sunnuntai 20. elokuuta 2017

Periaatteellisia ratkaisuja

Lähimmäisenrakkaus rajoittuu usein koskemaan vain niitä ihmisiä, jotka ovat miellyttäviä tai ainakin vaivattomia ja vaarattomia. Tällaista asennetta edustaa Talvisateet-kirjassa itsekin turvapaikanhakijana Sirpiin tullut Ainar, joka varoittaa Sirpin hallitsijaa Moiria muista tulokkaista:

– Etelämaassa ei asunut kovin yhtenäinen joukko, emmekä koskaan ole eläneet sovussa keskenämme, mutta vain yksi ryhmä aiheutti todella suuria ongelmia. Heitä nimitetään kapralaisiksi. Uskon, että tänne siirtolaisiksi tulevat pian unohtavat keskinäiset kiistansa ja pystyvät yhteistyöhön toistensa ja sirpiläisten kanssa. Nuo jo aikaisemmin sopeutumattomiksi osoittautuneet kapralaiset pitäisi kuitenkin karsia tulijoista, ja ottaa tänne vain yhteistyökykyisiä.

Moiri vastaa: – Se ei ole mahdollista, apua tarvitseville on hätätilanteessa annettava apua, olivatpa he minkälaisia hyvänsä.

Ainar jatkaa perustelemalla omaa kantaansa: – Jos päästät maahanmuuttajien mukana Sirpiin huonoa ainesta, sirpiläiset voivat ryhtyä suhtautumaan kielteisesti meihin kaikkiin. Sinun pitäisi ottaa tänne vain kunnollisia ihmisiä, joilla on halua mukautua lakeihinne. Tuo mainitsemani ongelmallinen ryhmä pitää tiukasti kiinni kummallisista ja jopa rikollisista tavoistaan. Sirpi muuttuisi heidän takiaan turvattomaksi, ja kansalaisesi olisivat pian tyytymättömiä päätökseesi.

Moiri selittää: – Muutos herättää aina vastustusta. Moni haluaisi epäilemättä säilyttää perinteisen Sirpin tai ainakin sen, johon he ovat tottuneet. Mutta se ei tietenkään ole mahdollista. Muutosta tapahtuu aina, ja muualla tapahtuvat muutokset vaikuttavat myös meihin. Kansat ovat monenlaisista syistä joutuneet siirtymään asuinsijoiltaan ja asettumaan uusiin paikkoihin. Emme me sirpiläisetkään ole Sirpin alkuperäisiä asukkaita, ennen meitä täällä olivat arat. Meidän esivanhempiemme kerrotaan tulleen tänne sekä Autiomaasta että Vuorimaasta, eivätkä kaikki heistä olleet kovin sopeutuvaisia tai yhteistyöhaluisia, mutta he oppivat tulemaan toimeen keskenään. Kaikille pitää löytyä tilaa jostakin, myös sellaisille, joista voi aiheutua ongelmia. Sirpissä on perinteisesti autettu jokaista avuntarvitsijaa niin hyvin kuin se on ollut mahdollista, ja niin pyrin edelleen toimimaan.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Kliseistä ja kielen perusteista

Kirjailija pyrkii löytämään ilmaisuja, jotka välittäisivät kirjoittajan tarkoituksen lukijalle mahdollisimman aitona ja koskettavana. Siihen käytetään myös vertauskuvia ja ilmaisuja, joihin liittyy mielleyhtymiä. Mutta mitä erikoisemman kuvakielen onnistuu kehittämään, sitä nopeammin se kuluu käytössä, ja muuttuu toistuessaan kliseeksi.

Kliseiden välttämisessä ei kuitenkaan tarvitse mennä niin pitkälle, ettei uskalla käyttää yhteisestä kokemusmaailmastamme nousevia ilmaisuja, joita kantaa yhteinen kielemme. Jos onnistuu olemaan aivan ainutlaatuinen, ei tule lainkaan ymmärretyksi.

Monet yleiset vertauskuvat perustuvat esikielelliseen, vaistomaiseen kokemukseen. Niitä ei siis välttämättä lainata muilta, vaan uudet käyttäjät löytävät ne itsenäisesti. Tuli ja jää ovat tällaisia ajattomia vertauskuvia, ja George R. R. Martin teki hyvän valinnan nimetessään kirjasarjansa Tulen ja jään lauluksi, vaikka vähäisellä googlaamisella huomaa, miten yleisesti tuli ja jää esiintyvät fantasiakirjojen nimissä. (Vuorileijonan varjo -sarjassakin on osat Jääsilmä ja Tulisydän.)

Tavanomaisia juonikuvioitakaan ei tarvitse pelätä, niiden pohjalta on rakennettu monia mestariteoksia.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Pieni tunnelmapala

Kirjoittaessani Tuulien kotia käytin usein näkökulmahenkilönä Dotaria, jolle pohjoinen luonto ja ihmisten elämäntapa olivat uutta ja outoa. Dotarin kautta meille tutut asiat etäännytetään tavanomaisesta poikkeaviksi, ja tavoitteena on tunne-elämyksen korostuminen.

Lyhennetty ote kirjasta:

Vasama tuli hakemaan Dotaria saunaan. He kävelivät pihan yli ja menivät ulkorakennusten rivin yhdestä ovesta. Vastaan tulvahti kostea lämpö ja savun haju.

– Et ole tainnut ennen nähdä tällaista? Vasama kysyi.

– En, Dotar myönsi. – Mutta tämä vaikuttaa jännittävältä.

– Tämä on kyläpäällikön yksityissauna, Vasama sanoi. – Palvelusväkeä varten on paljon isompi. Riisu vaatteesi tuohon penkille ovensuuhun, siinä ne eivät kastu.

Vasama oli paljasjaloin ja hänellä oli yllään vain pitkähkö paita. Hän riisui sen ja meni tarkastelemaan pataa, jonka kuumasta vedestä nousi höyryä. Sitten hän otti astian, johon hän nosti kauhalla vettä ensin padasta ja sitten sen vieressä olevasta saavista.

Vasama nousi istumaan seinustalla olevalle korokkeelle. Dotar aikoi ryhtyä sekoittamaan itselleen pesuvettä.

– Ensin lauteille, Vasama kehotti. – On tarkoitus lämmetä ja hikoilla kunnolla.

– Sinne? Dotar kysyi. – Ja mistähän syystä?

– En osaa selittää, mutta se rentouttaa ja tulee hyvä olo, Vasama sanoi.

– Samaan pyritään lämpimässä kylpyvedessä lojumalla, Dotar totesi. – Ehkä se on täällä tehtävä näin.

Hän nousi istumaan Vasaman viereen. Vasama otti puisella kauhalla vettä vieressään olevasta astiasta ja heitti sitä kiviröykkiölle. Se sihisi ja siitä syöksyi höyryä kattoa kohti. Kun kuumuus levisi lauteiden yläosaan, Dotar kumartui vaistomaisesti. Vasama nauroi ja huomautti: – Pitäisihän sinun autiomaalaisena olla tottunut kuumuuteen.

– Oli siellä kesähelteillä kuumaa, mutta ei kosteaa, Dotar puolustautui. – Ja tämä on taatusti paljon kuumempaa. Tuo höyryhän melkein poltti.

– Polttaa se, jos kiuas on liian kuuma tai käyttää vettä liikaa, Vasama sanoi.

Dotar oikaisi itsensä ja totesi, että kuumuus alkoi oikeastaan tuntua miellyttävältä. Hän kysyi kuitenkin epäluuloisena: – Onko tämä varmasti terveellistä?

– Terveellisyydestä en osaa sanoa, mutta jälkivaikutus on hyvä, Vasama vakuutti.

Sitä se oli. Kun he olivat peseytyneet, kuivanneet itsensä ja pukeutuneet, he kävelivät viileässä kesäillassa päärakennusta kohti. Dotarilla oli levollinen olo. Pitkä ja rasittava laivamatka vaaroineen ja vastuksineen tuntui jääneen kauas taakse. Oli vain tuulen leppeä kosketus lämmenneellä iholla, eivätkä huolet edessä olevista vaikeuksista tunkeutuneet tähän hetkeen.

torstai 10. elokuuta 2017

Korkea fantasia ja Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki

Kirjallisuuden lajit alalajeineen ovat tutkijoiden määrittelemiä, ja kirjallisuutta kustantavat ja myyvät tahot pyrkivät luokittelemaan kirjat niiden mukaisesti auttaakseen ostajia valitsemaan luettavansa. Ne eivät kuitenkaan ole ohjeita siitä, mitä ja miten kirjailijan pitäisi kirjoittaa.

Vuorileijonan varjo -sarja sijoittuu fantasiaan oikeastaan vain siksi, että sen yhteiskunnat ja kulttuurit eivät todellisuudessa ole olleet olemassa. Maailma kuitenkin toimii meidän tuntemamme todellisuuden lakien mukaan, eikä ihmisillä ole yliluonnollisia ominaisuuksia. (Vähäisenä poikkeuksena ovat arat ja puhtaat, mutta nuo erilaiset ihmislajit ovat olemassa vain selvittääkseen meidän ihmisyytemme rajoja.)

En siis kirjoita sitä fantasian alalajia, jota kutsutaan korkeaksi fantasiaksi (high fantasy). Olen kuitenkin tehnyt lisensiaatintutkimukseni myyttisestä taistelijasankarista, ja myös väitöskirjani pohjautui monessa suhteessa myyttitutkimukseen. Siksi runsaasti myyttisiä aineksia sisältävä korkea fantasia kiinnostaa minua, ja olen pyrkinyt perehtymään sen esiintymiin suomalaisessa kirjallisuudessa.

Olen jo aikaisemmin tässä blogissa ja myös kirjablogissani tuonut esiin, että pidän nykyisistä suomalaisista kirjailijoista parhaina korkean fantasian taitajina Ilkka Aueria, joka on luonut Lumen ja jään maa -sarjan, ja J.S. Meresmaata hänen Mifonki-sarjansa takia. Eilen luin Katri Alatalon kirjan Käärmeiden kaupunki, ja totesin hänen kuuluvan noiden kahden seuraan kolmantena. (Erika Vikistä odotan neljättä tuohon joukkoon, mutta olen lukenut vasta ensimmäisen osan tulossa olevasta trilogiasta, joten en vielä pysty muodostamaan vankempaa mielipidettä.)

Käärmeiden kaupunki on huolellisesti rakennettu sekä juoneltaan, henkilökuvaukseltaan että myyttisiltä osiltaan, joiden merkitys vähitellen aukeaa kirjan edetessä. Huolellinen rakenne kostautuu hiukan sillä, ettei henkilöiden persoonallisuuksista tule niin eläviä kuin vaistonvaraisemmin kirjoittavilla Auerilla ja Meresmaalla. Samalla Alatalo kuitenkin voittaa nuo kaksi symbolimerkitystensä aukottomuudella. (Kirjallisuudentutkija näkee niissä heti mahdollisuudet laajoihin tulkintoihin, jotka Auerin ja Meresmaan yhteydessä joutuu hapuillen etsimään.)

Käärmeiden kaupunki on hyvän fantasian tavoin luettavissa myös pelkkänä jännittävänä seikkailuna, mutta syventävän lukemisen mahdollisuudet ulottuvat ihmissuhteiden miettimisestä omien arvojensa tarkistamiseen ja elämän perusasioiden pohtimiseen asti.

maanantai 7. elokuuta 2017

Minä, minä ja minä

Kirjailijalle on hyväksi lukea välillä muiden kirjoittamia kirjoja ja todeta, että osaavat ne muut(kin).

Kirjailija tarvitsee itsevarmuutta pystyäkseen julkaisemaan tekstejään, nehän joutuvat silloin arvostelun kohteiksi, eikä niistä saa pelkkää ylistystä, tai ehkä ei lainkaan ylistystä. Silloin pitää uskoa oman tekstinsä arvoon kaikesta huolimatta ja ajatella, että jossain on lukija tai mieluiten lukijoita, joille sillä on annettavaa. Mutta liian suuri itsevarmuus ja jopa kuvitelma oman tekstinsä ainutlaatuisen suuresta merkityksestä taitaa olla melkein ammattitauti, jonka oireita hyvin moni kirjailija tuntee ainakin uransa jossakin vaiheessa.

Kirjailijan työn ytimessä on minä, minä ja minä. Minun viisauteni, minun merkittävät ajatukseni, minun tyylitajuni, joka kaikki kiteytyy ajatukseen MINUN KIRJANI. Ei se ole väärin, se kuuluu työn luonteeseen. Mutta pieni annos nöyryyttä on silti paikallaan, ja siihen auttaa se, että huomaa jonkun toisenkin kirjoissa sen saman viestin, jota itse pitää tärkeänä, ja ainakin yhtä loistavan tyylin kuin millä itse kuvittelee kirjoittavansa.

Ehkä en olekaan se ylivoimaisesti paras, jota kaikkien pitäisi ihailla ja ylistää, eivätkä edes minun kirjani ole sitä.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kaikilla mausteilla

Löysin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjan varsin myöhään, joten pystyin lukemaan sen kaikki tähän asti ilmestyneet osat yhtäjaksoisesti. Rakastuin kirjasarjaan välittömästi, ja rakkauteni on kestänyt. Minulla on kaikki osat alkukielisinä kirjahyllyssäni. Olen lukenut ne läpi moneen kertaan, ja vielä useammin olen selaillut niitä ja kerrannut minulle erityisen rakkaita kohtia.

Alusta asti totesin silti, että kirjoissa on runsaasti viihdekirjallisuudessa käytettyjä tehokeinoja, joita ei aina edes toteuteta kovin tyylikkäästi. Eniten vieroksun yksityiskohtaisia ja pitkitettyjä kuvauksia väkivallasta. Olen lukenut ne läpi kertaalleen, mutta uudelleen lukiessa liu'un kursorisesti niiden yli. Väkivallan rumista seurauksista kertominen on toki tärkeää, mutta kammottavien tapahtumien turha vyöryttäminen muuttuu väkivaltaviihteeksi. Siitä nauttiville taas pitää tarjota koko ajan uutta ja vielä kamalampaa, sillä toistuessaan pahinkin kauhukuva menettää uutuusarvonsa mukana hätkähdyttävyyttään ja tehoaan.

Kuvaukset seksuaaliakteista ovat sinänsä harmitonta viihdettä (jos niihin ei sisälly väkivaltaa). GRRM on kirjoittanut muutamia kauniita kohtauksia, mutta usein hänen kuvauksensa ovat kömpelöjä ja toisinaan ne muistuttavat ison pojan märkiä unia.

