suojelee häntä. Mutta Äitijumala edustaa kaikenlaisia rakkaudentunteita, myös seksuaalisuutta ja yleensä elämää ylläpitäviä voimia.

Äitijumala, eri nimillä tunnettuna, lienee ihmiskunnan varhaisimpia jumalia. Välimeren alueella äitijumaluudet säilyttivät sitkeästi asemansa kansan parissa, vaikka miesjumalat jo Homeroksen aikaan olivat virallisen käsityksen mukaan heitä mahtavampia. Egyptiläisten Isiksestä kreikkalaisten Demeteriin ja kristittyjen Taivaan Kuningattareen kulkee selkeä linja. Esimerkiksi Hera, Zeuksen puoliso, on alkuaan ilmeisesti ollut suuri äitijumaluus, ja muodostanut äitinsä Rhean kanssa Demeterin ja hänen tyttärensä Koren kaltaisen parin. Demeterin ja Koren kaltaisen jumaluusparin juuret taas ovat hyvin kaukaiset. Kyproksen pääjumaluus oli suuri äitijumala, jonka kreikkalaiset mielsivät Afroditeksi, mutta joka varhaisissa kyproslaisissa maininnoissa on yksinkertaisesti pafoslainen, tai wanassa (valtiatar), ja kultti oli ilmeisesti hyvin vanha. Kyproksen Afrodite oli hedelmällisyyden, kasvullisuuden ja luonnon kiertokulun jumala, jonka alkuperää voi jäljittää Syyriasta ja Foinikiasta, maista, joissa kunnioitettiin suurta äitijumalaa.

Granaattiomenalla on monenlaisia merkityksiä mytologiassa, ja Autiomaassa se on Äitijumalan tunnus.

Autiomaan Äitijumala on köyhän kansan ja paimentolaisten kunnioittama, mutta varakkaiden keskuudessa sen on syrjäyttänyt Metallin jumala. Äitijumala korostaa ihmisten velvollisuutta auttaa apua tarvitsevia, ja Äitijumalan koetaan erityisesti suojelevan alistetussa asemassa olevia alistajia vastaa. Virallinen asema Äitijumalalla on enää Timnan klaanissa, jossa on myös Äitijumalan temppeli ja papitar, mutta Etelämaasta tulleille siirtolaisille (kapralaisia lukuun ottamatta) Äitijumala on ainoa jumala, jota he kuitenkin tulkitsevat toisin kuin autiomaalaiset.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Metallin jumala

Kooran linnan kirjaston Uskonnot-osiossa (linkki tässä) on viimeisenä selostus Metallin jumalasta. Se sisältää myös uutta tietoa siitä, miten Metallin jumalan temppeli sai alkunsa:

Kun Kraton ensimmäiset kaivokset perustettiin, Kraton klaanipäällikkö sopi niiden läheisyydessä sijaitsevan Maaäidin temppelin kanssa, että temppelin papit huolehtisivat kaivosten tuottaman metallin varastoinnista. Vähitellen papit saivat oikeuden myös käydä kauppaa varastoimallaan metallilla, kunhan voitosta osa tulisi klaanille. Maaäidin temppeli muutti pian nimensä Metallin jumalan temppeliksi, ja kun muutkin klaanit perustivat kaivoksia, Metallin jumalan temppelin ylipappi vaati niiltä veroa. Vastineeksi luvattiin jumalan suojelu, ja vastahakoisimmatkin taipuivat Kraton painostuksen takia ja myös siksi, että maksamatonta veroa kerättiin kovaotteisesti, ja sinnikkäimmät kieltäytyjät menettivät henkensä.

Metallin jumala velvoitti ihmisiä kilpailemaan, ja antoi kyvykkäille oikeuden käyttää muita hyväkseen. Kun Metallin temppeli alkoi olla vahva poliittinen vaikuttaja, se tuki aluksi voimakkaita hallitsijoita pitääkseen maailman kaupankäynnin kannalta vakaana. Dotarin ylipappeuden aikana tavoitteissa tapahtui muutos ja pyrittiin tukemaan eettisesti kestävää kehitystä, jossa kaikilla olisi ihmisarvoinen elämä.

Karoon ylipappeuden alussa Metallin temppeliä laajennettiin perustamalla sivuosastot Mepetaan ja Tartaan, ja sana jumala poistettiin temppelin virallisesta nimestä, sillä Metallin temppeli oli muuttunut pelkäksi poliittiseksi ja taloudelliseksi toimintakeskukseksi.

torstai 31. elokuuta 2017

Fandom, tuo kirjallisuuden kentän vaeltava aave

Fandom on määriteltävissä monin eri tavoin, mutta yhteistä noille määritelmille lienee kuitenkin, että fandom koostuu jostain asiasta erityisen kiinnostuneista ihmisistä, joilla on tuon kiinnostuksen pohjalta yhteyttä toisiinsa. Kirjallisuuden kentällä fandomia ei siis muodostu esimerkiksi lukijoista, jotka pitävät jostain kirjallisuuden lajista tai tietyn kirjailijan tuotannosta, jos heillä ei ole tuon kiinnostuksen pohjalta kohtaamispaikkaa tai -tapaa. Fandom muodostuu, jos samasta asiasta kiinnostuneilla on yhteisiä kokoontumisia, keskustelusivustoja tai muuta toimintaa.