Tuosta kaikesta huolimatta rakastan noita kirjoja ja luen niitä aina uudestaan. On kohtauksia, jotka osaan melkein ulkoa, mutta joka kerta lukiessani ne liikutun. On kauniita kuvauksia ihmisten mielenmaisemasta ja heidän kehityksestään, ja ennen kaikkea: kukaan kirjan henkilöistä ei ole hyvä tai paha, vaan jokainen on ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Koska kirjasarja on vielä kesken on liian aikaista sanoa, onko siinä myös kestävä maailmankatsomus, joka tekisi siitä todella suurta kirjallisuutta. Mutta uskon ja toivon, että se osoittautuu sellaiseksi. Ja joka tapauksessa se on hyvää kirjallisuutta, vaikkakin kaikilla mausteilla. Joku ehkä hylkää koko annoksen liian voimakkaiden mausteiden takia, ja joku napsii vain mausteet välittämättä ruoasta. Mutta jokaisella kirjalla on sekä ymmärtäjänsä että väärinymmärtäjänsä, oli siinä sitten mausteita tai ei.

Kirjoihin perustuvaa televisiosarjaa olen katsonut jonkin verran, mutta se poikkeaa niin paljon kirjan hengestä, että kadotin kiinnostukseni siihen (joistakin loistavista näyttelijöistä ja hyvistä kohtauksista huolimatta).

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Rakastaja, rakastettu ja muita käsityksiä kahden miehen seksuaalisuhteesta

Suhtautuminen kahden miehen väliseen seksuaalisuhteeseen vaihtelee laidasta laitaan, täydestä hyväksymisestä ankaraan tuomitsemiseen. Niin on myös Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailmassa. Dotar selittää asiaa Akelle näin:

– Paimentolaisten mielestä miehet voivat rakastella keskenään pitkillä matkoilla, joilla naisia ei ole mukana. Heidän katsotaan toimivan pakkotilanteessa, mutta muulloin se on äärimmäisen hävettävää. Metallin jumalan pappina olen tutustunut monien muidenkin kansojen käsityksiin. Vuorimaassa miesten tapa huvitella palvelijapoikien kanssa on aika yleinen, mutta kahden aikuisen miehen välistä rakkautta kummastellaan, vain selut taitavat hyväksyä sen. Kemerit sietävät nuorukaisten välisiä suhteita pitääkseen heidät erossa naisten ahdistelusta, mutta vastaavasta asiasta kiinni saadut miehet lähetetään kaivosorjiksi. Motujen keskuudessa ja Mepetassa miesten välisistä suhteista seuraa aina kuolemantuomio, joka Mepetassa tavataan toteuttaa kivittämällä.

Ake vastaa: – Monet käsitykset vaikuttavat kummallisilta. Vuorimaassa miehen rakastelua miehen kanssa pidettiin itse valittuna ylimääräisenä huvina. Sirpissä opin ajattelemaan, ettei ihminen päätä, vaan Koora on tarkoittanut jotkut tällaisiksi. Kun kolmetoistavuotiaana häkeltyneenä poikana puhuin isälleni erilaisuudestani, hän sanoi, että kysymyksessä on hiukan epätavallinen halun suuntautuminen, joka kuitenkin luo saman perustan aikuisen parisuhderakkaudelle kuin miehen ja naisen toisiaan kohtaan tuntema halu. Täällä se koetaan häpeällisenä heikkoutena.

Vuorimaalainen käsitys noudattelee aika tarkkaan antiikin Kreikassa vallalla ollutta ajattelutapaa, jota Leoni selittää nimitettyään Akea Dotarin rakastetuksi:

– Puhuinko jotenkin sopimattomasti? Olen selu, enkä siksi aina osaa valita sanoja oikein, kun käytän muiden kansojen käsitteitä. Selujen keskuudessa miesten rakkaussuhde on yleensä tasa-arvoinen, samoin selujen ystävyysliitto, joka vahvistetaan makaamalla yhdessä. Rakastaja ja rakastettu ovat Vuorimaan entisten ylempien käyttämiä sanoja, ja jostain syystä yhdistin ilman muuta Dotarin parin miehisempään osapuoleen, rakastajaan, ja ajattelin Akea rakastettuna. Jos olen erehtynyt, tai jos ilmaisu oli jotenkin muuten sopimaton, olen pahoillani.

Kun muut ovat hiljaa, Leoni jatkaa: – Selumiehen on joskus todella vaikea ymmärtää, miten sopimattomina ihmiselämän iloja voidaan pitää. Minä olen aika yksipuolisesti ja turhankin innokkaasti kiinnostunut naisesta, mutta esimerkiksi veljelläni Serralla on Vuorimaan Verrakan kanssa selujen tapaan solmittu ystävyysliitto, ja kumpikin kehuskelee sillä humalassa ollessaan.

Tardo sanoo siihen: – Verraka on kertonut siitä minullekin. Hänen mielestään se tuntui miehisyyden naamion riisumiselta ja täydellisen luottamuksen osoittamiselta. Hän sanoi muistavansa sen aina tavatessaan Serran, ja siksi heidän on helppo keskustella keskenään avoimesti ja toimia yhdessä vaikeissakin tilanteissa.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Realismia vai väkivaltaviihdettä, missä raja?

Sosiaalisuutemme ja kykymme empatiaan aiheuttaa sen, että tarvittaessa hillitsemme vaistomaisia reaktioitamme. Emme yleensä käytä väkivaltaa saadaksemme sen, mitä haluamme, emmekä suuttuneenakaan tavallisesti lyö kiukun aiheuttajaa, vaikka mieli kovasti tekisi.

Ihmisen niin kuin monen eläimenkin luontoon kuuluu kuitenkin valmius käyttää väkivaltaa tavoitteen saavuttamiseksi. Eikä siinä kaikki, vaan väkivallan käyttäminen tuottaa joillekin tyydytystä. Se antaa tunteen omasta voimasta, ja kyvystä hallita muita. Monimutkaisista psykologisista syistä johtuen jotkut myös tuntevat nautintoa siitä, että aiheuttavat muille kärsimystä.

Kirjallisuudessa väkivallan kuvaamisen ongelmana on, että kuvaus saattaa herättää lukijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät ole sellaisia kuin kirjailija tarkoitti. Väkivallan seurauksia ei pidä kaunistella, ja realistisen kuvauksen tarkoitus on kai useimmilla kirjailijoilla tuottaa oivallus siitä, että väkivaltaa pitäisi välttää. Lukijan mielessä kokemus saattaa kuitenkin muuttua väkivaltaviihteeksi silloinkin, kun sitä ei ole sellaiseksi tarkoitettu.

Silkkaa väkivaltaviihdettäkin kirjoitetaan, ja sen suosio osoittaa, että aivan tavalliset kunnon ihmisetkin leikittelevät väkivaltaan liittyvillä mielikuvilla. Se voi olla kauhistunutta tirkistelyä, se voi olla yritystä voittaa omia pelkojaan, tai se voi olla nautiskelua siitä, että paha saa palkkansa mahdollisimman kammottavalla tavalla. Mutta se voi olla myös haaveilua siitä, mitä mielellään tekisi, jos uskaltaisi. Eivätkä kaikki tyydy pelkästään haaveilemaan.

Raakuuksista lukeminen ei yleensä tee ihmistä empaattisemmaksi, vaan turruttaa. Kirjailija joutuu siksi pohtimaan tarkkaan, mikä on tarpeellista väkivallan realistista kuvausta, ja mikä ei.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Pieniä yksityiskohtia: kamelilla ratsastaminen

Tässä ensin ote kirjasta Tähtien kosketus. Olen lyhentänyt sen niin, että vain kameliratsastusta koskevat osat ovat jäljellä.

Ake tuli pihalle, jonka täytti varhaisen aamun häikäisevä valo. Dotar seisoi sykomoriviikunapuun luona odottamassa, ja orja talutti valmiiksi satuloitua kamelia häntä kohti.

 – Minne olet menossa? Ake kysyi.

– Lähde mukaan, Dotar ehdotti. – Käyn Uuran lähimmällä kaivoksella, matka ei ole kovin pitkä. Näyttäisin sinulle toisenlaisen Autiomaan.

Ake epäröi. Kamelilla ratsastaminen ei miellyttänyt, ei myöskään kuumuus, joka sisämaassa olisi todella ankaraa. Toisaalta hän oli kuitenkin utelias. Hän ei ollut koskaan käynyt Temenavuorten takana.

– Käsken hakea sinulle hyväkäytöksisen kamelin ja oikein mukavan satulan, naisellekin sopivan, Dotar houkutteli. – Pyydän varustamaan sen aurinkokatoksella.

Ake nauroi.

– Tee muuten niin, mutta jätä aurinkokatos pois, hän sanoi. – Olen melko huono kestämään rasituksia, mutta en sentään täysin verrattavissa hemmoteltuun prinsessaan.

Orja toi kamelin ja käski sen laskeutua maahan Aken eteen. Satula oli tosiaan miellyttävä, ja orja oli huomaavaisesti tuonut myös päähineen, jota käytettiin hiekka-aavikolla. Se suojasi pään ja kasvot paremmin kuin pelkkä huivi. Dotar ei ollut sellaista vaivautunut ottamaan eikä ollut vielä edes kietonut huivia päähänsä. Hän kesti auringonpaahdetta hyvin.

Kameli nousi äkillisin nykäyksin, niin kuin kamelin tapa on. Kun lähdettiin liikkeelle, Ake tunsi menon ensin epämiellyttävän keinuvaksi, mutta hän tiesi, että siihen tottuisi pian. Hän seurasi Dotaria ulos portista. He ratsastivat peräkkäin Kraton katuja pitkin kohti Temenavuoria. Ihmistungoksesta päästyään he siirtyivät kulkemaan rinnakkain.

 --

Tuossa kohtauksessa jäi selittämättä, miten ratsastaminen sujuu, kun sekä Dotar että Ake ovat pukeutuneet nilkkoihin asti ulottuviin mekkoihin. Mutta tässä nyt selitys:

Kameli on yksikyttyräinen, ja satula on kyttyrän etupuolella kamelin hartioiden kohdalla. Siinä istutaan jalat eteenpäin ojennettuina, nilkat ristittyinä kamelin kaulalle.

Fantasiaa kirjoittaessa ei tietenkään tarvitsisi olla kovin tarkka tosielämän esikuvista, mutta vastaavanlaista satulaa nimitetään tuaregisatulaksi, ja oikeaoppisesta istuma-asennosta siinä laitan jossain vaiheessa kuvaa Kooran linnan kirjastoon.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Pieniä yksityiskohtia: taisteluvaunut

Mykeneläisajan taisteluvaunuja veti kaksi hevosta. Vaunut olivat takaa avoimet, ja ne oli tarkoitettu kahdelle miehelle, jotka seisoivat vaunuissa. Useimmiten niitä käytettiin taistelijan kuljettamiseen rintamalle, jossa hän laskeutui jalkamieheksi, ja vaunujen ajaja seurasi sopivan matkan päästä, milloin tarvittiin paluukuljetusta. Mutta vaunuilla saatettiin myös osallistua taisteluun, jolloin toinen sotilaista ohjasi hevosia ja toinen käytti keihästä. Jos vastassa oli jalkamiehiä, jotka jäivät kavioiden ja vaununpyörien alle, syntyi sellaista jälkeä, jota Homeros kuvaa Iliaassa:

Kuin iso-otsaiset härät yhteen iestävi maamies
puimaan ohraa kellervää elotanterehella;
härkäin mylvivien jalat joutuin pui jyvät irti:
noin hevot aimon Akhilleun, maan tömisyttäjät, kenttää
kilpien, ruumihien yli kiitivät, vaunujen alla
akseli hurmeess' ui, etukaiteeseen veri parskui,
viskoutuin kavioista ja vinhain pyörien alta.
Mutta Akhilleus päin orot ohjasi, kunnian kuulun
saadakseen, kädet kauhukkaat veritahmahan peittyi.
(Suomennos Otto Manninen)

Kuningastiehen olen kirjoittanut vähemmän verisen kuvauksen vaunutaistelusta:

Anira ajoi taisteluvaununsa portista sisään. Hän oli niissä yksin. Hän hyppäsi maahan, ja käski lähellä olevien sotilaiden huolehtia hevosista ja vaunuista. Sitten hän tuli Karetan luo.

– Seloma jäi taistelukentälle, hän sanoi. – Suojasin vaunuilla hänen jälkijoukkonsa sivustaa, kun asemieheeni osui keihäs, ja hän putosi vaunuista. Seloma nousi hänen paikalleen, ja täytyy sanoa, että hän käyttää taitavasti keihästä. Leoni oli jäänyt keskelle taistelua. Ohjasin hänen luokseen, ja Seloma huusi hänelle käskyn nousta vaunuihin. Silloin tulivat Marenan taisteluvaunut kohti, Marena oli itse asemiehenä. Hän heitti keihäänsä liian kaukaa, mutta se raapaisi toista hevosista. Se vauhkoutui hetkeksi, ja vaunut heilahtivat rajusti. Sekä Seloma että Leoni putosivat. Käänsin vaunut niin pian kuin pystyin, ja yritin palata heidän luokseen, mutta en enää löytänyt heitä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Sirpiläisten vaatetus

Kun sommittelin Vuorileijonan varjo -sarjaan sirpiläisen pukeutumisen, perusvaate muistutti kreikkalaista khitonia, mutta se kiinnitettiin aina molemmille olkapäille, ja sen molemmat sivut suljettiin kädentien alapuolelta. Tässä perusvaatteessa oli joskus mukana myös hihat. Vaate oli lyhyehkö, sillä sekä miehet että naiset käyttivät sen kanssa housuja.

Housut eivät vielä olleet kovin tavallinen vaate. Tekstiililöytöjä minolais-mykeneläiseltä ajalta on luonnollisesti niukasti, ja tiedot vaatteista perustuvat lähinnä säilyneisiin kirjoituksiin ja kuviin, mutta on syytä olettaa, että pohjoisen kylmässä ilmastossa housut tunnettiin varhain. Luultavasti housuja käytettiin jo tuolloin joissakin muissakin kulttuureissa, vaikka ensimmäiset maininnat ja kuvat ovatkin hiukan myöhemmältä ajalta. Kylmältä suojautumisen lisäksi housut todettiin tarpeelliseksi ainakin ratsastajille. Housuasun käyttöä sirpiläisten keskuudessa voi perustella sillä, he olivat merenkulkijakansaa. Laivamiehenä työskennellessä huomasi nopeasti, että pitkät helmat eivät olleet käytännölliset, mutta jalat tarvitsivat suojaa.

Viileämmän sään vaatetukseen ja myös hiukan virallisempaan esiintymiseen kuului viitta. Sekin oli yksinkertaisimmillaan vain suorakaiteen muotoinen kangas, jonka pituus ja leveys vaihteli. Sitä saattoi kietoa ympärilleen monin eri tavoin, yksinkertaisesti vain heittämällä sen olkapäille, mutta varsinkin pitkää viittaa voitiin järjestellä hyvinkin taiteellisesti. Kevyt viitta ei paljon poikennut isohkosta huivista, ja myös huivia saatettiin pitää viitan tavoin olkapäillä, tai vaihtoehtoisesti pään suojana eri tavoin solmimalla.