Fantasiakirjallisuuteenkin on muodostunut fandomeja. Osaa niistä yhdistää kiinnostus koko spefi-genreen. Olen tutustunut niihin ulkopuolisena, sillä vaikka Vuorileijonan varjo -sarja luokitellaan fantasiakirjallisuudeksi, koen sen osana yleistä kirjallisuutta, jossa vain käytän joitakin fantasian keinoja, kuten yleisessä kirjallisuudessa on kautta aikojen tehty.

Luen myös fantasian genreen selvästi kuuluvia kirjoja kirjallisuutena, ja arvotan ne sen mukaan. En siis välitä siitä, täyttävätkö ne fantasiakirjallisuuden fandomien erityistoiveet. Olen kuitenkin kirjallisuudentutkijana kiinnostunut spefi-kirjallisuudesta, ja siksi olen jo pitkään ollut rekisteröityneenä Risingshadow-sivustolle, jossa kuitenkin koen itseni varsinaisen fandomin ulkopuoliseksi.

Yhteen fantasiakirjallisuuden fandomiin silti kuulun, ja olin melkein lipsahtamaisillani toiseenkin. Niihin en kuulu kirjailijana enkä kirjallisuudentutkijana, vaan lukijana. Ihastuttuani George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan seurasin jonkin aikaa melko aktiivisesti siitä käytyjä keskusteluja, ja poikkean edelleen toisinaan kurkistamaan fandomiin. Ja vähän aikaa sitten innostuin Praedor-maailmasta niin paljon, että se olisi houkutellut kovastikin. Mutta ihmisen aika on rajallinen.

maanantai 28. elokuuta 2017

Kooran linnan kirjastosta -sivusto täydentyy

Kirjailija tietää aina kirjasta ja sen maailmasta paljon enemmän kuin hän kirjan tekstissä kertoo. Tekstistä tehdään lukuelämys, ja liiat selittelyt rikkoisivat kokonaisuutta. Mutta koska taustatietoa on olemassa paljonkin, ja on myös siitä kiinnostuneita lukijoita, ryhdyin keräämään tuota aineistoa sivustolle, jolle annoin nimeksi Kooran linnan kirjastosta.

Aluksi tein sinne karttoja ja rakennusten pohjapiirustuksia. Piirustustaitoni on valitettavasti kehno, joten ne eivät ole kovin kauniita, ja päätinkin leikkiä, että ne ovat Kooran linnan raunioista löytyneiden savitauluille tehtyjen piirrosten jäljennöksiä. Ne kauniit paperille tehdyt, joita kirjastossa myös on ollut, ovat valitettavasti tuhoutuneet.

Aikakautta ja sen kulttuuria olen pyrkinyt selittämään osiossa Samaan aikaan toisaalla, jossa olen kertonut minolaismykeneläisestä ajasta ja muutamista muista noin 3000 vuotta sitten vallinneista kulttuureista, jotka ovat olleet Vuorileijonan varjo -sarjan fiktiivisen maailman väljinä esikuvina. Osin niihin pohjautuvat myös sellaiset asiat kuin hallinto, elinkeinot, uskonnot, vaatetus yms, joista kaikista olen kirjoittanut omissa osioissaan.

Jo mainitsemani piirustustaidon puuttumisen takia käytän kuvituksena joko itse ottamiani valokuvia tai Wkikimedia Commonsista ottamiani vapaasti käytettäviä kuvia.

Käykää lukemassa, ja jos huomaatte puutteita, kertokaa siitä. Otan mielelläni vastaan myös täydennyksiä, jos olette itse tehneet yhteenvetoja tai piirtäneet mielikuvianne, ja haluatte antaa niitä sivulla julkaistavaksi. Sähköpostiosoitteeni on taru.tarmoville@gmail.com.

lauantai 26. elokuuta 2017

Jos olisin toiminut suunnitelman mukaan

Kun ryhdyin kirjoittamaan Raudanlujaa, tein työlle aikataulun, jonka mukaan 26.8. olisi kirjan julkistamispäivä. Käsikirjoitus valmistui taittokuntoon kuitenkin jo toukokuussa, enkä malttanut odottaa, vaan julkaisin kirjan alkukesällä.

Nyt tiedän, että tein hyvän päätöksen. Raudanluja oli jo turvallisesti verkkokauppamyynnissä, kun julkaisupalvelu Type and Tell ilmoitti toimintansa muutoksista. Se lopetti kirjojen jakelun eli tarvepainatuksen, joka tekee mahdolliseksi niiden joustavan verkkokauppamyynnin. Jo julkaistuja kirjoja toimitettaisiin kuitenkin myyntiin vielä kaksi vuotta.

Jos olisin pysynyt alkuperäisessä aikataulussa, olisin joutunut ottamaan Raudanlujasta painoksen, jota minun olisi pitänyt ryhtyä itse myymään. Olisin toki voinut tarjota sitä Kirjavälitykseen ja sitä kautta verkkokirjakaupoille, ja BTJ:n kautta kirjastoille, mutta olisin joutunut säilyttämään kirjavarastoa kotonani ja postittamaan sitä eteenpäin tilausten mukaan. Juuri sellaista pyöritystä pyrin välttämään.

Nyt Raudanluja ja muutkin Type and Tellin kautta julkaisemani kirjat ovat verkkokirjakaupoissa tarjolla vielä kaksi vuotta, ja minulla on aikaa miettiä, mitä teen sen jälkeen. Ainakin yksi kirja on vielä tulossakin, joten jokin ratkaisu pitää keksiä.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Eepos, epiikka, eeppinen

Vuorileijonan varjo -sarjalla on virikkeenä tekstikokoelma, joka tunnetaan nimellä Homeroksen eepokset, eli Ilias ja Odysseia. Jo kouluiässä luin niitä Otto Mannisen suomennoksina, ja paljon myöhemmin opettelin lukemaan niitä alkukielellä ja tein kirjallisuustieteen syventävien opintojen opinnäytetyön Homeroksen kuvaamasta taistelijasankarista. Ryhtyessäni kirjoittamaan Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä osaa tein samaan aikaan lisensiaatintyötäni Homeroksen sankarikäsityksen heijastumisesta Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoihin.

Lähtökohdistani johtuu, että koen kirjoittavani yleistä kirjallisuutta, kertovaa pitkää proosaa, jonka eräänä virikkeenä ovat antiikin runomuotoiset eepokset. Erilaisia genrerajoja voi tietenkin määritellä, ja esimerkiksi fantasia on niin laaja genre, että Vuorileijonan varjo -sarjakin sopii sen sisään. En kuitenkaan pyrkinyt kirjoittamaan fantasiaa sellaisena kuin nykyinen fantasian fandom (tai nykyfantasian erilaiset fandomit) sen määrittelevät. Lähtökohtani oli ja on, että kirjoitan kirjallisuutta.

Jos kuitenkin haluaa määritellä Vuorileijonan varjo -sarjalle jonkin nykyisin käytetyn genren, on selvää, että korkeaa fantasiaa se ei ole. Yliluonnolliset olennot puuttuvat lähes täysin, eikä taikuutta esiinny, ja kaikki luonnonlait ovat voimassa. Olen vertauskuvien käytössäkin paljon varovaisempi kuin Homeros, joka usein kuvaa ihmisen käytöstä jumalien vaikutuksena, eli Athene saa ihmisen toimimaan järkevästi, ja Ares taas kiihdyttää hänet raivoon.

Fantasiaan Vuorileijonan varjo -sarja liittyy lähinnä siksi, että siinä kuvatut kansat ja kulttuurit ovat fiktiivisiä, vaikkakin historialliselta ja osin mytologiseltakin pohjalta muotoiltuja. Eeppistä kerronta on, koska se kertoo monien yksilöiden tarinasta kutoutuvaa kokonaisuutta, jota seurataan usean sukupolven ajalta, ja siinä ohessa luodaan kuvaa yhteiskunnallisesta kehityksestä. Onko se eeppistä myös sanan nykyisessä sivumerkityksessä, se jää lukijoiden ratkaistavaksi.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Periaatteellisia ratkaisuja

Lähimmäisenrakkaus rajoittuu usein koskemaan vain niitä ihmisiä, jotka ovat miellyttäviä tai ainakin vaivattomia ja vaarattomia. Tällaista asennetta edustaa Talvisateet-kirjassa itsekin turvapaikanhakijana Sirpiin tullut Ainar, joka varoittaa Sirpin hallitsijaa Moiria muista tulokkaista:

– Etelämaassa ei asunut kovin yhtenäinen joukko, emmekä koskaan ole eläneet sovussa keskenämme, mutta vain yksi ryhmä aiheutti todella suuria ongelmia. Heitä nimitetään kapralaisiksi. Uskon, että tänne siirtolaisiksi tulevat pian unohtavat keskinäiset kiistansa ja pystyvät yhteistyöhön toistensa ja sirpiläisten kanssa. Nuo jo aikaisemmin sopeutumattomiksi osoittautuneet kapralaiset pitäisi kuitenkin karsia tulijoista, ja ottaa tänne vain yhteistyökykyisiä.

Moiri vastaa: – Se ei ole mahdollista, apua tarvitseville on hätätilanteessa annettava apua, olivatpa he minkälaisia hyvänsä.