Miehet ja naiset pukeutuivat Sirpissä samalla tavalla. Koska ihanteena oli yksinkertaisuus, vaatteet olivat yleensä luonnonväristä pellavaa tai villaa, jota sitäkään ei värjätty, mutta mustien, ruskeiden ja valkoisten lampaiden ja vuohien villoja sekoittamalla saatiin monenlaisia sävyjä. Värikkäitä, yleensä ulkomailta tuotuja huiveja oli kuitenkin turhamaisimmilla.

Sirpiläiset eivät pitäneet sopivana varakkuutensa osoittamista pukeutumisella. Korut olivat harvinaisia, ja soljet olivat yleensä pronssisia. Edustustilaisuuksia varten Kooran linnassa oli kuitenkin hallitsijan ja hänen seurueensa käytettävissä näyttäviä asuja ja arvokkaita koruja, jotka olivat Sirpin valtion omaisuutta.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Faiaakkien saari ja Sirpi

Fiktiivisessä Sirpissä vallinnut kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa sitä, mitä Homeroksen Odysseiassa kerrotaan faiaakkien saaresta. Tuo myyttinen saari tosin sijaitsi kaukana ihmisten asumilta alueilta, ja vieraan ilmaantuminen sinne saattoi myös aiheuttaa pelkoa ja epäluuloa, mutta vakuututtuaan Odysseuksen kunnollisuudesta kaikki olivat halukkaita auttamaan häntä.

Yhtäläisyyksiä Sirpiin on runsaasti, sillä faiaakit eivät olleet lainkaan kiinnostuneita taisteluista, vaan he keskittyivät laivanrakennukseen ja laivojen varustelun oheistöihin. Myös naisen asema oli faiaakeilla tasa-arvoinen miehen kanssa, kuten Sirpissäkin. Ensimmäisenä Odysseusta auttaa hallitsijan tytär Nausikaa. Hän myös neuvoo Odysseusta, että hänen kannattaa turvapaikkaa pyytäessään kääntyä hallitsijan vaimon puoleen. Samaa painottaa myös jumalatar Athene selittäen Odysseukselle faiaakkien hallitsijan suhtautumista vaimoonsa:

- - niin piti kunniahan korotettuna, kuin nykypäivin
mies kodin vaalijatart' ei vaimoa kohtele missään.
Niin sydämestään arvoa soi sekä suo yhä hälle
Alkinoos jalo itse ja lapset armahat ynnä
kansakin kaikki, mi tervehtii kuin kuolematonta
riemuun raikahtain, kun kaupungilla hän liikkuu.
Onkin häll' ylevyyttä ja ymmärryst' ylenkyllin,
taiten riitoja miestenkin sovitella hän taitaa.
(Suomennos Otto Manninen)

Tärkein yhtäläisyys Sirpin kanssa on kuitenkin faiaakkien usko ihmisten perimmäiseen velvollisuuteen: apua tarvitsevaa lähimmäistä on autettava.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Lyhyt sotilasmekko ja mitä oli tai ei ollut sen alla

Vaatetuksen perustana oli jo muinaisessa Kreikassa ja vielä varsinaisen antiikin aikanakin vaate nimeltä khiton. Se oli paita, joka yksinkertaisimmillaan koostui suorakulmaisesta kangaspalasta. Se kiinnitettiin keskiosastaan soljella vasemmalle olkapäälle niin, että kättä varten jäi aukko. Jos oikea käsi haluttiin pitää vapaana työskentelyyn, vaate oli sellaisenaan valmis, kunhan sen ympäri vielä solmittiin vyö, jonka avulla kangas pysyi vartalon ympärillä. Muuten vaate kiinnitettiin etu- ja takareunastaan myös oikealle olkapäälle.

Khiton oli sekä alusvaate että päällysvaate. Khitonin alle ei siis puettu mitään, mutta khitonia saattoi käyttää sellaisenaan, lisäämättä siihen mitään.

Khiton on myös sotilasvaatetuksen perusta. Jos sen päälle puettiin haarniska, khiton jäi hamemaisesti näkymään sen alta. Mutta sotilasasuun kuuluva "hame" saattoi muodostua myös vyöhön kiinnitetyistä alavartaloa suojaavista suikaleista, jotka oli tehty nahkasta tai paksummasta kankaasta ja joskus vahvistettu metallillakin.

Khiton ja "sotilashame" ulottuivat kuvien mukaan usein vain puolireiteen. Niiden alla on saatettu käyttää intiimialueiden suojaa, mutta luultavasti sitä ei koettu tarpeellisena. Muinaisen Kreikan miehet eivät olleet erityisen kainoja, eikä satunnainen vilauttelu luultavasti häirinnyt heitä.

Ja tämä kaikki koskee myös Vuorileijonan varjo -sarjan vuorimaalaisia sotilaita.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Varusteet ja taistelu Troijan sodassa

Olen usein maininnut Vuorileijonan varjo -sarjan sankarien yhtäläisyydet Homeroksen sankarien kanssa. Sarjan lukija tunnistaa varmasti paljon tuttua seuraavasta kuvauksesta, jossa kerrotaan eräästä aamupäivästä akhaijien päällikön Agamemnonin kannalta.

Homeroksen Iliaan 11. laulussa Agamemnon aloittaa taisteluun valmistautumisen pukemalla ylleen pronssiset säärisuojukset, jotka hän kiinnittää hopeasoljilla nilkkojensa ympärille. Sitten hän pukee ylleen haarniskan ja sen jälkeen hän "olan ympäri vyötti jo miekan", kuten Otto Manninen suomentaa. Se tarkoittaa, että hän pukee ylleen olan ympäri kiertävän miekkavyön, jossa miekka on jo kiinni. Tuo miekka on alkutekstin mukaan ksifos. Sillä nimellä tarkoitettiin myöhemmin noin 50-60 cm pitkää kaksiteräistä suoraa miekkaa, joka hiukan levenee keskiosassaan, ja joka soveltuu sekä lyömämiekaksi että pistämiseen. On kuitenkin epävarmaa, oliko Homeroksen sankarien käyttämä ksifos sellainen, vai pitempi ja tukevampi lyömämiekka. Agamemnonin miekassa on kultainen kahva ja hopeinen huotra, mutta hän onkin merkittävä päällikkö.

Seuraavaksi Agamemnon ottaa suuren, koko vartaloa suojaavan kilven. Siinä on kannikehihna, jonka avulla sitä pidetään vartalon suojana. (Tuollainen kilpi ulottui usein nilkkoihin asti, mutta silloin olisi epäloogista, että Agamemnon käyttää säärisuojuksia.) Päähänsä hän pukee kypärän, jossa on töyhtö, ja viimeiseksi hän ottaa mukaansa kaksi keihästä. Toinen niistä on epäilemättä pitkä keihäs, joka saattoi olla kolmemetrinen tai pitempikin, toinen taas huomattavasti lyhyempi keihäs. Ne olivat puuvartisia ja varustettuja pronssikärjellä, ja niitä käytettiin sekä heittämällä että iskemällä.

Keihäät olivat taisteluissa sotilaiden tärkeimmät aseet, joilla vihollisen tavoitti myös etäältä. Miekkaa käytettiin lähitaistelutilanteessa.

Iliaan 11. laulussa Agamemnon, niin kuin muutkin raskaasti aseistetut taistelijat, lähtee leiristä taisteluvaunuilla, mutta hevoset ja vaunut jätetään sitten odottamaan, ja taistelijat lähtevät jalkaisin vihollista kohti. Troijalaisia vastustajia tulee kohti taisteluvaunuissa. Kun niitä käytetään taistelutilanteessa, niissä on yleensä kaksi henkilöä, ajomies ja keihästä käyttävä taistelija. Agamemnon surmaa tällaisesta kaksikosta ensin keihäsmiehen, johon hän yltää jalkamiehenäkin pitkällä keihäällä tai heittokeihäällä. Ajomies hyppää vaunuista ja käy Agamemnonin kimppuun, jolloin Agamemnon surmaa hänetkin keihäällä. Seuraavasta taisteluvaunuilla ajavasta kaksikosta Agamemnon surmaa ensin ajomiehen keihästä käyttäen, ja sitten asemiehen miekalla. Syytä miekan käyttöön ei kerrota, mutta keihäistä Agamemnonilla ei enää ole puutetta, sillä hän on tavan mukaan ottanut haltuunsa surmaamiensa miesten aseet ja muutkin varusteet. Luultavasti hän ei sentään jää itse riisumaan ruumiita, vaikka Homeros kuvaakin asian niin, vaan saaliista huolehtivat hänen jäljessään kulkevat avustajat.

Agamemnon kohtaa sitten kaksi vaunuilla tullutta, joilla on vaikeuksia vauhkoontuneitten hevostensa kanssa. He pyytävät, että Agamemnon ottaisi heidät vangeiksi ja hyväksyisi lunnaat, mutta Agamemnon tappaa keihäällä toisen, ja toisen pakoon pyrkivän hän surmaa miekalla.

Sen jälkeen vastustajat pakenevat, ja Agamemnon ajaa heitä takaa surmaten monia, joita ei enää luetella yksittäin. Mutta lopulta Ifidamas kääntyy vastustamaan Agamemnonia. Kumpikin käyttää keihästä. Agamemnonin heitto menee ohi, ja Ifidamas onnistuu iskemään Agamemnonia, mutta isku osuu vyöhön ja jää tehottomaksi. Agamemnon tappaa Ifidamaan miekalla. Ifidamaan veli tulee sivusta ja onnistuu iskemään keihään Agamemnonin käsivarren läpi. Agamemnon surmaa hänet, mutta joutuu sitten verenvuodon ja ankaran kivun takia vetäytymään taistelusta vaunujensa luo, ja ajomies vie hänet leiriin.

Kysymyksessä on kuvaus, jossa keskitytään Agamemnoniin ja hänen tekemisiinsä, vaikka ympärillä tietenkin riehuu taistelu, jossa muutkin eturintaman miehet pyrkivät toimimaan samoin kuin hän. Nämä eturivitaistelijat olivat tuon ajan sodankäynnissä hyvin tärkeitä, ja kun Agamemnonin lisäksi haavoittuu kohta muutama muukin heistä, tilanne alkaa olla akhaijien osalta hyvin kriittinen.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kaukana pohjoisessa

Kun luet Vuorileijonan varjo -sarjassa isosaarelaisista, unohda viikingit. Vaikka noilla kahdella on selviä yhtymäkohtiakin, viikingit kuuluvat toistatuhatta vuotta myöhempään aikakauteen. Isosaaren kulttuuria voi verrata siihen kulttuuriin, joka vallitsi pronssikaudella Skandinavian eteläosissa. Nämä Skandinavian pronssikautiset asukkaat olivat niitä, joista osa myöhemmin siirtyi etelämmäs Eurooppaan ja tuli tunnetuiksi germaaneina. Osa jäi, ja he ovat nykyisten skandinaavien esivanhempia.

Isosaari sijaitsee kuitenkin tuota vertailukohtaansa pohjoisempana, ja siellä osattiin jo 3000 vuotta sitten valmistaa laivoja, joilla saattoi tehdä pitkiä merimatkoja. Varhaisilla skandinaaveilla oli kauppayhteyksiä etelään, mutta ei ehkä omilla, vähemmän merikelpoisilla laivoilla.

Isosaaren lähellä sijaitsevalle Jaggalle ei löydy selkeää vertailukohtaa. Mutta Jaggasta koilliseen sijaitsevaa Susimaata voisi verrata pronssikautiseen Suomeen.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Maita ja kansoja noin vuonna 1000 eKr.

Luodessani fantasiamaailmaa, joka väljästi pohjautuu aikaan noin 3000 vuotta sitten, yksinkertaistin maantiedettä melkoisesti.

Espanja ja Italia koostuivat vielä hajanaisista ryhmittymistä, samoin Adrianmeren idänpuoleisen rannikon asutus, jota Kreikassa jossain vaiheessa ryhdyttiin nimittämään illyrialaiseksi. Niiden paikalle sijoitin maan nimeltä Motu. Se on epäyhtenäinen kokonaisuus, joka koostuu vaihtelevista heimoliitoista.

Kreikan pohjoispuolella illyrialaisista itään päin oli vaihtelevilla nimillä tunnettuja kansoja, jotka voidaan luokitella lähinnä traakialaisiksi tai traakialaisten sukulaiskansoiksi. Näiden takana oli keskieurooppalaisia kansoja, ja siellä oli vähitellen laajeneva alue, jolle levisi kelttien kulttuuri. Fiktiisen Vuorimaan pohjoispuolella tätä kaikkea vastaa laaja Tasangoksi nimitetty alue, jolla asuvat Tasangon kansat. Irrit liikkuvat Tasangon itäosissa ja ulottavat ryöstöretkiään pohjoiseenkin, mutta osa heistä päätyy etsimään itselleen uusia alueita etelästä.

Vähä-Aasiassa olivat Lydia ja Frygia. Vuorimaan itäpuolella on vastaavasti Kemer, suuri ja järjestäytynyt valtakunta.

Mahtava Assyria oli tuohon aikaan heikkoudentilassa, ja aramealaiset laajensivat vaikutuspiiriään. Palestiinan rannikkoseudulle olivat asettuneet filistealaiset, ja Israel oli vasta muotoutunut löyhästä, filistealaisten alaisuudessa eläneestä heimoliitosta Saulin ja sitten Daavidin johtamaksi kuningaskunnaksi. Fiktiossa sijoitin vastaavalle alueelle Itämaan ja Mepetan, jotka eivät muistuta Assyriaa, Arameaa eivätkä filistealaisvaltiota, mutta pieni Jamina muistuttaa Israelia ainakin siinä suhteessa, että Jaminaa hallitsevan Veilin ja hänen seuraajansa Teukan tilanne on kovin samanlainen kuin Saulin ja Daavidin. Dotarin Jaminan kirjastossa lukemat tekstit muistuttavat Vanhan testamentin kirjoituksia, ja pienenä leikkisänä lisänä kirjoitin Teukan selittämään Dotarille tekstiä, joka vaikuttaa Daavidin ja Batseban tarinalta.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Mitä yhteistä on fiktiivisen Autiomaan asukkailla, muinaisella Libyalla ja foinikialaisilla merikauppiailla

Autiomaan kapealla pohjoisella rannikkokaistaleella oli maan viidellä klaanilla kullakin satamakaupunkinsa, ja Temenavuoriston takana vaelsivat paimentolaiset. Maantieteellisesti paikka muistuttaa muuten Libyaa ja Egyptin puolella olevaa Libyan aavikoksi nimitettyä aluetta, mutta Temenavuoriston kaltaista rannikkoalueen rajaa Libyassa ei ole.

Antiikin kreikkalaiset, esimerkiksi Herodotos, nimittivät Libyaksi Afrikan koko pohjoisrantaa sen ajan Egyptiin asti, ja Libyan ja Egyptin rajana pidettiin Mareotis-järveä, jonka luo Aleksandria myöhemmin perustettiin. Libyassa asui jo yli 3000 vuotta sitten berbereiksi nimitettyä väestöä, joiden puhuma kieli on sukua muinaisessa Egyptissä puhutulle.