Ainar jatkaa perustelemalla omaa kantaansa: – Jos päästät maahanmuuttajien mukana Sirpiin huonoa ainesta, sirpiläiset voivat ryhtyä suhtautumaan kielteisesti meihin kaikkiin. Sinun pitäisi ottaa tänne vain kunnollisia ihmisiä, joilla on halua mukautua lakeihinne. Tuo mainitsemani ongelmallinen ryhmä pitää tiukasti kiinni kummallisista ja jopa rikollisista tavoistaan. Sirpi muuttuisi heidän takiaan turvattomaksi, ja kansalaisesi olisivat pian tyytymättömiä päätökseesi.

Moiri selittää: – Muutos herättää aina vastustusta. Moni haluaisi epäilemättä säilyttää perinteisen Sirpin tai ainakin sen, johon he ovat tottuneet. Mutta se ei tietenkään ole mahdollista. Muutosta tapahtuu aina, ja muualla tapahtuvat muutokset vaikuttavat myös meihin. Kansat ovat monenlaisista syistä joutuneet siirtymään asuinsijoiltaan ja asettumaan uusiin paikkoihin. Emme me sirpiläisetkään ole Sirpin alkuperäisiä asukkaita, ennen meitä täällä olivat arat. Meidän esivanhempiemme kerrotaan tulleen tänne sekä Autiomaasta että Vuorimaasta, eivätkä kaikki heistä olleet kovin sopeutuvaisia tai yhteistyöhaluisia, mutta he oppivat tulemaan toimeen keskenään. Kaikille pitää löytyä tilaa jostakin, myös sellaisille, joista voi aiheutua ongelmia. Sirpissä on perinteisesti autettu jokaista avuntarvitsijaa niin hyvin kuin se on ollut mahdollista, ja niin pyrin edelleen toimimaan.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Kliseistä ja kielen perusteista

Kirjailija pyrkii löytämään ilmaisuja, jotka välittäisivät kirjoittajan tarkoituksen lukijalle mahdollisimman aitona ja koskettavana. Siihen käytetään myös vertauskuvia ja ilmaisuja, joihin liittyy mielleyhtymiä. Mutta mitä erikoisemman kuvakielen onnistuu kehittämään, sitä nopeammin se kuluu käytössä, ja muuttuu toistuessaan kliseeksi.

Kliseiden välttämisessä ei kuitenkaan tarvitse mennä niin pitkälle, ettei uskalla käyttää yhteisestä kokemusmaailmastamme nousevia ilmaisuja, joita kantaa yhteinen kielemme. Jos onnistuu olemaan aivan ainutlaatuinen, ei tule lainkaan ymmärretyksi.

Monet yleiset vertauskuvat perustuvat esikielelliseen, vaistomaiseen kokemukseen. Niitä ei siis välttämättä lainata muilta, vaan uudet käyttäjät löytävät ne itsenäisesti. Tuli ja jää ovat tällaisia ajattomia vertauskuvia, ja George R. R. Martin teki hyvän valinnan nimetessään kirjasarjansa Tulen ja jään lauluksi, vaikka vähäisellä googlaamisella huomaa, miten yleisesti tuli ja jää esiintyvät fantasiakirjojen nimissä. (Vuorileijonan varjo -sarjassakin on osat Jääsilmä ja Tulisydän.)

Tavanomaisia juonikuvioitakaan ei tarvitse pelätä, niiden pohjalta on rakennettu monia mestariteoksia.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Pieni tunnelmapala

Kirjoittaessani Tuulien kotia käytin usein näkökulmahenkilönä Dotaria, jolle pohjoinen luonto ja ihmisten elämäntapa olivat uutta ja outoa. Dotarin kautta meille tutut asiat etäännytetään tavanomaisesta poikkeaviksi, ja tavoitteena on tunne-elämyksen korostuminen.

Lyhennetty ote kirjasta:

Vasama tuli hakemaan Dotaria saunaan. He kävelivät pihan yli ja menivät ulkorakennusten rivin yhdestä ovesta. Vastaan tulvahti kostea lämpö ja savun haju.

– Et ole tainnut ennen nähdä tällaista? Vasama kysyi.

– En, Dotar myönsi. – Mutta tämä vaikuttaa jännittävältä.

– Tämä on kyläpäällikön yksityissauna, Vasama sanoi. – Palvelusväkeä varten on paljon isompi. Riisu vaatteesi tuohon penkille ovensuuhun, siinä ne eivät kastu.

Vasama oli paljasjaloin ja hänellä oli yllään vain pitkähkö paita. Hän riisui sen ja meni tarkastelemaan pataa, jonka kuumasta vedestä nousi höyryä. Sitten hän otti astian, johon hän nosti kauhalla vettä ensin padasta ja sitten sen vieressä olevasta saavista.

Vasama nousi istumaan seinustalla olevalle korokkeelle. Dotar aikoi ryhtyä sekoittamaan itselleen pesuvettä.

– Ensin lauteille, Vasama kehotti. – On tarkoitus lämmetä ja hikoilla kunnolla.

– Sinne? Dotar kysyi. – Ja mistähän syystä?

– En osaa selittää, mutta se rentouttaa ja tulee hyvä olo, Vasama sanoi.

– Samaan pyritään lämpimässä kylpyvedessä lojumalla, Dotar totesi. – Ehkä se on täällä tehtävä näin.

Hän nousi istumaan Vasaman viereen. Vasama otti puisella kauhalla vettä vieressään olevasta astiasta ja heitti sitä kiviröykkiölle. Se sihisi ja siitä syöksyi höyryä kattoa kohti. Kun kuumuus levisi lauteiden yläosaan, Dotar kumartui vaistomaisesti. Vasama nauroi ja huomautti: – Pitäisihän sinun autiomaalaisena olla tottunut kuumuuteen.

– Oli siellä kesähelteillä kuumaa, mutta ei kosteaa, Dotar puolustautui. – Ja tämä on taatusti paljon kuumempaa. Tuo höyryhän melkein poltti.

– Polttaa se, jos kiuas on liian kuuma tai käyttää vettä liikaa, Vasama sanoi.

Dotar oikaisi itsensä ja totesi, että kuumuus alkoi oikeastaan tuntua miellyttävältä. Hän kysyi kuitenkin epäluuloisena: – Onko tämä varmasti terveellistä?

– Terveellisyydestä en osaa sanoa, mutta jälkivaikutus on hyvä, Vasama vakuutti.

Sitä se oli. Kun he olivat peseytyneet, kuivanneet itsensä ja pukeutuneet, he kävelivät viileässä kesäillassa päärakennusta kohti. Dotarilla oli levollinen olo. Pitkä ja rasittava laivamatka vaaroineen ja vastuksineen tuntui jääneen kauas taakse. Oli vain tuulen leppeä kosketus lämmenneellä iholla, eivätkä huolet edessä olevista vaikeuksista tunkeutuneet tähän hetkeen.

torstai 10. elokuuta 2017

Korkea fantasia ja Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki

Kirjallisuuden lajit alalajeineen ovat tutkijoiden määrittelemiä, ja kirjallisuutta kustantavat ja myyvät tahot pyrkivät luokittelemaan kirjat niiden mukaisesti auttaakseen ostajia valitsemaan luettavansa. Ne eivät kuitenkaan ole ohjeita siitä, mitä ja miten kirjailijan pitäisi kirjoittaa.

Vuorileijonan varjo -sarja sijoittuu fantasiaan oikeastaan vain siksi, että sen yhteiskunnat ja kulttuurit eivät todellisuudessa ole olleet olemassa. Maailma kuitenkin toimii meidän tuntemamme todellisuuden lakien mukaan, eikä ihmisillä ole yliluonnollisia ominaisuuksia. (Vähäisenä poikkeuksena ovat arat ja puhtaat, mutta nuo erilaiset ihmislajit ovat olemassa vain selvittääkseen meidän ihmisyytemme rajoja.)

En siis kirjoita sitä fantasian alalajia, jota kutsutaan korkeaksi fantasiaksi (high fantasy). Olen kuitenkin tehnyt lisensiaatintutkimukseni myyttisestä taistelijasankarista, ja myös väitöskirjani pohjautui monessa suhteessa myyttitutkimukseen. Siksi runsaasti myyttisiä aineksia sisältävä korkea fantasia kiinnostaa minua, ja olen pyrkinyt perehtymään sen esiintymiin suomalaisessa kirjallisuudessa.

Olen jo aikaisemmin tässä blogissa ja myös kirjablogissani tuonut esiin, että pidän nykyisistä suomalaisista kirjailijoista parhaina korkean fantasian taitajina Ilkka Aueria, joka on luonut Lumen ja jään maa -sarjan, ja J.S. Meresmaata hänen Mifonki-sarjansa takia. Eilen luin Katri Alatalon kirjan Käärmeiden kaupunki, ja totesin hänen kuuluvan noiden kahden seuraan kolmantena. (Erika Vikistä odotan neljättä tuohon joukkoon, mutta olen lukenut vasta ensimmäisen osan tulossa olevasta trilogiasta, joten en vielä pysty muodostamaan vankempaa mielipidettä.)

Käärmeiden kaupunki on huolellisesti rakennettu sekä juoneltaan, henkilökuvaukseltaan että myyttisiltä osiltaan, joiden merkitys vähitellen aukeaa kirjan edetessä. Huolellinen rakenne kostautuu hiukan sillä, ettei henkilöiden persoonallisuuksista tule niin eläviä kuin vaistonvaraisemmin kirjoittavilla Auerilla ja Meresmaalla. Samalla Alatalo kuitenkin voittaa nuo kaksi symbolimerkitystensä aukottomuudella. (Kirjallisuudentutkija näkee niissä heti mahdollisuudet laajoihin tulkintoihin, jotka Auerin ja Meresmaan yhteydessä joutuu hapuillen etsimään.)