Egypti oli vuonna 1075 ennen ajanlaskumme alkua jakautunut papiston hallitsemaan Ylä-Egyptiin ja faaraoiden hallitsemaan Ala-Egyptiin, jonka pääkaupunkina oli Niilin suistoalueella sijaitseva Tanis. Libyalaiset muodostivat jatkuvan uhkan tehdessään hyökkäyksiä Egyptin alueelle. (Autiomaan naapurina oleva Iisip ei muistuta Egyptiä, vaan jotain suurta foinikialaista kauppasiirtokuntaa.)

Merkittävät merikauppaa harjoittavat kansat, varsinkin foinikialaiset, olivat kiinnostuneita Libyan rannikon luonnonsatamista ja käyttivät niitä matkoillaan lännemmäs. Ensimmäisen Afrikan pohjoisrannikolle perustetun foinikialaisen kauppasiirtokunnan perustamisajankohdasta ei ole täyttä varmuutta, mutta aivan varmasti kauppasuhteita oli jo ennen sitä.

Berberit olivat pääosin paimentolaisia, mutta he olivat järjestäytyneet heimoiksi, joita johtivat päälliköt. Heillä oli sotilaseliittiä ja myös poliittisesti kyvykkäitä henkilöitä, koska libyalaistaustaiset henkilöt kohosivat jo noin tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua merkittäviin asemiin Egyptissä, ja ensimmäinen libyalaistaustainen faarao hallitsi vuonna 979-973.

Fiktiivisen Autiomaan asukkailla on paljon yhteistä berberien kanssa. Autiomaan asukkaat tosin ovat tummaihoisempia kuin berberit, mutta sehän on epäolennainen yksityiskohta. Suurempi ero on, että Autiomaan klaanipäälliköt eivät edusta maan alkuperäisiä paimentolaisklaaneja (vaikka ovatkin mielestään oikeutettuja hallitsemaan myös niitä), vaan valloittajia, jotka ovat jakaneet maan keskenään hyötyäkseen sen metallikaivoksista ja edullisesti sijaitsevista satamista,

Kratoon rakennettu Metallin jumalan temppeli ja samaa tyyliä mukailevat autiomaalaisten klaanipäällikköjen palatsit muistuttavat muinaisen Egyptin temppelirakennuksia. Egyptissä merkittävienkin henkilöiden yksityisasunnot tehtiin aurinkokuivatusta tiilestä, joten niitä ei ole säilynyt, mutta Autiomaassa ei ollut pulaa kivestä, vaan kiveä käytettiin myös merkittävien henkilöiden yksityisiin asuntoihin.

Autiomaan kaupungeissa oli runsaasti köyhää väestöä, joka asui ahtaasti ja vaatimattomasti. Temenavuorten eteläpuolella taas asuivat paimentolaiset, jotka olivat sopeuttaneet elämänsä luonnon ankaruuteen.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Miksi ilmaisia e-kirjoja?

E-kirjojen tekeminen ja tarjolla pitäminen ei maksa minulle mitään. Se ei tuota edes paljon vaivaa, sillä kun tiedosto on jo olemassa paperikirjaa varten, tarvitaan vain pientä säätöä ja muutama klikkaus sen muuntamiseksi epub-muotoon.

E-kirjojani on myynnissä myös e-kirjoja kauppaavilla tahoilla. Oletan, että joku kokee ne luotettavampina ja maksaa siitä. Silloinkin hinnat ovat alhaiset, sillä pidän oman osuuteni hyvin pienenä, ja jakelijat lisäävät sitten siihen oman osuutensa.

Ilmaiseksi tarjoamani e-kirjat ovat täysin samoja kuin myynnissä olevat, paitsi että myyjät ovat lisänneet niihin omia suojauksiaan kopioinnin estämiseksi. Minä en siis suojaa kirjoja, ja niitä saa vapaasti kopioida ja levittää yksityiseen käyttöön. (Kaikki tekijänoikeudesta johtuvat rajoitukset ovat tietenkin silti voimassa,)

Ilmaisina e-kirjoina ovat nyt saatavana Vuorileijonan varjo -sarjan osat 1-6. Pääset sivulle, jossa niitä voi ladata, klikkaamalla mitä hyvänsä sivupalkissa olevan kirjan kuvaa.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Homeroksen akhaijit ja Vuorimaan ylemmät

Vuorileijonan varjo -sarjan sankarihahmoista Kareta ja Verraka kuuluvat kansaan, joka muutama sukupolvi aikaisemmin valloitti Vuorimaan. He nimittivät itseään ylemmiksi ja Vuorimaan aikaisempia asukkaita alemmiksi. Näiden ylemmiksi itseään kutsuvien esikuvana ovat Kreikassa yli 3000 vuotta sitten vallinneen mykeneläisen kulttuurin edustajat, joita Homeroksen eepoksissa kutsutaan akhaijeiksi.

Homeroksen Iliaassa kuvattu Troijan sota sijoittuu Kreikan pronssikaudelle, mykeneläisen kulttuurin loppuvaiheisiin. Mykeneläiset olivat tuolloin jo valloittaneet myös Kreetan. Siihen vertautuu, että vuorimaalaiset hyökkäsivät Teran hallintokaudella Sirpiin ja valtasivat sen, mutta toisin kuin Kreetassa sirpiläiset onnistuivat palauttamaan itsenäisyytensä.

Mykeneläiskulttuuri sai nimensä Mykenen kaupungista, jossa Homeroksen mukaan asui Troijan sodassa johtajana toiminut Agamemnon. Otto Mannisen suomennoksen mukaan Agamemnon on "miesten valtias", ja alkutekstin sanan voi suomentaa paitsi valtiaaksi myös kuninkaaksi. Tällaisia valtiaita tai kuninkaita oli akhaijien joukossa useita, mutta Troijan sodassa Agamemnon on kaikkien yläpuolella. Silti muiden tottelevaisuus ei ole ehdotonta, Akhilleuskin kieltäytyy Agamemnonille suututtuaan osallistumasta taisteluihin, ja uhkaa purjehtia kotiinsa. Vuorimaassa kuninkaan valta on samalla tavalla huojuvaa, hänen alaisinaan olevat päälliköt hallitsevat omien linnojensa alueella omia sotajoukkojaan, eikä kuninkaan ole hyvä uhmata ainakaan päällikköjen enemmistön tahtoa.

Vuorimaalaisten päällikköjen linnat ovat paitsi heidän asuntojaan myös kasarmeja, joissa heidän sotilaansa asuvat. Mahdollisen hyökkäyksen varalta ne on varustettu vahvoilla muureilla. Niistä voi saada käsityksen Mykenen linnan raunioiden kuvia tutkimalla. Mykenessä muuten on Leijonaportti, ja sellainen on myös Vuorimaassa Memnon linnassa. (Ja Memnon linnan nimi on kuin lyhennys Mykenen valtiaan Agamemnonin nimestä.) Kuvia löydät sivustolta https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/samaan-aikaan-toisaalla

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Homeroksen Kreeta ja Sirpi

Vaikka käytän Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailmaan luodun Sirpin eräänä esikuvana Kreetan minolaista kulttuuria, kirjasarjan muu fantasiamaailma on lähempänä sitä aikaa, jolloin Kreetan olivat jo vallanneet mykeneläiset. Mutta tulkitsen Sirpin tilanteen hiukan kuin mykeneläisajan sankareita kuvaava Ilias Kreetan, jonka se liittää selvästi minolaisiin, sillä kreetalaisten johtaja Idomeneus selittää olevansa itsensä Minoksen pojanpoika:

Sill' oli siittämä Zeun näet Minos, valtias Kreetan;
Minos kuulun taas perijäkseen Deukalionin
siitti, ja Deukalion minut, joll' iso hallita kansa
Kreetass' on avarassa;
(Ilias, suomennos Otto Manninen)

Odysseian kuvaus Kreetasta sisältää piirteitä, jotka muistuttavat Sirpiä varsinkin Moirin hallintokauden lopulla ja Tenaan hallintokaudella:

Saari on saartama veen, meren päilyvän vyöttämä Kreetta,
kaunis, viljava maa; on kansaa siell' ylen paljon,
kymment' yhdeksänpä sen kaupungeita on ynnään.
Kirjavin soi sorinoin eri kielet: akhaijeja siell' on,
kreettien siell' oma myös rotu rohkea, siellä kydoonit,
doorien heimoa kolme, pelasgeja aimoja vielä.
(Odysseia, suomennos Otto Manninen)

Kreetan tavoin Sirpikin on monikansallinen, sinne on muuttanut paljon väkeä sekä pohjoisesta Vuorimaasta että eteläisestä Autiomaasta, ja Moirin hallinnon loppuaikoina sinne asutettiin Etelämaasta tulleita erilaisia ryhmiä ja kapralaisia, joita etelämaalaiset eivät lukeneet omaan kansaansa, vaikka samasta maasta tultiinkin.

Kreetan kaupunkien suuri määrä on laskentatavasta johtuva, ilmeisesti kaupungeiksi on kutsuttu hyvin pienehköjäkin keskittymiä. Sirpissä on viisi keskuspaikkaa, joita nimitetään kyliksi, mutta niihin kuuluu kylän keskustan lisäksi suuri määrä ympärillä olevia asutuskerääntymiä. Minolaisen Kreetan ja Moirin ajan Sirpin asukasmäärät tuskin poikkeavat kovin paljon toisistaan, sillä Iliaan laivaluettelossa Kreetasta kerrotaan:

Johtaja Kreetan miesten ol' Idomeneus jalopeitsi,
mink' oli Knosos siellä ja Gortyn korkeamuuri,
Lyktos, Miletos sekä valkearinne Lykastos
kasvanut urhoja, kansava myös Rhytion sekä Faistos,
tai satakaupungin mitä saaren muut oli kansaa;
Idomeneus jalopeitsipä näill' oli johtajanaan ja
Meriones, miessurmaisen väkivertoja Areen;
nuo kera kahdeksan tuli kymmenen tummavan haahden.
(Ilias, suomennos Otto Manninen)

Yhteen tuon ajan laivaan sopi noin 120 sotilasta. Kahdeksankymmentä laivaa kuljetti siis noin 9600 sotilasta. Moiri taas pystyi tuomaan Sirpistä Autiomaan sotaan noin 10.000 sotilasta, joten väestöpohja lienee ollut samankaltainen, olivathan sekä Troijan sota että Autiomaan sota merkittäviä kamppailuja, joihin osapuolet panostivat niin paljon kuin suinkin pystyivät.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Samaan aikaan toisaalla

Sirpi ei ole Kreeta, mutta noilla saarilla on paljon yhteistä, sillä pidin Sirpiä hahmotellessani esikuvanani Kreetaa ja siellä vallinnutta minolaista kulttuuria. Sirpillä oli kyllä muitakin esikuvia, Korfu ja Kypros saivat antaa sille piirteitään, ja erityisen paljon Sirpi sai vaikutteita Homeroksen Odysseian kuvitteellisesta faiaakkien saaresta.

Vuorileijonan varjo -sarjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti vaiheeseen, jolloin minolaisena kulttuurina tunnettu kausi oli äskettäin päättynyt, ja Kreikasta tulleet mykeneläisen kulttuurin edustajat olivat vallanneet Kreetan. En kuitenkaan muotoile Sirpin ja Vuorimaan vaiheita historiallisten faktojen mukaiseksi, vaikka niillä onkin väljiä yhtymäkohtia fiktiivisiin tapahtumiin.

Sirpi on aluksi rauhallinen saari, jota muun maailman muutokset ovat hipaisseet vain kaupankäynnin yhteydessä. Sen kulttuuri muistuttaa faiaakkien ystävällistä ja rauhanomaista elämää. Kooran linnan esikuvaksi tuli Kreetan etelärannalla sijaitseva minolaisaikainen Faistos, vaikka mukana onkin vaikutelmia myös Knossoksesta, joka on saaren pohjoisrannalla niin kuin Kooran linna sijaitsee Sirpissä.

Faistoksen satama oli nimeltään Mátala, ja mytologiassa se on paikka, jonne Zeus valkoisen sonnin hahmossa kuljetti Foinikiasta ryöstämänsä Europen. (Mátala on ollut aikoinaan myös hippien suosima, eikä hippikulttuuri kaikessa ollut kovin kaukana ystävällisistä faiaakeista.) En siis mitenkään voinut vastustaa, vaan Kooran linnan luona oleva kylä ja sen satama saivat nimekseen Matala.

Mutta nyt varsinaiseen asiaan. Koska Kooran linnasta ja sen ympäristöstä ei ole edes raunioita nähtävänä, Wikimedia Commonsista otetut kuvat Kreetan Faistoksesta ja Knossoksesta ehkä auttavat kuvittelemaan, miltä se näytti. Olen lisännyt Kooran linnan kirjastosta sivustolle osion "Samaan aikaan toisaalla", jossa niitä on nähtävänä. Linkki sinne: https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/samaan-aikaan-toisaalla

torstai 29. kesäkuuta 2017

Tunnustan ihailevani J.S. Meresmaan Mifonki-sarjaa

Julkaisen tässä pitkän analyysin J.S. Meresmaan tähän asti ilmestyneistä Mifonki-kirjoista. Tiedän jo, että syksyllä ilmestyvä päätösosa vie sarjan tyylikkääseen loppuun ja lunastaa aiempien osien lupauksen merkittävästä fantasiakirjakokonaisuudesta. Siitä en kerro sen enempää, mutta jos et ole tutustunut aikaisempiin osiin ja pelkäät juonipaljastuksia, lopeta lukeminen. Analyysia ei voi tehdä kertomatta sisällöstä.

J.S. Meresmaalla on kyky rakentaa tarinoista ehjiä ja vaikuttavia kokonaisuuksia ja liittää mukaan eloisia, toisinaan maalauksellisia ja toisinaan runollisia kuvauksia. Hänen kielenkäyttönsä on hiukan erikoista, tyylilajeja sekoittavaa, arkikielen sana saattaa pujahtaa juhlavaan esitykseen. Siihen kuitenkin tottuu nopeasti, ja se saattaa myös viehättää. Henkilöt ovat hyvin kuvattuja ja psykologisesti uskottavia, ja jännittävä juoni on taitavasti rakennettu. Keskityn kuitenkin tässä kirjan fantasiaelementteihin.

Keskeistä ovat neljä mifonkia, punainen tulen mifonki, sininen ilman mifonki, vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Myytille ominaiseen tapaan ne kuvataan näkyvässä muodossa ilmestyvinä valtavina liskomaisina olentoina. Ne edustavat eri puolia jumaluudesta, jota Meresmaa nimittää toisinaan monikkomuodossa jumaliksi, toisinaan Suureksi hengeksi, mutta jonka voi ajatella Spinozan tavoin panteistisena Jumalana, joka on kaikki, ja jonka ulkopuolella ei ole mitään:

Eikö meissä jokaisessa virtaa sama voima, joka kiertää halki aikojen ja maailmojen, taivaankannen tähdistä valtamerten mustimpiin syvyyksiin ja vieläkin syvemmälle?
(Mifongin perintö)

Vaikka mifongit ovat panteistisesti käsitettävän jumalan ilmenemismuotoja, ne eivät ole hyviä tai pahoja. Ihmisissä ne ilmenevät häntä ohjaavina vietteinä, vaistoina, luonteenpiirteinä tai alitajuisina valmiuksina, valitusta tulkintatavasta riippuen. Mifongin perinnössä keskeinen on punainen tulen mifonki, joka merkitsee myös rakkautta sen kaikissa muodoissa, seksuaalisuutena, mielihyvän etsimisenä, hellyytenä ja haluna toimia muiden hyväksi.

Joissakin ihmisissä on mifonkien verta, tai oikeastaan mifonkien sukulaisten maruaanien, joiden kanssa marmosiinikansan ihmiset kävivät niin veristä taistelua, että maan mifonki päätti hillitä taistelua rituaalilla, jossa kukin sai omaan vereensä annoksen vihollisen verta. Marmosiinikansasta tuli maruaanien veren vaikutuksesta terveitä ja voimakkaita, mutta myös ylpeitä, äkkipikaisia ja hallitsemishaluisia. He taistelivat lopulta keskenään, kunnes jäljellä oli vain lapsia, jotka lähtivät muunveristen sekaan, avioituivat ja saivat lapsia. Näiden maruaanien veren perintöä kantavien lasten ora eli henkiolento määritti mifongin, jonka hengessä lapsi kasvoi, ja jonka merkkiä ihminen kantoi loppuelämänsä.

Varsin yleisesti lasten ajatellaan saaneen vanhemmiltaan "veren perinnön", joten ajatus veren mukana siirtyvistä ominaisuuksista ei ole vertauskuvana outo. Ongelmallista onkin vain ajatus, että toiset sukulinjat olisivat jotenkin parempia ja enemmän Jumalan kaltaisia kuin toiset. En usko Meresmaan tarkoittaneen sitä, vaan maruaanien veren perintö on eräs tapa kokea yhteys mifongin edustamiin arvoihin.

Koko kirjasarjan läpi kulkee rakkauskertomus, joka aluksi vaikuttaa varsin tavanomaiselta. Dante Rondestani saa tehtäväkseen saattaa Ardisin Beloneen tulevan puolisonsa luo. Dante ja Ardis rakastuvat toisiinsa, ja heidän tunteensa toisiaan kohtaan ovat enemmän kuin pelkkää eroottis-seksuaalista halua (joka toki myös on voimakkaasti mukana). Dante pyrkii ajattelemaan Ardisin etua, ja Ardis pitää velvollisuutenaan suostua isänsä järjestämään avioliittoon. Dante palaa kuitenkin Ardisin luo huomatessaan tämän olevan vaarassa, ja kun Dante joutuu suuriin vaikeuksiin, Ardis lähtee etsimään häntä.

Dante ja hänen puumansa Reu muodostavat kaksoispersoonallisuuden, ja punaisen mifongin mahtia edustaa Reu, joka on saatu punaisen mifongin suojeluksessa olevalta pantterikansalta. Reu on vertauskuva ihmisen eläinluonnolle ja vaistomaiselle tiedolle, jota älyllä ei tavoita. Sen opastamana ihminen pystyy poikkeamaan kulttuurin hänelle opettamista asioista ja etsimään omaa tietään.

Aluksi Danten ja Reun yhteiselämä on hyvin tasapainoista. Ihminen ja puuma ovat kiintyneitä toisiinsa, eli Dante hyväksyy eläinluontonsa, eikä eläinluonnolla ole vaikeuksia sopeutua ihmisen eettisiin velvoitteisiin. Danten yhteys mifonkiin (puumansa kautta) on kuitenkin poikkeuksellista, sillä kirjasarjan alussa kaikki mifongit ovat horrostilassa. Se merkitsee sitä, että ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta ja myös omista tunteistaan. Mifonkeja ei juuri kukaan edes muistele, ja punaisen mifongin löytänyt ja sen herättämistä suunnitteleva ei toimi yhteisen hyvän takia, vaan itsekkäistä syistä.

Mifongin herättämiseen tarvittaisiin maruaanien veren perintöä kantavan ihmisen verta. Kenelläkään elossa olevalla ei ole sitä enää riittävän vahvana, mutta jos kaksi maruaanien veren perintöä kantavaa ihmistä saisi keskenään lapsen, verilinja voimistuisi riittävästi. Eräs mifongin veren perintöä kantava on Ardis, ja toinen on Ardisin puoliso Ardis synnyttää kaksoset, Ciaranin ja Fewrynnin, joiden isää hän syystäkin inhoaa. Ardisin vähitellen heräävät äidintunteet on kuvattu hienosti, samoin Danten orastavat isäntunteet Ardisin lapsia kohtaan.

Fewrynn siepataan uhriksi, jonka avulla punainen mifonki herätetään. Veriuhri on tuttua mytologiasta ja se on rituaalina ollut käytössä monissa uskonnoissa. Tässä tapauksessa mifonki ei kuitenkaan vaadi uhria, se vain ottaa sen vastaan ja herää henkiin. Henkilö, joka uhraa Fewrynnin, toimii itsekeskeisyytensä ja ahneutensa ohjaamana, luullen saavansa mifongilta palkan. Mutta punainen mifonki toimii oman luontonsa mukaisesti ja palauttaa Fewrynnin henkiin antamalla hänelle omaa vertaan. Fewrynnistä tulee näin ihmisyytensä lisäksi myös tulilinnun tytär, puolittain mifonki.

Punaisen mifongin herääminen herättää sinisen mifongin, mutta se tapahtuu hallitsemattomasti, ja vaikka mifongit normaalisti pitävät ajatusyhteyttä toisiinsa, sininen sulkee mielensä punaiselta heti herättyään.

Punainen ja sininen mifonki edustavat niitä kahta ihmismieleen vaikuttavaa voimaa, joita Freud nimittää seksuaalisuudeksi ja aggressiivisuudeksi tarkoittaen seksuaalisuudella kaikkia hellyyden ja mielihyvän sävyttämiä toimintoja ja aggressiivisuudella minän suojelemiseen ja itsesäilytykseen kuuluvia. Punaiseen mifonkiin liittyy rakkauden tunne, siniseen mifonkiin viha. Ne eivät ole pahoja tai hyviä, vaan sinänsä neutraaleja ja ihmiselle tarpeellisia, mutta liian voimakkaina ne voivat olla tuhoisia, ja ilman kosketusta rakkauteen viha muuttuu hyvin vaaralliseksi.

Sininen mifonki yrittää tuhota Fewrynnin, ja punainen mifonki vie Ardisin ja Fewrynnin turvaan pantterikansan luo. Pantterikansa on punaisen mifongin suojeluksessa oleva hyvien ja auttavaisten ihmisten joukko. Heidän näkijöillään on usko perimmäiseen hyvään, ja he pystyvät katsomaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Se tapa, jolla näkijä auttaa Ardisia selvittämään omia tunteitaan, muistuttaa psykoanalyysia. Ja niin kuin psykoanalyysissa, Ardis pystyy selkiyttämään ajatuksiaan hiukan, mutta sulkeutuu, kun lähestytään liian kipeitä aiheita.

Kirjasarjan rakastavaiset, Ardis ja Dante, ovat joutuneet eroon toisistaan. Ardis uskoo Danten kuolleen. Dante taas osoittaa rakkautensa syvyyden sillä, että uskoessaan Ardisin olevan onnellinen hän päättää luopua omasta toiveestaan.

Kun Ardis lähtee hakemaan luokseen poikaansa Ciarania, hän ja Dante kohtaavat. He joutuvat onnettomuuteen, jossa Dante näyttää kuolleen. Koska Danten kanssa sielun jakava Reu kuitenkin on hengissä, Dante pystytään pelastamaan vahvistamalla hänen ja puuman yhteyttä. Sen seurauksena puuma saa joksikin aikaa yliotteen ihmisestä. Danten ihmisyys onnistutaan pantterikansan luona palauttamaan, mutta siihen ei tule aiempaa levollista luontevuutta. Tämä symboliikka on tietenkin aivan selvää, ihmisessä hänen eläinluontonsa ja kulttuuriin sopeutuva ihmisyys voivat joutua epätasapainoon hyvinkin traagisin seurauksin.

Pantterikansan näkijöiden tehtävänä on auttaa maailmanjärjestyksen varjelussa. He selvittävät, että punaisen ja sinisen mifongin välisen tasapainon palauttamiseksi on herätettävä myös vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Silloin mifongit edustavat luontoa sen kokonaisuudessa. Mifonkien herättämiseen tarvitaan taas veriuhri. Uhraaja on nyt vapaaehtoinen, ja haluaa hyvällä työllään sovittaa tekemäänsä pahaa. Veriuhri ei nytkään ole mifonkien vaatimus, vaan ihmisten keksimä keino niiden herättämiseen, joten tulkintamahdollisuudet ovat hyvin laveat.

Mifongin ajan epilogissa todetaan, että mifonkien heräämisen myötä palasivat magia ja taikuus maailmaan. Magia ja taikuus on ainakin tässä fantasiakirjasarjassa kuitenkin mielestäni käsitettävä toisin kuin mitä nuo sanat tarkoittavat reaalimaailmassa. Mifonkien herätessä palautuu ihmisen yhteys luonnonvoimiin ja myös oman luontonsa perustaan, ja tieto siitä, että on paljon sellaista, mikä on ymmärryksemme ulottumattomissa.

Ardisin kaksoset Fewrynn ja Ciaran kehittyvät kohti aikuisuutta. Vaikka Ciaranista tulee Merontesin kuningas, hän ei pääse eroon hienoisesta kateudestaan Fewrynnin erityislaatuisuutta kohtaan. Koska Fewrynnissä on punaisen mifongin verta, hänellä on mahtia, jota ihminen ei hallitse. Fewrynn kokee sen myös taakkana. Vaikka hän pyrkii käyttämään erikoislaatuisia kykyjään vain hyvään ja oikeaan, hänen ihmisluontonsa aiheuttaa ongelmia. Kiivastuessaan hän muuttuu tahattomasti polttavan kuumaksi, ja aiheuttaa palovammoja varsinkin rakkautensa kohteelle, Moharille. Osasyynä on, että Fewrynnin ja Moharin verenperintö ei sovi yhteen.

Fewrynn pystyy kommunikoimaan mifonkien kanssa. Hän pystyy myös kutsumaan mifongin luokseen. Ensimmäistä kertaa se tapahtuu rituaalissa, johon valmistautuessaan Fewrynn juo tietyistä yrteistä valmistettua teetä, lausuu loitsut ja vuodattaa omaa vertaan. Meresmaa puhuu tässä yhteydessä verimagiasta ja korostaa, että se on kiellettyä ja voi vahingoittaa käyttäjäänsä. Fewrynn ei kuitenkaan käytä magiaa ainakaan siinä mielessä, että hän yrittäisi hallita mifonkia. Kysymyksessä on pikemminkin rukous, jonka avulla hän pyytää mifonkia tulemaan. Häntä avustava Vigar sanoo:

"Loitsu se ei ole laisinkaan, sillä tämän verimagian yhteydessä sellainen on tarpeetonta korostamista. Tärkeintä on ajatuksen puhtaus. Muuten se ei toimi ja uhri menee hukkaan."

Rituaalien monimuotoisuus, niihin tarvittava veri ja erilaiset yrtit ovat vaikeaselkoinen aihe, johon vielä palaan.

Ciaranin kuninkuutta varjostaa Merontesia kohdannut kirouksen kaltainen tilanne. Lapsia ei synny, ja jos kaupunkiin muuttaa lapsiperhe, pienokaiset kuolevat lapsiruttoon. Syyn siihen tietää aluksi vain Dante. Hänen sisarensa Linn on voimakkaiden vihan- ja suruntunteidensa takia joutunut sinisestä mifongista lähtöisin olevan mustan mahdin valtaan, ja Linnin kautta musta mahti ulottaa vaikutuksensa Merontesiin. Tulkinta on helppo: viha kahlitsee joskus ihmisen hyvin pahasti, ja sellainen ihminen levittää vihaa ympärilleen.

Danten ja Fewrynnin välille vähitellen heräävä luottamus on kuvattu herkällä otteella. Fewrynn ymmärtää, että Dantessa on sama punaisen mifongin mahti kuin hänessäkin, se vain on Dantessa Reun kautta. Dante, Reu ja Fewrynn yhdistävät heissä olevan rakkauden voiman, ja kuvaus Linnin pelastamisesta on hyvin vaikuttava. Tässä yhteydessä myös Danten antamalla veriuhrilla on selkeä merkitys, se kuvaa hänen halukkuuttaan tehdä kaikkensa sisarensa pelastamiseksi.

Danten ja Fewrynnin pelastama Linn on syvässä tajuttomuustilassa. Fewrynnin opettaja Memhri on siepannut Linnistä irtaantuneen mahdin itselleen, mutta sininen mifonki ilmestyy ottamaan sen takaisin. Fewrynn on järkyttynyt siitä, että hän on Linnin pelastamisen yhteydessä tahattomasti aiheuttanut rakastamansa Moharin kuoleman. Hän neuvottelee sinisen mifongin kanssa, ja mifonki antaa hänelle pienen palan mustaa mahtia, jonka avulla Moharin voi palauttaa kuoleman rajan takaa.

Fewrynnin pyynnöstä sininen mifonki vie Danten, Reun ja Linnin pantterikansan luo, koska vain siellä Linn voidaan parantaa. Pantterikansan tietäjä sanoo, että sininen mifonki on edistänyt Linnin toipumista antamalla hänelle hiukan mahdistaan. Musta mahtikaan ei ole sinänsä paha, vaan kohtuullisena ja punaisen mifongin mahdin kanssa kommunikoivana tarpeellinen ja hyödyllinen.

Linn ei kokemuksensa jälkeen palaa ennalleen, vaan hän näkee kuolleiden henkiä. Tarkemmin määriteltynä nuo henget ovat sellaisia, jotka eivät ole vielä siirtyneet Suuren hengen luo, vaan joita jokin pitää kiinni tässä maailmassa, tavallisesti rakkaus tai viha. Tulkitsisin nuo henget vertauskuviksi tunnesiteille, jotka elossa oleva edelleen kokee todellisiksi ajatellessaan vainajaa.

Linn haluaa käyttää mustan mahdin vankeudessa oppimiaan asioita ihmisten auttamiseen.

Linn ei jaksanut enää vihata eikä hänellä ollut voimaa rakastaa. Kuun hidasta vajoamista katsellessaan Linn tiedosti, että hänen oli oltava kuin kuu – peilattava hyvyyden säteitä ja suojeltava ihmisiä siltä, mikä pimeän puolella piileskeli.

Danten ongelmat eläinluontonsa kanssa jatkuvat, ja Danten ja Reun keskustelut ovat todella nautinnollista luettavaa. Reun eläinluonto on rehti ja suora, ja Danten ihmisluonto yrittää väistellä ja kierrellä. Eläinluonnosta tulee kuitenkin vaistonvaraista perustietoa, jota ihmisen järkeily ei tavoita.