Käärmeiden kaupunki on hyvän fantasian tavoin luettavissa myös pelkkänä jännittävänä seikkailuna, mutta syventävän lukemisen mahdollisuudet ulottuvat ihmissuhteiden miettimisestä omien arvojensa tarkistamiseen ja elämän perusasioiden pohtimiseen asti.

maanantai 7. elokuuta 2017

Minä, minä ja minä

Kirjailijalle on hyväksi lukea välillä muiden kirjoittamia kirjoja ja todeta, että osaavat ne muut(kin).

Kirjailija tarvitsee itsevarmuutta pystyäkseen julkaisemaan tekstejään, nehän joutuvat silloin arvostelun kohteiksi, eikä niistä saa pelkkää ylistystä, tai ehkä ei lainkaan ylistystä. Silloin pitää uskoa oman tekstinsä arvoon kaikesta huolimatta ja ajatella, että jossain on lukija tai mieluiten lukijoita, joille sillä on annettavaa. Mutta liian suuri itsevarmuus ja jopa kuvitelma oman tekstinsä ainutlaatuisen suuresta merkityksestä taitaa olla melkein ammattitauti, jonka oireita hyvin moni kirjailija tuntee ainakin uransa jossakin vaiheessa.

Kirjailijan työn ytimessä on minä, minä ja minä. Minun viisauteni, minun merkittävät ajatukseni, minun tyylitajuni, joka kaikki kiteytyy ajatukseen MINUN KIRJANI. Ei se ole väärin, se kuuluu työn luonteeseen. Mutta pieni annos nöyryyttä on silti paikallaan, ja siihen auttaa se, että huomaa jonkun toisenkin kirjoissa sen saman viestin, jota itse pitää tärkeänä, ja ainakin yhtä loistavan tyylin kuin millä itse kuvittelee kirjoittavansa.

Ehkä en olekaan se ylivoimaisesti paras, jota kaikkien pitäisi ihailla ja ylistää, eivätkä edes minun kirjani ole sitä.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kaikilla mausteilla

Löysin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjan varsin myöhään, joten pystyin lukemaan sen kaikki tähän asti ilmestyneet osat yhtäjaksoisesti. Rakastuin kirjasarjaan välittömästi, ja rakkauteni on kestänyt. Minulla on kaikki osat alkukielisinä kirjahyllyssäni. Olen lukenut ne läpi moneen kertaan, ja vielä useammin olen selaillut niitä ja kerrannut minulle erityisen rakkaita kohtia.

Alusta asti totesin silti, että kirjoissa on runsaasti viihdekirjallisuudessa käytettyjä tehokeinoja, joita ei aina edes toteuteta kovin tyylikkäästi. Eniten vieroksun yksityiskohtaisia ja pitkitettyjä kuvauksia väkivallasta. Olen lukenut ne läpi kertaalleen, mutta uudelleen lukiessa liu'un kursorisesti niiden yli. Väkivallan rumista seurauksista kertominen on toki tärkeää, mutta kammottavien tapahtumien turha vyöryttäminen muuttuu väkivaltaviihteeksi. Siitä nauttiville taas pitää tarjota koko ajan uutta ja vielä kamalampaa, sillä toistuessaan pahinkin kauhukuva menettää uutuusarvonsa mukana hätkähdyttävyyttään ja tehoaan.

Kuvaukset seksuaaliakteista ovat sinänsä harmitonta viihdettä (jos niihin ei sisälly väkivaltaa). GRRM on kirjoittanut muutamia kauniita kohtauksia, mutta usein hänen kuvauksensa ovat kömpelöjä ja toisinaan ne muistuttavat ison pojan märkiä unia.

Tuosta kaikesta huolimatta rakastan noita kirjoja ja luen niitä aina uudestaan. On kohtauksia, jotka osaan melkein ulkoa, mutta joka kerta lukiessani ne liikutun. On kauniita kuvauksia ihmisten mielenmaisemasta ja heidän kehityksestään, ja ennen kaikkea: kukaan kirjan henkilöistä ei ole hyvä tai paha, vaan jokainen on ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Koska kirjasarja on vielä kesken on liian aikaista sanoa, onko siinä myös kestävä maailmankatsomus, joka tekisi siitä todella suurta kirjallisuutta. Mutta uskon ja toivon, että se osoittautuu sellaiseksi. Ja joka tapauksessa se on hyvää kirjallisuutta, vaikkakin kaikilla mausteilla. Joku ehkä hylkää koko annoksen liian voimakkaiden mausteiden takia, ja joku napsii vain mausteet välittämättä ruoasta. Mutta jokaisella kirjalla on sekä ymmärtäjänsä että väärinymmärtäjänsä, oli siinä sitten mausteita tai ei.