Välillä Dante on tilapäisesti erossa Reusta. Se onnistuu vain niin, että sekä Dante että Reu ottavat säännöllisesti lääkettä erossaolon haittavaikutuksia hillitsemään. Mutta jo Reun kanssa yhdessä ollessaan Dante on kokenut oivalluksen, joka saa hänet etsimään Ardisin. Ardiskin ymmärtää lopulta "että oli rakkauksia, joita ei voinut järjellä ymmärtää – ne saattoi vain ruumiilla hyväksyä". Se on sitä samaa vaistomaista tietoa, jota Dantessa edustaa Reu.

Dante kokee erillisyyden Reusta vapauttavana, koska liitto antaa Reulle liikaa valtaa. On kuitenkin selvää, että erossaolo lääkkeen avulla on huono ratkaisu, jokin muu pitäisi löytyä.

Fewrynn palauttaa Moharin kuoleman rajan takaa, mutta Mohari ei palaa eläväksi, vaan välitilaan, jossa hän on toimintakykyinen, mutta häneltä puuttuvat useat normaalit elintoiminnot.

Elämän ja kuoleman raja ei ole yksiselitteinen ja jyrkkä, ja lääketieteen kehittyessä tuo raja on muuttunut entistäkin epämääräisemmäksi. Keskeiset elintoiminnot pystytään pitämään käynnissä, vaikka ihmisen mieli on kadonnut aivotoiminnan päättyessä, ja on mahdollista elvyttää ihmisiä, joiden tila voi elvytettynä olla kaikkea muuta kuin hyvä. Pohdinta siitä, milloin pitää antaa elämän johtaa luonnolliseen päätepisteeseensä kuolemaan, ei siksi ole turha.

Moharin paluun myötä pääsee rajan takaa palaamaan myös kaoreja, maruaanien metsästäjiä, jotka vainuavat Fewrynnissä olevaa maruaanien veren perintöä. Eikä siinä kaikki, vaan portti jää auki, ja sieltä tulee myös vainajien henkiä. Kaorien ilmestymisen voi tulkita seuraukseksi siitä, että Fewrynn käytti mahtiaan luonnonlakien rikkomiseen, ja vapautuneet vainajien henget voi yhdistää samaan. Tämä irvokas (ja muodikas) juonikuvio on kuitenkin mielestäni tähänastisen kirjasarjan heikointa antia, samoin kuvaus monimutkaisista rituaaleista, jotka tarvitaan toismaailmaan johtavan aukon sulkemiseen. Mutta siinä yhteydessä tapahtuu myös kaksi merkittävää ratkaisua. Mohari valitsee paluun kuolleiden joukkoon, ja Fewrynn seuraa häntä sinne.

Sekä Moharin palauttamiseen kuoleman rajan takaa että sen jälkeisen tilanteen korjaamiseen Fewrynn tarvitsee apua mifongeilta. Hän pyytää tapaamista mifonkien kanssa maagisilla menoilla, joihin sisältyy myös veren vuodattamista, tosin ei aina. Rituaaleissa tarvitaan paljon erilaisia rohtoja, ja mifongin tapaaminen kuvataan aina vajoamisena unimaiseen, epätodelliseen tilaan. Vaikka mielikuva päihteiden avulla saavutetusta yhteydestä tulee aika vahvana, ja sitä lisää varsinkin kuvaus siitä, että vihreän mifongin tapaamisen edellä otsaan sivelty tahna aiheuttaa Fewrynnille harhoja vielä heräämisen jälkeenkin, en usko Meresmaan tarkoittaneen sitä. Mielestäni Meresmaa on pyrkinyt vertauskuvin kertomaan perimmäisten asioiden lähestymisen pelottavuudesta ja siitä, miten pyhän ja ylevän kohtaaminen pyyhkii tieltään kaiken muun.

Ardisin luonne kehittyy vähitellen yhä itsekeskeisemmäksi. Hänen rakkautensa lapsiaan kohtaan on kahlitsevaa ja hallitsevaa, ja hänessä tulee esiin myös vahva kostonhalu. Lopulta Ardisista tulee kuningatar, ja hän nostaa rinnalleen aviomiehensä Connailin, mutta aikoo säilyttää myös rakastajansa Danten. Epäitsekkäästi Dante hyväksyy sen.

Dante etsii edelleen tasapainoa itsensä ja sebuiansa Reun välillä, eläinluonnolla on ajoittain yliote. Dante ja Linn ovat kuitenkin ne, jotka eniten tuntevat vastuuta muista ja haluavat auttaa. Luontaista sosiaalisuutta edustaa myös Siv, jonka ihmisluonto on yhteydessä lintujen vaistotietoon. Sivin käyttämät vertaukset ovat joskus hyvin osuvia. Näin hän sanoo onnettomuudessa muistinsa menettäneelle Joentuomalle: "Teikäläinen tavallaan kuoriutui uudelleen, kun heräsi onnettomuuden jälkeen."

Toismaailmassa oleva Fewrynn on joutunut mustan mahdin valtaan, ja Linn kokee olevansa siihen syyllinen, vaikka luultavasti Fewrynnin ihmisluonteen heikkoudet ovat altistaneet hänet sille. Toismaailma ei tässä niinkään ole välitila fyysisen elossa olemisen ja kuoleman välillä, vaan kysymys on ihmisyyden osittaisesta kuolemasta eläimellisen vaistoperustan saadessa yliotteen.

Tulossa oleva päätösosa tarjoaa ratkaisun Fewrynnin, Danten ja muidenkin keskeisten henkilöiden tilanteeseen, osin yllättävästi, mutta sekä psykologisesti uskottavasti että myytin tulkinnan kannalta perustellusti. Sitä odotellessa, lukekaa aikaisemmat kirjat vielä kerran läpi.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Sirpin armeija

Näitä selostuksia on aika hauska tehdä, ja ehkä niistä on hyötyä Vuorileijonan varjo -sarjan lukijoille. Tällä kertaa hahmottelen armeijan rakennetta eri maissa. Näin Sirpissä:

Voimassa ollut laki kielsi vielä Teran hallintokaudella aseiden käytön. Sirpissä järjestystä valvoivat aseettomat turvajoukot. Vuorimaalaisten miehityksen aikana Sirpissä muodostui aseistautunut vastarintaliike. Tera hyväksyi sen toiminnan, mutta kun vuorimaalaiset Teran hallintokauden 14. vuonna oli karkotettu Sirpistä, Tera halusi palauttaa vanhan lain voimaan, ja vaati vapauden puolesta taistelleita luovuttamaan aseensa. Noin 10.000 miestä kieltäytyi tekemästä niin. Johtajansa Moirin kanssa he vetäytyivät lain ulkopuolelle, leiriin Kooravuorelle.

Moiri ja hänen sotilaansa osallistuivat Autiomaan sotaan Vuorimaan ja Liton joukkojen rinnalla. Autiomaan sodan jälkeen Tera ilmoitti luopuvansa vallasta, ja Moiri valittiin hänen seuraajakseen. Kansankokous vahvisti myös lakimuutoksen, jonka mukaan Sirpissä oli laillisesti armeija. Aluksi se koostui Moirin johdettavana olleista miehistä.

Sirpissä ei ole pakollista asevelvollisuutta, vaan koulutukseen hakeudutaan vapaaehtoisesti. Moirin hallituskaudella koulutus tapahtui Moirin johdolla. Sotilasharjoittelijoille ja vakinaiseen palvelukseen jääville maksetaan palkkaa. Muut koulutuksen saaneet ovat nostoväkeä, joka voidaan tarvittaessa kutsua palvelukseen. Sirpin lain mukaan jokaisella on kuitenkin täysi vapaus koska hyvänsä ilmoittaa, ettei hän enää ole käytettävissä sotilastehtäviin.

Sirpissä oli Moirin hallintokaudella vakinaisessa palveluksessa pitkään noin kolmetuhatta miestä. Sekä Vuorimaassa että Autiomaassa tavallisen käytännön mukaan heidät jaetaan 12 hengen ryhmiin, joita johtaa ryhmänjohtaja. Kymmenen ryhmää on joukkue, jota johtaa joukkueenjohtaja. Alipäällikön vastuulla on vaihteleva määrä joukkueita. Varsinaista päällikkötasoa ei Sirpissä Moirin mielestä aluksi tarvittu, sillä ylipäällikkö selvisi kokonaisuuden hallinnasta muutenkin. Mutta kun väestön määrä lisääntyi maahanmuuton seurauksena ja sotilaiden määrä kohosi noin viiteentuhanteen, Moiri nimitti avukseen kaksi päällikköä, jotka toimivat hänen neuvonantajinaan ja tarvittaessa myös edustajinaan.

Jo Moirin hallintokaudella oli vireillä suunnitelma sotilaskoulutuksen antamisesta myös siihen halukkaille naisille. Sitä ei kuitenkaan ole vielä toteutettu.

(Kunhan ehdin kirjoittaa, näitä selostuksia löytyy lisää sivustolta https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/etusivu )

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Uuden kirjan alku

Tilinteon aika (Vuorileijonan varjo 10) on nyt aloitettu. Toki muutoksia tulee sitten, kun alan työstää tekstikokonaisuutta, ja ehkä jo aikaisemmin. Mutta tällä hetkellä uusi kirja alkaa näin:

Helteen kuivattamassa maassa jaksoivat enää sinnitellä vain sitkeimmät kasvit. Punertava multa oli monin paikoin paljaana, ja tuuli nosti pölyä ilmaan. Syksyn kuukausina sirpiläiset tapasivat jo kaivata ensimmäisiä sateita, mutta tänä vuonna niiden viivästymisestä iloitsivat muutkin kuin oliivinviljelijät, jotka vielä keräsivät jälkisatoa. Maanjäristyksen aiheuttamien tuhojen korjaaminen oli kesken, ja myös Matalan kylässä osa ihmisistä asui edelleen tilapäissuojissa.

Sirpin armeijan sotilaat oli komennettu auttamaan korjaustöissä. Yksi ryhmä rakensi uutta kattoa syrjäiseen pieneen taloon. Työläisten ja rakennustarvikkeiden seassa pihamaalla oli kolme pientä lasta ja kaksi vuohta. Lapset ehkä pyrkivät auttamaan, mutta vuohet tutkivat, löytäisivätkö jotain syömäkelpoista.

Katon kannatinpuut olivat jo paikoillaan, ja niiden päälle oli ladottu riittävästi ruokonippuja. Nyt pehmitettiin pihalle kerättyä kuivaa savea ja kannettiin sitä katolle, jossa sitä levitettiin paksuksi kerrokseksi. Dotar lähestyi pihaa, ja lapset kipaisivat uteliaina katsomaan tulijaa. Huomattuaan Dotarin arpiset kasvot pienin lapsista kirkaisi kauhistuneena, ja muutkin pysähtyivät.

– Ei minua tarvitse pelätä, Dotar sanoi tyynnyttävästi. – Etsin Karetaa, minulle kerrottiin, että hän on täällä.

– Kuka on Kareta? kysyi se lapsista, joka oli kooltaan heistä keskimmäinen.

– Kareta on ylipäällikkö, kookkain lapsista sanoi opettavaisesti. – Kaikkien pitäisi tietää se. Tenaa on Sirpin hallitsija, ja Kareta on Sirpin armeijan ylipäällikkö, ja tuo ruma musta mies on Dotar, eikä hän ole vaarallinen.

– Olet oikeassa, Dotar sanoi. – Mutta onko Kareta täällä? Minulla on asiaa hänelle.

Yksi sotilaista tuli Dotarin luo ja kysyi: – Etsitkö ylipäällikköä? Hän on katolla levittämässä savikerrosta.

Dotar katsoi katolla työskenteleviä miehiä, mutta kaikki näyttivät puolialastomina ja saveen tahriutuneina niin toistensa näköisiltä, ettei hän tunnistanut ketään Karetaksi. Hän sanoi sotilaalle: – Käy pyytämässä ylipäällikkö tänne, minulla on hänelle huomattavasti ikävämpää tekemistä kuin tuo, mitä hän nyt puuhailee.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kareta ja Vuorileijonan varjo

Kareta kokee syntyneensä sotilaaksi, mikään muu ammatti ei tunnu mahdolliselta. Vuorimaalaisten hyökkäys Sirpiin antaa hänelle hänen kaipaamansa mahdollisuuden olla taistelijasankari, ja hän ryhtyy valmistelemaan aseellista vastarintaa.

Sirpin vapaustaistelua johtaessaan Kareta on puolustajasankari, joka ei epäile tekojensa oikeutusta, hänhän taistelee palauttaakseen Sirpiin sen rauhan ja oikeudenmukaisuuden, joka siellä oli ennen vuorimaalaisten tuloa.

Myös ryhtyessään taistelemaan Vuorimaan kuninkuudesta Kareta tuntee olevansa oikealla asialla. Hänen kuuluisi Vuorimaassa voimassa olevien lakien mukaan olla kuningas, ja hänen aikomuksensa on uudistaa Vuorimaan hallinto sellaiseksi, että se turvaa kaikkien ihmisoikeudet.

Sodan aikana Kareta kuitenkin kauhistuu aiheuttamaansa tuhoa, ja kuninkaaksi päästyään hän tuntee, että ei pysty hallitsemaan riittävän hyvin. Hän ei osaa neuvotella, vaan turvautuu herkästi väkivaltaan tai sen uhkaan pakottaakseen vastustajat tottelemaan.

Lopulta Kareta ymmärtää muuttuneensa puolustajasankarista alistajasankariksi, joka taistelee lähinnä vain ylläpitääkseen valtaansa. Sen ymmärrettyään hän luovuttaa kuninkuuden pojalleen, jonka hän tietää sovinnolliseksi ja neuvottelukykyiseksi.

Karetassa henkilöityy perinteinen taistelijasankaruus, jota usein verrataan leijonaan. Mutta se on leijona, jonka mukana aina kulkee varjo: väkivallan ja sodan uhka.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Tessi ja Vuorileijonan varjo

Mietin taas Tessin merkitystä Vuorileijonan varjo -sarjalle. Tessi on henkilönä mukana vain alun trilogiassa, mutta tavallaan hän on avain kirjasarjan perusasetelmaan.

(Jos et ole lukenut näitä kirjoja ja pelkäät juonipaljastuksia, älä lue eteenpäin. Juonipaljastuksia on tulossa, ja tosi paljon.)

Tessi on elänyt lapsuutensa Sirpissä, jossa sanonta "nähdä leijonia Sirpin vuorilla" tarkoittaa turhia pelkoja. Maa on rauhallinen, ja aseiden hallussapito on kielletty, sillä toisen ihmisen vahingoittaminen niillä ei ole sallittua mistään syystä. Sitten Vuorimaan sotilaat hyökkäävät Sirpiin, ja Tessin isä uhraa oman henkensä johtaessaan Sirpin aseistamattomat turvajoukot viivyttämään valtaajia, että muut ehtisivät paeta.