Kirjoihin perustuvaa televisiosarjaa olen katsonut jonkin verran, mutta se poikkeaa niin paljon kirjan hengestä, että kadotin kiinnostukseni siihen (joistakin loistavista näyttelijöistä ja hyvistä kohtauksista huolimatta).

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Rakastaja, rakastettu ja muita käsityksiä kahden miehen seksuaalisuhteesta

Suhtautuminen kahden miehen väliseen seksuaalisuhteeseen vaihtelee laidasta laitaan, täydestä hyväksymisestä ankaraan tuomitsemiseen. Niin on myös Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailmassa. Dotar selittää asiaa Akelle näin:

– Paimentolaisten mielestä miehet voivat rakastella keskenään pitkillä matkoilla, joilla naisia ei ole mukana. Heidän katsotaan toimivan pakkotilanteessa, mutta muulloin se on äärimmäisen hävettävää. Metallin jumalan pappina olen tutustunut monien muidenkin kansojen käsityksiin. Vuorimaassa miesten tapa huvitella palvelijapoikien kanssa on aika yleinen, mutta kahden aikuisen miehen välistä rakkautta kummastellaan, vain selut taitavat hyväksyä sen. Kemerit sietävät nuorukaisten välisiä suhteita pitääkseen heidät erossa naisten ahdistelusta, mutta vastaavasta asiasta kiinni saadut miehet lähetetään kaivosorjiksi. Motujen keskuudessa ja Mepetassa miesten välisistä suhteista seuraa aina kuolemantuomio, joka Mepetassa tavataan toteuttaa kivittämällä.

Ake vastaa: – Monet käsitykset vaikuttavat kummallisilta. Vuorimaassa miehen rakastelua miehen kanssa pidettiin itse valittuna ylimääräisenä huvina. Sirpissä opin ajattelemaan, ettei ihminen päätä, vaan Koora on tarkoittanut jotkut tällaisiksi. Kun kolmetoistavuotiaana häkeltyneenä poikana puhuin isälleni erilaisuudestani, hän sanoi, että kysymyksessä on hiukan epätavallinen halun suuntautuminen, joka kuitenkin luo saman perustan aikuisen parisuhderakkaudelle kuin miehen ja naisen toisiaan kohtaan tuntema halu. Täällä se koetaan häpeällisenä heikkoutena.

Vuorimaalainen käsitys noudattelee aika tarkkaan antiikin Kreikassa vallalla ollutta ajattelutapaa, jota Leoni selittää nimitettyään Akea Dotarin rakastetuksi:

– Puhuinko jotenkin sopimattomasti? Olen selu, enkä siksi aina osaa valita sanoja oikein, kun käytän muiden kansojen käsitteitä. Selujen keskuudessa miesten rakkaussuhde on yleensä tasa-arvoinen, samoin selujen ystävyysliitto, joka vahvistetaan makaamalla yhdessä. Rakastaja ja rakastettu ovat Vuorimaan entisten ylempien käyttämiä sanoja, ja jostain syystä yhdistin ilman muuta Dotarin parin miehisempään osapuoleen, rakastajaan, ja ajattelin Akea rakastettuna. Jos olen erehtynyt, tai jos ilmaisu oli jotenkin muuten sopimaton, olen pahoillani.

Kun muut ovat hiljaa, Leoni jatkaa: – Selumiehen on joskus todella vaikea ymmärtää, miten sopimattomina ihmiselämän iloja voidaan pitää. Minä olen aika yksipuolisesti ja turhankin innokkaasti kiinnostunut naisesta, mutta esimerkiksi veljelläni Serralla on Vuorimaan Verrakan kanssa selujen tapaan solmittu ystävyysliitto, ja kumpikin kehuskelee sillä humalassa ollessaan.

Tardo sanoo siihen: – Verraka on kertonut siitä minullekin. Hänen mielestään se tuntui miehisyyden naamion riisumiselta ja täydellisen luottamuksen osoittamiselta. Hän sanoi muistavansa sen aina tavatessaan Serran, ja siksi heidän on helppo keskustella keskenään avoimesti ja toimia yhdessä vaikeissakin tilanteissa.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Realismia vai väkivaltaviihdettä, missä raja?

Sosiaalisuutemme ja kykymme empatiaan aiheuttaa sen, että tarvittaessa hillitsemme vaistomaisia reaktioitamme. Emme yleensä käytä väkivaltaa saadaksemme sen, mitä haluamme, emmekä suuttuneenakaan tavallisesti lyö kiukun aiheuttajaa, vaikka mieli kovasti tekisi.