Isänsä tavoin Tessi uskoo, että edes aseistautunutta hyökkääjää ei saa vastustaa käyttämällä surmaamiseen tarkoitettuja aseita. Mutta paetessaan Karen kanssa vuorimaalaisia sotilaita Tessi Karea puolustaakseen heittää kuitenkin kivellä lähintä sotilasta, ja usuttaa sitten koiransa sotilaiden kimppuun. Miettiessään tapahtunutta hän toteaa käyttäneensä asetta, ja hän pohtii, oliko se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jättää Kare sotilaiden käsiin.

Vuorileijonan varjo -sarjan toisessa osassa, Kuningastiessä, Kareta taistelee Vuorimaan kuninkuudesta. Sodan tuhot kauhistuttavat Tessiä, vaikka hän ymmärtääkin, että Karetan voitto pelastaa paljon pahemmilta asioilta. Tessi uskoo edelleen, että ihminen ei saisi vahingoittaa toista ihmistä. Kun hänen ystävänsä Oosa aiotaan surmata, Tessi joutuu kuitenkin Oosaa suojellakseen päästämään irti kesyn leijonan, joka tappaa uhkaajan.

Vuorileijonan varjo -sarjan päätösosassa Tessi on viisitoistavuotias ja valmistautuu ottamaan vastaan Sirpin hallitsijan tehtävät. Hän on epävarma siitä, sopiiko hän hallitsijaksi, ja hän lähtee tapaamaan kilpailijaansa Moiria, joka ei ole Sirpin vapaustaistelun jälkeen suostunut riisumaan johtamiaan miehiä aseista, niin kuin hänen olisi lain mukaan pitänyt tehdä. Moiri kertoo, että Sirpiä uhkaa taas aseellinen hyökkäys, tällä kertaa Autiomaasta. Tessi antaa Moirille luvan pitää miehensä aseistettuina ja tarvittaessa toimia harkintansa mukaan. Niin tehdessään hän kokee taas vapauttaneensa leijonan, joka puolustaakseen oikeutta myös tappaa.

Autiomaassa Rotaan valloitusaikeet uhkaavat maailmanrauhaa, ja Kareta johtama sotajoukko pyrkii kukistamaan Rotaan. Rotaa saa vangikseen Tessin, ja kun armeijat seisovat vastakkain, Rotaa tuo Tessin nähtäväksi ja julistaa, että jos Kareta ei peräänny, Tessi kuolee. Tessi pyytää saada itse vedota ystäviinsä. Saatuaan luvan hän huutaa Karetan armeijan ylipäällikölle Verrakalle: "Kareta ei nyt pysty toimimaan, mutta sinä pystyt. Tee se, minkä tiedät oikeaksi, tee velvollisuutesi." Verraka komentaa välittömästi sotilaat liikkeelle. Rotaan heittämä keihäs surmaa Tessin, mutta Verrakan johtamat joukot voittavat. Tessi on vielä kerran lähettänyt liikkeelle leijonan, ja tällä kertaa hän on varma siitä, että hän teki oikein.

Tessin ratkaisu ei ole kannanotto aseellisen vastarinnan puolesta. Hän on säilyttänyt uskonsa siihen, että ihmisten tulisi olla hyviä toisilleen, myös vihollisilleen. Tessi vain valitsee kahdesta pahasta pienemmän, koska suuremman pahan torjumisen hintana on pelkästään hänen oma henkensä.

Vaikka Tessi kuolee, hän on koko sarjan läpi mukana keskeisten toimijoiden ajatuksissa, ja he vertaavat mielessään omia ratkaisujaan Tessin ratkaisuihin. Tessissä kärjistyy eräs ihmisenä olemisen perusristiriidoista, ja myös ihanne, jota moni tavoittelee.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Memnon linnan kaksi kerrosta

Piirtely on melkein yhtä kivaa kuin neulominen tai virkkaaminen, joista olen pienestä asti pitänyt (ja ristipistotöista, heh). Ja kun taidot tuon piirrosohjelman käytössä karttuvat, tulee houkutus korjailla aiemmin tehtyäkin.

Korjailuun tulee aihetta muutenkin, kun huomaa, että kirjassa kerrottu ei onnistu, jos huoneet ovat noin, ja ovi tuossa. Vaikka minulla onkin aika vahvat mielikuvat tapahtumapaikoista, mielikuvien liittäminen yhteen ei ole aina helppoa.

Mutta tässä nyt Memnon linnan kaksi kerrosta:

Lis ja Kareta pitävät yksityisasuntonaan toisen kerroksen koillisnurkkausta. Edellinen hallitsija asui ensimmäisessä kerroksessa siellä, missä ovat nyt arvovieraille tarkoitetut vierashuoneet.

Tämä ja muitakin piirroksia löytyy sivustolta https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/etusivu, jonne pyrin keräämään lisää kaikenlaista kirjojen oheistietoa.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Meri

Maapallon pinta-alasta noin kaksi kolmannesta on merta. Meri ympäröi maa-alueet, mutta tarjoaa myös mahdollisuuden liikkua niiden välillä. Elämyksellisesti meren mahtavuuden kokee niillä rannoilla, joilla vastarantaa ei näy. Sirpin ympärillä kaikki rannat ovat sellaisia, ja on mahdollista nähdä auringon nousevan itäisestä merestä ja laskevan läntiseen ulappaan.

Tessi kokee meren ystävänä, joka lohduttaa ja rauhoittaa. "Meri huokui viileyttä ja kauneutta. Se oli ikuinen, voittamaton ja uljas. Hänen paljaat jalkansa jättivät jälkiä siihen kohtaan vesirajassa, jossa hiekka oli aaltojen silottamaa ja märkää. Siinä oli ihana kävellä. Meren voima ja rauha tuntui siirtyvän jalkojen kautta kaikkialle, täyttävän hänet."

Merta pitkin matkustetaan monesta syystä, sillä vesitiet ovat usein helpompia kuin hankalat maayhteydet silloinkin, kun niitä olisi olemassa. Mutta merta pitkin pääsee myös paikkoihin, joihin maayhteyttä ei ole, ja sitä mahdollisuutta käyttävät hyväkseen varsinkin merikauppiaat. Talvikuukausina laivamatkoja vältetään, sillä silloin merellä on hyytävän kylmä, ja ankarat myrskyt ovat tavallisia. Mutta on merenkulkijoita, jotka nauttivat vaaroista. Dotar matkustaa Leonin laivalla, kun alkaa koillismyrsky. Meri muuttuu vaahtoavaksi kuohuksi, jonka pärskeet lentävät kannelle asti. Siirryn kirjan tekstiin:

Dotar yritti tähyillä sinne, missä hän kuvitteli olevan maata. Hän näki vain harmaana myllertävää merta, joka kaukaisuudessa yhtyi synkkään ja uhkaavaan taivaanrantaan. Leoni oli pysähtynyt, ja Dotar tuli hänen viereensä. Sokea mies oli kääntänyt kasvonsa tuuleen, hänen hiuksensa liehuivat villisti, ja hän näytti iloiselta ja innostuneelta.

– Et vaikuta huolestuneelta, Dotar totesi.

Leoni nauroi.

– Rakastan myrskyä melkein enemmän kuin naisen syliä, hän sanoi. – Sokeus on vienyt minulta mahdollisuuden kokea monia niistä vaaroista, joihin näkevä mies voi antautua, mutta tämä minulle on sentään jäänyt.

Dotar ei koe merta taisteluhaasteena, mutta myrskyn mahtavuus saa hänet tuntemaan itsensä nöyräksi, ja hän ymmärtää kadottaneensa mittasuhteet luullessaan itseään merkittäväksi. Hyväksyessään pienuutensa ja voimattomuutensa hän uskaltaa lopultakin erota asemastaan Metallin jumalan ylipappina.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kooran linnan päärakennuksen pohjapiirustusta

Minulla on aika selkeät mielikuvat niistä kuvitteellisista paikoista, joista kirjoissani kerron. Kun olen ryhtynyt tekemään noista mielikuvistani karttoja ja pohjapiirustuksia, niiden sovittaminen yhteen ei kuitenkaan ole läheskään ongelmatonta. Mutta onnistuu se sentään.

Aikaisemminkin olen tehnyt piirroksia Kooran linnan päärakennuksesta, mutta nyt tein pohjapiirrokset mittakaavaan ja merkitsin muun muassa sellaiset kulkemisen kannalta oleelliset asiat kuin ovien paikat.

Tässä päärakennuksen ensimmäinen kerros sellaisena kuin se oli Tessin lapsuudessa ja nuoruudessa:

Sen jälkeen tapahtuneet muutokset johtuivat tarpeesta laajentaa kirjastoa. Lisäksi entiset valopihat (jotka olivat oikeastaan sisäpihoja, ilman kattoa) on muutettu tavanomaisiksi huonetiloiksi. Tässä päärakennus sellaisena kuin se on Moirin hallituskauden loppuvaiheissa.


Pian tarvitaan kolmaskin pohjapiirustus, sillä kirjassa Raudanluja tapahtuu jotain, mikä muuttaa päärakennuksen ulkonäköä melkoisesti.

Olen alkanut kerätä tällaisia pohjapiirustuksia, karttoja ja muuta sälää sivustolle https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/etusivu, jossa niitä voi käydä tutkimassa.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Vuoret

Asumattomat vuoret kiinnostavat ja kiehtovat ihmisiä. Vaikeakulkuisilla rinteillä voi kokeilla voimiaan ja rohkeuttaan, ja vuorille voi vetäytyä yksinäisyyteen mietiskelemään.

Sirpin vuoret Maara ja Koora esitellään jo Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäisessä kirjassa. Maara on niistä matalampi ja vehreämpi. Parantajaksi opiskeleva Ramu kulkee Maaravuorella keräämässä lääkekasveja, ja hän kokee monien mieltään vaivaavien ongelmien saavan vastauksensa, kun hän pohtii niitä noilla retkillään.

Kooravuori on korkea, karu ja niin mahtava, että sirpiläiset ovat antaneet sille saman nimen, jota he käyttävät Jumalasta. Kun Tessi ja Ramu leiriytyvät Kooravuorella, Tessi tuntee itsensä tyyneksi ja onnelliseksi: "Oli kuin kaikki huolet olisivat jääneet yhtä kauas kuin ihmiset ja heidän kylänsä, laivansa ja sotilaansa. Tähdet kaartuivat Kooravuoren yllä niin kirkkaina, että niitä olisi voinut melkein kuvitella koskettavansa ojennetulla kädellä. Pimeys nuotion pienen valopiirin takana oli rikkumaton ja syvä, mutta se oli hyvää ja turvallista pimeyttä, yön syli. Sirpin vuorilla ei ollut leijonia, miten tosi se sanonta olikaan. Vuoret olivat mahtavia ja mykistäviä, mutta ne eivät kätkeneet itseensä vaaroja, vaan rauhan."

Monissa uskonnoissa kerrotaan Jumalan ilmestyneen ihmiselle vuorella, ja vuorille vetäydytään tavoittelemaan viisautta. Tessi kokee vuorella saavansa Koora-jumalalta vastauksen kysymykseensä, mitä hänen pitää tehdä. Jumalalta saatua vastausta voi nimittää myös omantuntonsa äänen kuulemiseksi tai velvollisuutensa ymmärtämiseksi. Sen takia ei tarvitse nousta vuorelle, sen voi kokea missä hyvänsä, mutta usein sitä edistää irtautuminen arkisesta ja tunne ihmisen pienuudesta jonkin suuren ja mahtavan edessä. Estetiikassa tuota tunnetta sanotaan ylevän kokemiseksi. Se voi olla sukua sille, mitä uskonnollisesti ajatteleva nimittää pyhyyden kosketukseksi.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Fantasiaa ja fantasiaa

Fantasiaa on monenlaista, eikä siinä välttämättä ole mukana yliluonnollisia elementtejä eikä taikakeinoja. Minun kirjoittamani fantasia toimii muutamin pienin poikkeuksin reaalitodellisuuden periaatteilla, ja fantasiaksi sen tekee lähinnä se, että siinä kuvattuja kansoja ja kulttuureja ei ole koskaan ollut olemassa, vaikka niillä onkin väljät esikuvansa noin kolmentuhannen vuoden takaisessa minolais-mykeneläisessä kulttuurissa.

Jos fantasiakirjallisuus käyttää reaalitodellisuudesta poikkeavia olentoja ja periaatteita, niitä ei pitäisi hyödyntää sekavasti ja sattumanvaraisesti, eikä myöskään irrallisina tehokeinoina. Hyvässä fantasiakirjallisuudessa niillä on merkitys, joka luetaan samaan tapaan kuin myytti. Myyttiä ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi reaalitodellisuutena, eikä myöskään pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Myytin jumalhahmot ovat tulkittavissa ihmisessä ja hänen ympäristössään vaikuttaviksi voimiksi ja periaatteiksi, ja muutkin reaalitodellisuudesta poikkeavat asiat ovat vertauskuvia.

Myytti heijastaa kulttuuria, jossa se on syntynyt, mutta kestävimmät myytit – myös uskonnolliset – nousevat ihmisluonnosta, ja niitä selittää parhaiten ihmisen biologia, hänen alkuperänsä yhtenä eläinlajina.

Ihmisen biologista alkuperää lähestyvät sekä primitiivinen että alitajuinen. Freud ja Jung painottivat myytin yhteyksiä uneen ja alitajuiseen ja tätä kautta ihmisen perusluonnon vaistoihin ja vietteihin. Campbell sanoo, että uni on persoonallinen myytti, myytti on persoonaton uni.

Fantasiakirjan tulkitseminen myytin tavoin auttaa löytämään sen perimmäisen merkityksen. Jos fantasiaelementtien takaa ei löydy merkitystä, ne ovat vain viihdettä, mikä sekin tietenkin voi olla joko hyvää tai huonoa.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kooran linnan kirjastosta poimittua

Kehittelen sivustoa, johon kerään Vuorileijonan varjo -sarjaan liittyvää taustatietoa, kuten karttoja ja rakennusten pohjapiirustuksia, mutta myös kaikenlaista muuta. Eilen tein seuraavan lisäyksen ajanlaskua käsittelevälle sivulle:

Vuodet määritellään Sirpissä hallitsijan hallintokauden vuosina. Vaikka hallintokausi ei aina ala kesäpäivänseisauksesta, josta vuoden katsotaan Sirpissä alkavan, hallintokauden ensimmäisenä vuotena pidetään sitä, jonka aikana hallitsija valittiin. Edellisen hallitsijan hallintokauden viimeinen vuosi taas on viimeinen täysi vuosi, jonka hän oli hallitsijana.

Muissakin maissa käytetään usein heidän hallitsijoittensa hallintokausien vuosia, tai lähtökohtana on jokin kansallinen merkkitapahtuma. Vuorimaassa vuodet laskettiin pitkään Voiton päivästä, mikä tarkoitti ylemmiksi itseään nimittäneiden valloittajien voittoa maan aikaisemmista asukkaista. Vuorimaan kansanryhmien yhdistyttyä sitä laskutapaa ei enää hyväksytty, vaan julistettiin, että seuraava vuosi olisi yhdistymisen jälkeinen ensimmäinen vuosi.