Ihmisen niin kuin monen eläimenkin luontoon kuuluu kuitenkin valmius käyttää väkivaltaa tavoitteen saavuttamiseksi. Eikä siinä kaikki, vaan väkivallan käyttäminen tuottaa joillekin tyydytystä. Se antaa tunteen omasta voimasta, ja kyvystä hallita muita. Monimutkaisista psykologisista syistä johtuen jotkut myös tuntevat nautintoa siitä, että aiheuttavat muille kärsimystä.

Kirjallisuudessa väkivallan kuvaamisen ongelmana on, että kuvaus saattaa herättää lukijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät ole sellaisia kuin kirjailija tarkoitti. Väkivallan seurauksia ei pidä kaunistella, ja realistisen kuvauksen tarkoitus on kai useimmilla kirjailijoilla tuottaa oivallus siitä, että väkivaltaa pitäisi välttää. Lukijan mielessä kokemus saattaa kuitenkin muuttua väkivaltaviihteeksi silloinkin, kun sitä ei ole sellaiseksi tarkoitettu.

Silkkaa väkivaltaviihdettäkin kirjoitetaan, ja sen suosio osoittaa, että aivan tavalliset kunnon ihmisetkin leikittelevät väkivaltaan liittyvillä mielikuvilla. Se voi olla kauhistunutta tirkistelyä, se voi olla yritystä voittaa omia pelkojaan, tai se voi olla nautiskelua siitä, että paha saa palkkansa mahdollisimman kammottavalla tavalla. Mutta se voi olla myös haaveilua siitä, mitä mielellään tekisi, jos uskaltaisi. Eivätkä kaikki tyydy pelkästään haaveilemaan.

Raakuuksista lukeminen ei yleensä tee ihmistä empaattisemmaksi, vaan turruttaa. Kirjailija joutuu siksi pohtimaan tarkkaan, mikä on tarpeellista väkivallan realistista kuvausta, ja mikä ei.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Pieniä yksityiskohtia: kamelilla ratsastaminen

Tässä ensin ote kirjasta Tähtien kosketus. Olen lyhentänyt sen niin, että vain kameliratsastusta koskevat osat ovat jäljellä.

Ake tuli pihalle, jonka täytti varhaisen aamun häikäisevä valo. Dotar seisoi sykomoriviikunapuun luona odottamassa, ja orja talutti valmiiksi satuloitua kamelia häntä kohti.

 – Minne olet menossa? Ake kysyi.

– Lähde mukaan, Dotar ehdotti. – Käyn Uuran lähimmällä kaivoksella, matka ei ole kovin pitkä. Näyttäisin sinulle toisenlaisen Autiomaan.

Ake epäröi. Kamelilla ratsastaminen ei miellyttänyt, ei myöskään kuumuus, joka sisämaassa olisi todella ankaraa. Toisaalta hän oli kuitenkin utelias. Hän ei ollut koskaan käynyt Temenavuorten takana.

– Käsken hakea sinulle hyväkäytöksisen kamelin ja oikein mukavan satulan, naisellekin sopivan, Dotar houkutteli. – Pyydän varustamaan sen aurinkokatoksella.

Ake nauroi.

– Tee muuten niin, mutta jätä aurinkokatos pois, hän sanoi. – Olen melko huono kestämään rasituksia, mutta en sentään täysin verrattavissa hemmoteltuun prinsessaan.

Orja toi kamelin ja käski sen laskeutua maahan Aken eteen. Satula oli tosiaan miellyttävä, ja orja oli huomaavaisesti tuonut myös päähineen, jota käytettiin hiekka-aavikolla. Se suojasi pään ja kasvot paremmin kuin pelkkä huivi. Dotar ei ollut sellaista vaivautunut ottamaan eikä ollut vielä edes kietonut huivia päähänsä. Hän kesti auringonpaahdetta hyvin.

Kameli nousi äkillisin nykäyksin, niin kuin kamelin tapa on. Kun lähdettiin liikkeelle, Ake tunsi menon ensin epämiellyttävän keinuvaksi, mutta hän tiesi, että siihen tottuisi pian. Hän seurasi Dotaria ulos portista. He ratsastivat peräkkäin Kraton katuja pitkin kohti Temenavuoria. Ihmistungoksesta päästyään he siirtyivät kulkemaan rinnakkain.

 --

Tuossa kohtauksessa jäi selittämättä, miten ratsastaminen sujuu, kun sekä Dotar että Ake ovat pukeutuneet nilkkoihin asti ulottuviin mekkoihin. Mutta tässä nyt selitys:

Kameli on yksikyttyräinen, ja satula on kyttyrän etupuolella kamelin hartioiden kohdalla. Siinä istutaan jalat eteenpäin ojennettuina, nilkat ristittyinä kamelin kaulalle.

Fantasiaa kirjoittaessa ei tietenkään tarvitsisi olla kovin tarkka tosielämän esikuvista, mutta vastaavanlaista satulaa nimitetään tuaregisatulaksi, ja oikeaoppisesta istuma-asennosta siinä laitan jossain vaiheessa kuvaa Kooran linnan kirjastoon.