Kauppiaspiireissä on tapana laskea vuodet Metallin jumalan temppelin käyttämällä tavalla. Lähtökohtana on vuosi, jolloin temppeli alkoi järjestelmällisesti ottaa vastaan talletuksia ja myöntää lainoja. Metallin jumalan vuosi tunnetaan melko hyvin kansainvälisesti.

Pieni esimerkki: kun Sirpissä oli Moirin hallintokauden ensimmäinen vuosi, Vuorimaassa oli yhdistymisen jälkeinen kolmas vuosi ja Metallin jumalan temppelin mukaan 124. vuosi. Aina vertailu ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista, sillä joissakin maissa vuosien vaihtuminen sijoitetaan muualle kuin kesäpäivänseisaukseen.

Kooran linnan kirjastoon pääset klikkaamalla linkkiä https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/etusivu

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kurkista Kooran linnan kirjastoon

Huomasin, että Google sites on uudistunut, ja kokeilin tehdä sillä sivustoa. Jos klikkaat oikeanpuoleisen sivupalkin ylintä linkkiä, pääset kurkkimaan Kooran linnan kirjastoon, eli kokoelmaan karttoja ja muuta sälää, joka liittyy Sirpiin ja sitä ympäröivään maailmaan.

Siihen liittyvät tietenkin myös kirjat, joista sivusto sanoo:

Näiden teosten kirjoittajasta ei ole varmaa tietoa. Kuten tunnettua, Taru ja Tarmo Väyrynen ovat julkaisseet ne, ja väittävät ne myös kirjoittaneensa. Todellinen kirjoittaja saattaa kuitenkin olla ainakin useimmissa Dotar, ja joissakin ehkä Verraka. Joka tapauksessa niissä on paljon arvokasta sisäpiiritietoa ajalta, joka alkaa Teran hallituskauden loppupuolelta ja jatkuu koko Moirin hallituskauden yli Tenaan hallituskauden varhaisvaiheisiin.

Mutta klikkaapa itsesi kirjastoon, joko tuosta oikeanpuoleisesta ylimmästä linkistä, tai tästä: https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/etusivu

torstai 25. toukokuuta 2017

Tunnustan ihailevani Ilkka Auerin fantasiakirjasarjaa Lumen ja jään maa

Ilkka Auerin neliosainen fantasiakirjasarja Lumen ja jään maa ilmestyi Otavan kustantamana vuosina 2004-2008. Siinä toteutuvat melko puhtaasti kaikki ne piirteet, joita erilaiset määritelmät sisällyttävät korkeaan fantasiaan. Yliluonnollisia voimia on paljon, taikakeinoja käytetään runsaasti, maailmassa asustaa yliluonnollisia olentoja. Päähenkilöllä on myös suuri tehtävä, ja siihen kasvaminen ja sen toteuttaminen on kirjan keskeinen aihe. Tuo piirre tosin kuuluu joskus toiseen alalajiin, eeppiseen fantasiaan, mutta liitetään usein myös korkeaan fantasiaan.

Tällaisen kerronnan vaarana on, että se jää pelkäksi viihteeksi, jossa fantasiaelementeillä herätellään lukijoissa tunnereaktioita, jännitystä, kauhua, ja voitonriemua, kun sankari onnistuu selviämään vaaroista. Senkin voi tehdä joko hyvin tai huonosti: hyvä viihde onnistuu tavoitteessaan, mutta huono viihde jää pelkäksi yritykseksi.

Ilkka Auer selviää valitsemansa kerrontatavan vaaroista lankeamatta niihin. Lumen ja jään maa on kuin surrealistista runoutta, joka ammentaa aineistonsa suoraan ihmisen alitajunnasta. Sitä ei tarvitse alistaa älylliselle tulkinnalle, vaan se koetaan emotionaalisesti. Se toimii viihteenä erinomaisesti, mutta on samalla paljon enemmän kuin pelkkää viihdettä. Se kertoo unenomaisin vertauskuvin ihmisen kasvamisesta ihmisyyteen ja opastaa kohtaamaan alitajuiset pelkonsa ja löytämään sisäiset voimavaransa.

Sarjan ensimmäinen kirja on Sysilouhien sukua. Päähenkilö Nonna on sen alussa yksitoistavuotias, ja tarinaa voi tulkita kehityksenä lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuutta kohti. Kysymys on kuitenkin myös ihmisen kehityksestä, joka jatkuu läpi elämän. Keskeistä on itsensä löytäminen ja oman luontonsa hyväksyminen.

Nonnan tukena ovat rakastavat aikuiset, jotka uskovat häneen ja luottavat häneen. Tuo tuki esiintyy monessa muodossa, myös myyttisenä esi-isänä, ja on osittain edustettuna jopa Nonnan mukana kulkevassa jääkarhussa (jossa ei ole häivähdystäkään todellisten jääkarhujen varsin petomaisesta luonteesta). Jääkarhu on kuitenkin myös korkeampien voimien lähettämä suojelija ja sen olemassaolo luo elämään turvallisuutta.

Nonnan on voitettava monet pelkonsa löytääkseen sen mitä hän on ja mikä on hänen tehtävänsä. Hänen on myös vapauduttava ennakkoluuloistaan ja löydettävä totuus hänelle opetettujen väärien uskomusten takaa.

Ei maailma ole mustavalkoinen, Nonna. Tarvitaan pimeyttä, että valo näkyy. Kaikki valo luo varjoja. Varjoja, jotka eivät ole vain mustia. Meissäkin, pimeydessä ja synkkyydessä, on tasapaino, ja tulet huomaamaan sen jos haluat. Mutta aivan samoin kaikella on vastakohtansa ja pimeät tai valoisat puolensa.

Kirjan fantasiamaailmassa pahalla ja pahuudella on edustajansa, mutta silti en tulkitsisi maailmankuvaa dualistiseksi. Se on sitä pahuutta, joka velloo alitajuntamme syövereissä ja voi saada otteen kenestä vain.

Sysilouhien sukua ei ole kovin helppolukuinen kirja, vaan vaatii keskittyneisyyttä ja kärsivällisyyttä. Päähenkilön ikäiset eivät siksi välttämättä vielä ole kypsiä lukemaan sitä, eivätkä kärsimättömät aikuisetkaan. Mutta kaiken ikäisille sen kauniilla ja runollisella kerronnalla on paljon annettavaa.

Sarjan toinen osa on Varjoissa vaeltaja. Siinä päähenkilö Nonna oppii ymmärtämään maailmaa ympärillään, varsinkin sen varjoja. Nämä varjot ovat sekä luonnonvoimien armottomuutta että ihmisten toimissa ilmenevää pahuutta.

Jos hän [Nonna] alkaisi käyttää voimaansa vahingoittaakseen muita, hän joutuisi Hornan voimien pauloihin. Raja oli äärimmäisen hento, eikä Nonna halunnut ylittää sitä.

Pintajuoneltaan Varjoissa vaeltaja on melko tavanomainen fantasiaseikkailu, jossa on juonitteluja, vallantavoittelua, vaaratilanteita ja taistelua. Henkilöhahmot ovat hyvin kuvattuja ja kiinnostavia.

Tapahtumien keskellä Nonna kohtaa lisääntyvän ymmärryksensä ja aikuistumisensa tuomia uusia ongelmia. Kirjan fantasiatodellisuudessa Nonnan henkinen kehitys kuvataan kasvavina noitavoimina, mutta ne voi lukea vertauskuvina sille, mihin haluaisimme pystyä ja missä pelkäämme epäonnistuvamme.

Varjoissa vaeltajana Nonna oppii tulemaan toimeen pahoina pidettyjen asioiden kanssa ja huomaa, että varsin usein on kysymys vain peloista ja ennakkoluuloista. Pelottavat asiat väistyvät usein, jos niitä lähestyy rohkeasti, ja ennakkoluulot voi purkaa tutustumalla tosiasioihin. Mutta on opittava tuntemaan myös todelliset vaarat ja välttämään niitä. Yksi suurista vaaroista on viha.

Aivan järkyttävän selvänäköisesti Ilkka Auer kuvaa sitä, miten hyvää tarkoittavat ja hyväuskoiset ihmiset vihaavat toisiaan oppimiensa ennakkoluulojen takia. Vain yhtenä esimerkkinä tästä on, että eteläisen maan kuningas uskoo vanhan ennustuksen takia, että Nonna kerää noitavoimia tuhotakseen hänen valtakuntansa ja on liitossa Hornan herran kanssa. Siksi hän jopa yrittää salamurhauttaa Nonnan.

Varjoissa vaeltaja kertoo kuitenkin myös ystävyyden ja rakkauden voimasta, ja niin kuin muuallakin kirjasarjassa myös tässä on runsaasti kaunista ja runollista luonnonkuvausta. Jo pelkästään senkin takia kirjaa on ilo lukea.

Sarjan kolmas osa on nimeltään Hyinen hauta. Kirjan päähenkilö Nonna on tullut murrosikään, ja aikuistumisen myötä hän saavuttaa täydet noitavoimansa. Viimeistään tässä kirjassa selviää, mitä noitavoimat sarjan fantasiamaailmassa tarkoittavat.

Noitavoimat tulevat jumalilta, joten ensin pitää selittää, mitä kirjan jumalat ovat. Niitä on kahdenlaisia. Vanhat jumalat eli louhijumalat edustavat luonnonvoimia, mutta myös ihmisluonnon vaistomaista perustietoa. Uudet jumalat eli ihmisjumalat edustavat ihmisten järkensä avulla sommittelemia käsityksiä jumalista. Kaikilta jumalilta voi saada voimaa hyvään, ja kaikkien nimissä voi tehdä pahaa. Vanhat jumalat ovat kuitenkin voimakkaampia ja luotettavampia, koska niiden takana on luonnon järjestys ja myös ihmisyyden vaistonvarainen perusta. Uudet jumalat ovat ihmisjärjen muotoilemina pinnallisempia ja niillä on vähemmän voimaa.

Jumalilta saadut noitavoimat tarkoittavat kykyä ymmärtää, mikä on oikein, ja rohkeutta tehdä se. Nonna saavuttaa noitavoimansa uskaltamalla kohdata pelkonsa ja ottamalla vastuunsa ympäristöstään. Fantasia vain suurentaa tämän jokaisen ihmisen tehtävän mittasuhteiltaan, ja Nonnasta tulee Jäänoita, jonka tehtävä on oman kutsumuksensa mukaisesti hallita kylmyyden voimia.

Nonnan noitakykyjen kasvaminen liittyy hänen naiseksi kypsymiseensä ja kuukautisten alkamiseen. Naisella on luontaisesti paremmat kyvyt noituuteen, koska hänellä on sisäistynyt valmius synnyttää, kasvattaa ja hoitaa. (Tämä ei tietenkään koske kaikkia naisia, eikä sulje miehiä ulkopuolelle, miehillä vain tarvittavia luonteenominaisuuksia on harvemmin kuin naisilla.) Ja naisen noitakyky noudattaa sykliä ollen heikoimmillaan kuukautisten aikana ja suurimmillaan niiden välillä. Kytkös naiseuteen selvenee, kun Nonna kysyy susien jumalattarelta, miten voisi auttaa ihmissutta palaamaan ihmiseksi. Susien valtiatar sanoo: "Sääli voi kirouksen purkaa, koska viha sen synnytti." Säälinsä ja myötätuntonsa takia Nonna myös onnistuu tehtävässään.

Nonnan noitavoimat ovat hänen haluaan ja kykyään auttaa ihmisiä, ja tärkeimpänä tehtävänään hän pitää omaan valtapiiriinsä kuuluvien oikeuksista ja eduista huolehtimista. Fantasian kielellä se kerrotaan niin, että sysilouhetkin saavat taas oikeuden olla olemassa vapaasti ja hyväksyttyinä.

Fantasiasarja päättää sen neljäs osa Ikitalvi. Se kertoo siitä, miten viha synnyttää vihaa. Nonna haluaisi elää rauhassa, mutta vanhat ennustukset viittaavat siihen, että Nonna tulee hyökkäämään etelään ja levittämään tuhoa. Ennustuksen pelottama hallitsija antaa lopulta kaapata Nonnan äidin panttivangikseen, ja hävittää samalla koko kylän, jossa Nonnan äiti on asunut. Sillä tavalla ennustus lopulta on toteutumaisillaan, sillä raivostunut Nonna kerää pohjoisesta sotajoukon ja langettaa noitavoimillaan etelään ikitalven.

Ihmisten ennakkoluulot toisiaan kohtaan ovat niin valtavia, että ne tuntuvat lähes mahdottomilta purkaa. Louhien suku, joka vertauskuvana tarkoittaa ihmisyyden ytimessä olevan vaistonvaraisen uskon sisäistäneitä, pystyy kuitenkin löytämään yhteisymmärryksen. Tuo vaistomainen perustieto on velvoitus suojella ainakin heikoimpia ja avuttomimpia, kuten lapsia. Laajimmillaan se on pyrkimystä auttaa kaikkia.

Vihaa vastaan pystyy lopulta vain rakkaus, ja sen voima on suuri silloinkin, kun se ilmenee pelkkänä säälistä annettuna huolenpitona. Ennakkoluuloja purkaa myös mahdollisuus kohdata kasvokkain ja keskustella.

Nonna ajautuu tietämättään ja tahtomattaan suureen tehtäväänsä maailmanrauhan pelastajana ja uudenlaisen ja toivottavasti suvaitsevaisemman ajan aloittajana. Suunnitelmat eivät suju niin kuin hän on tarkoittanut, mutta kaikki tapahtuu ehkä kuitenkin niin kuin alusta asti on ollut tarkoitus.

Lumen ja jään maan kuvakieli ja mytologia on paljon käytettyä, mutta sen avulla on rakennettu ehjä ja kaunis kokonaisuus, jonka viesti on ajaton.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Karttoja, karttoja

Jo Vuorileijonan varjo -sarjaa suunnitellessani piirtelin lyijykynällä paperille karttoja, joiden pohjana oli Välimeri ympäristöineen. Niitä sitten mukailin, mutta Sirpi on suunnilleen Kreetan paikalla, ja Vuorimaa siinä, missä on Kreikan manner.

Piirtelin taas kerran karttoja uudelleen tarkentaen niitä. Tässä ensin Sirpi:

Sirpin tärkeitä maamerkkejä ovat saaren kaksi vuorta, Maara ja Koora. Ne suojaavat Sirpin pohjoisrantaa kesän kuumilta etelätuulilta, ja yhdessä talvisateiden kanssa ne tekevät siitä sopivan monenlaiseen viljelyyn. Koora on kuitenkin edelleen toiminnassa oleva tulivuori, joka viimeksi on aiheuttanut suurta tuhoa Mirossa.

Tässä Sirpi ympäristöineen:

Ja tässä vertauskohdaksi laaja kartta, jossa näkyvät pohjoiset alueet: