sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vammaisuus

Kirjailija tuo yleensä kirjoihinsa omia kokemuksiaan, ja se on hyvä. Omakohtaisesti koetun ymmärtää paremmin kuin sen, mitä joku toinen on kokenut. Vammaisuus on sekä Tarmolle että minulle tuttua, Tarmolle fyysisellä ja minulle psyykkisellä tavalla. Tarmo on näkövammainen, ja minulla on vaikea-asteinen krooninen paniikkihäiriö. Vuorileijonan varjossa esiintyvään sokeaan Leoniin ei kuitenkaan ole heijastettu Tarmon piirteitä, vaan Leoni muistuttaa monessa suhteessa nuoruudenaikaista ystävääni Riittaa. Leonin tavoin Riitta oli täysin sokea, mutta hän pyrki selviämään itsenäisesti kaikesta mahdollisesta ja joskus mahdottomastakin. (Toisinaan jopa se mahdottomalta vaikuttanut osoittautui mahdolliseksi!)

Leonin kyvyissä ja toiminnassa ei pitäisi olla mitään, mikä ei olisi mahdollista. Olin pitkään opettajana Näkövammaisten ammattikoulussa, ja opetin muun muassa liikkumistaitoa, joten olen varsin hyvin selvillä sokeuden aiheuttamista rajoituksista, kuten tietysti Tarmokin (jolla kuitenkin edelleen on hiukan näköä jäljellä). Leoni on pyrkinyt voittamaan vammansa aiheuttamat rajoitukset niin hyvin kuin suinkin, koska ei mielellään pyydä apua, ja ärsyyntyy kohdatessaan sääliä.

Leoni on syntynyt sokeaksi ja hän sanoo olleensa hyvin tyytyväinen itseensä, kunnes hänelle selvisi, että häneltä puuttuu jotain oleellista, joka muilla hänen lähellään olevilla on. Hänen mielestään sokeus onkin vamma vain siksi, että on olemassa näkeviä. Jos kaikki olisivat sokeita, he olisivat rakentaneet itselleen sopivan yhteisön, ja ajattelisivat olevansa juuri sellaisia kuin heidän kuuluu olla.

Ihminen mielletään vammaiseksi, jos häneltä puuttuu jokin keskeinen ominaisuus, joka useimmilla on. Jos ihmisillä olisi yleensä kolme kättä, kaksikätinen olisi vammainen. Aistimme ovat hyvin rajalliset, mutta emme koe vammaksi sitä, että emme näe pimeässä tai kuule niin sanottuja yliääniä, koska muutkaan eivät havaitse niitä.

Jos ihmisiä ei aseteta paremmuusjärjestykseen joidenkin ominaisuuksiensa perusteella, vammaisuus ei ole huonommuutta vaan erilaisuutta. Ihmisten erilaisuus taas antaa mahdollisuuksia ymmärtää asioita erilaisin tavoin.

torstai 12. lokakuuta 2017

Kunnioitettu tai sitten ei

Kun 60-luvun alussa olin aikuistumassa, minulla oli mielestäni aihetta loukkaantua, jos minua sinuteltiin kaupassa. Jos ikäiseni mies ehdotti, että voisimme sinutella toisiamme, pidin häntä moukkana. Jokainen sivistynyt ihminenhän tiesi, että vain naista huomattavasti vanhempi tai arvoasemaltaan selvästi ylempi mies saattoi ehdottaa sinuttelua naiselle, muiden piti odottaa naisen aloitetta.

Kun 60-luku eteni, tavat muuttuivat, kaikki sinuttelivat kaikkia. Sen olen sisäistänyt niin hyvin, että en oikeastaan osaa teititellä. Joskus on kuitenkin yritettävä, on niitä, jotka edellyttävät sitä yhtä ehdottomasti kuin minä silloin ennen.

Teitittely ei sovi fantasiakirjaan, joka on ottanut esikuvansa kolmentuhannen vuoden takaa. Teitittely on huomattavasti nuorempi ilmiö. Mutta aina on ollut puhetapoja, joiden käyttäminen ilmaisi puhujan ja puhutellun aseman. Ne kertovat myös yhteiskunnan rakenteesta.

Jos ihmiset ovat tasa-arvoisia, puhuttelu ei ole ongelma. Siksi Sirpissä kuka hyvänsä voi puhutella hallitsijaa ja palvelijaa samalla tavalla, pelkkää nimeä käyttäen ja ilman mitään kohteliaisuusliitteitä. Käytäntö ei häiritse ketään eikä loukkaa ketään, mutta muualta tulleita se joskus kummastuttaa.

Vuorimaassa alempiarvoisen pitää ylempiarvoista puhutellessaan liittää nimen eteen sana kunnioitettu. Yleensä jokainen tietää, kenen velvollisuus on kunnioittaa ketä, ja käytännöstä poikkeaminen koetaan loukkauksena. Autiomaassa alempiarvoinen ei saisi ylempää puhutellessaan käyttää hänen nimeään, vaan pitäisi mainita hänen asemansa. Se aiheuttaa joskus hankaluuksia. Ennen kuin esittää asiansa Akelle portinvartija kysyy hänen vierellään seisovalta Dotarilta: "Miten nyt puhuttelen, joko merikauppias on klaanipäällikkö?"

Kirjoittaessani minusta oli hauska leikitellä puhuttelutavoilla, mutta jostain syystä ne vuorimaalaiset henkilöt, joista eniten pidän, eivät ole kovin herkkiä vaatimaan, että heitä nimitetään kunnioitetuiksi, eivätkä miellyttävimmän luonteen omaavat autiomaalaiset pahastu, vaikka heitä puhutellaan nimellä.

Olenkohan viisastunut vanhetessani?

maanantai 9. lokakuuta 2017

Eräs perusasioista

Kun 90-luvun puolivälissä kirjoitin Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä osaa, valmistelin samaan aikaan lisensiaatintyötäni sankarimyytistä, ja tyttärentyttäreni oli minulla ja Tarmolla päivähoidossa. Sekä lisensiaatintyötä että kirjaa kirjoitin siis iltaisin ja tytön päiväunien aikana. Käydessäni yliopistolla poikkesin usein myös viereisessä sairaalassa. Nuoruudenystäväni oli menehtymässä vaikeaan pitkäaikaissairauteensa.

Kirjat syntyvät siitä, mitä kirjailija on kokenut ja lukenut. Mukana on tietenkin muutakin kuin sen hetken tilanne, mutta Vuorileijonan varjoon vaikutti varmasti se, että koin sitä kirjoittaessani vahvasti sekä elämän että kuoleman läsnäolon ja työstin sitä lisensiaatintyötä varten lukemani kirjallisuuden kautta.

Lisensiaatintyön tekemisestä oli se hyöty, että jouduin miettimään perusteellisesti, mikä maailmankatsomus ja elämänkäsitys oli minkäkinlaisen toiminnan takana. Minulla oli vaistomainen käsitys asioista, mutta en aikaisemmin ollut joutunut analysoimaan ja täsmentämään perusteita, joista se nousi. Miettiessäni omia käsityksiäni ja periaatteitani totesin, että niissä oli sisäinen ristiriita.

Olin omaksunut vaistomaisesti ja kyseenalaistamatta ajattelutavan, joka sisältyi sekä saamaani uskonnolliseen opetukseen että yhteiskunnassa vallitseviin uskomuksiin. Uskontoon kuului ajatus siitä, että ihminen oli perusolemukseltaan paha, ja vapautui pahuudestaan vain turvautumalla Jumalaan. Se kääntyi helposti käsitykseksi, että pahuutensa valtaan jääneet olivat Jumalan vastustajia, Pahan palvelijoita. Ilman uskonnollista kytkentääkin tuntui olevan vallalla jako kahteen: me, jotka olemme hyvän puolella, ja he, jotka ovat pahan edustajia.

Tuo kahtiajako oli selvästi ristiriidassa sen käsitykseni kanssa, että kaikki ihmiset ovat lähimmäisiäni, joita pitää pyrkiä rakastamaan. Se tärkein, mitä lisensiaatintyöni tekemisestä hyödyin, olikin maailmankatsomukseni selkiytyminen. Ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin, pahan tekeminen on ihmisen vajavuutta, johon voi syyllistyä kuka vain.

Tuon oivalluksen tärkein merkitys on se, että kun jako meihin hyviin ja heihin pahoihin purkautuu, varsinaisia vihollisia ei ole, on vain ihmisiä, jotka erilaisista syistä voivat ajautua törmäyskurssille.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kaikkea ei voi selittää lyhyesti

Eräs keskeinen asia, jota olen yrittänyt monella tavalla perustella kirjoittamissani kirjoissa, koskee syyllisyyttä, tai tarkemmin sanottuna sitä, että syyllisyyttä ei ole. Asiaa voi lähestyä myös niin, että kaikille kuuluu anteeksianto kaikesta, mutta seuraavassa sitaatissa Tulisydämestä on mukana toinenkin mahdollinen lähestymistapa. Ollaan Leonin laivassa avomerellä, keskellä talvista koillismyrskyä:

Dotar käveli keulakannelle ja katseli merelle. Myllertävä ulappa oli voimassaan lohdullinen, se hävitti katsojan kuvitelmat omasta merkityksestään. Kooran täytyi olla jotain käsittämättömän valtavaa, ja Dotar oli varma, että Koora oli hyvä. Kooran hyvyyteen verrattuna ihmisen parhainkaan yritys tai suurinkaan jalous ei ollut mitään, ja myös ihmisen pahuus kutistui mitättömän, tietämättömän olennon surkeudeksi. Täällä oli mahdollista uskoa, että Koora todella saattoi antaa ihmiselle anteeksi kaiken, minkä tämä oli tehnyt väärin.

Tässä, keskellä myrskyävää harmaata merta ja hyytävää tuulta, joka lennätti suolaisia pärskeitä, Dotar ymmärsi kadottaneensa mittakaavat ajatellessaan itseään. Hän ei ollut suostunut myöntämään ymmärryksensä ja arviointikykynsä puutteita ja luonteensa heikkoutta, vaan oli halunnut säilyttää kuvitelman omasta mahtavuudestaan silläkin hinnalla, että joutui ajattelemaan olevansa Kooran rajattoman hyvyyden ulkopuolella. Oli ollut suunnatonta ylpeyttä luulla niin.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Viserrys ja selitys

Poimiessani Vuorileijonan varjo -sarjasta twiitin pituisia sitaatteja huomaan, miten vaikeaa on sanoa hiukankaan monimatkaisempaa asiaa lyhyesti.

Esimerkkinä sitaatti, joka on twiitin mittaisena:

"Kuolemantuomion antaminen on yleensä suurempi rikos kuin se teko, jonka takia tuomio annetaan."

Sitaatti on Jääsilmästä, Verrakan pitkähkön repliikin lopusta, joka on kokonaisuudessaan:

"En hyväksy kuolemanrangaistusta. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, ja hän voi tappaa suuttuessaan, puolustautuessaan tai omaa etuaan tavoitellen. Se on jokaisessa meissä piilevä valmius, joka tulee esiin ääritilanteissa tai harkinnan pettäessä. Tuollainen ihmisluonnon pohjamutien ryöppyäminen esiin on tietenkin valitettavaa, mutta pahempaan tekoon syyllistyy, jos itse turvassa ollen ja rauhallisesti asiaa harkiten päättää toisen surmauttamisesta. En sano tätä ylhäältäpäin, olen syyllistynyt siihenkin. Mutta kuolemantuomion antaminen on yleensä suurempi rikos kuin se teko, jonka takia tuomio annetaan."

Oikeastaan tuokin perustelu on riittämätön. Kumpikin sitaatti liittyy koko siihen ajatusmaailmaan ja etiikkaan, jota kirjasarjassa tuodaan esiin.

Pitkiä kirjoja ja kirjasarjoja kirjoitetaan siksi, että lyhyemmät selitykset eivät riitä.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Viserryksiä

Ryhdyin keräämään twitteriä varten Vuorileijonan varjo -sarjasta sitaatteja, jotka eivät ylitä 140 merkin rajaa. Tässä tuloksia sarjan alkupuolelta:

Ei kannata tietää liikaa liian aikaisin.

Tärkeimmät asiat, kuten lasten- ja kodinhoito, olivat lähes yksinomaan naisten hallussa.

Tuoksuja oli enemmän kuin ihmisellä oli sanoja niitä kuvaamaan, tai tunteita niiden ymmärtämiseen.

Jokaisen on tehtävä oma ratkaisunsa, löydettävä oma tapansa toimia.

Ei mikään ole varmaa ennen kuin se tapahtuu.

Laulajan on tehtävä sellaisia lauluja, joita vallanpitäjät tarvitsevat.

Lauluja tehdäkseen on jäätävä henkiin, ja siksi laulajan pitäisi olla voittajan puolella.

Sokeudestakin on joskus hyötyä, en ole pimeässä läheskään niin avuton kuin te näkevät.

Kunniallinen selu ei koskaan käännytä pois naista, joka tarvitsee turvapaikkaa.

Mitään tärkeitä asioita ei pitäisi jättää miesten yksinoikeudeksi.

Äitijumala on naisten ja lasten turvana, kun miehet yltyvät näyttämään mieheyden huonoimmat puolet.

Äitijumala on aina alistetun puolella alistajaa vastaan.

Joutuiko joskus tilanteeseen, jossa kaksi ehdottoman oikeaa periaatetta oli ristiriidassa keskenään?

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Pukeutumisesta

Periaatteessa vaatteet on tarkoitettu suojaamaan ihmistä silloin, kun pelkkä iho ei anna riittävää suojaa. Luultavasti ihminen kuitenkin jo hyvin varhain valitsi itselleen mahdollisimman kauniita vaatteita ja halusi niillä korostaa ulkonäkönsä miellyttävyyttä, ja vaatetuksella ryhdyttiin myös osoittamaan omaa merkittävyyttä, asemaa ja varallisuutta.

Sirpissä ihanteena on ihmisten tasa-arvo, ja siksi pukeutumisessa pyritään yksinkertaisuuteen. Kovin näyttävää pukeutumista ja kalliita koruja pidetään sopimattomina. Poikkeuksena ovat vain edustustehtävät, joita varten Sirpin hallitsija ja muut johtohenkilöt pukeutuvat kansainväliseen tapaan kalliisiin ja koristeellisiin asuihin.

Ake pukeutuu kotimaassaan sirpiläiseen tapaan vaatimattomasti, mutta kun hän tulee Sirpistä Autiomaahan, hän vaihtaa jo laivalla itselleen kalliit vaatteet ja korut. Ne ovat hänelle työasu, joka tekee hänestä kauppiaana uskottavan.

Vaatetuksen eräs tehtävä on peittää sellaiset vartalon osat, joiden näkeminen voi houkutella jonkun ei-toivottuun seksuaaliseen kiinnostumiseen. Useimmiten koetaan erityisen tarpeelliseksi suojella naista miehen katseilta. Mutta ongelmana on, että mitä enemmän peitetään, sitä pienemmät vilahdukset muuttuvat kiihottaviksi. Niinpä naista vaaditaankin monissa kulttuureissa peittämään itsestään sellaistakin, mikä muualla koetaan neutraaliksi.

Autiomaassa edellytetään, että kunniallinen kaupunkilaisnainen peittää huivilla kasvojensa alaosan. Malee on elänyt lapsuutensa Autiomaassa ja käyttää huivia tottuneesti, mutta Tessin huivi pyrkii jatkuvasti luiskahtamaan alas. Kun hänelle huomautetaan, että hän on kuin häpeämätön paimentolaisnainen kulkiessaan kasvot peittämättömänä, hän luopuu hankalana pitämästään tavasta ja ajattelee, että mitä se haittaa, jos hän vaikuttaa paimentolaiselta.

Naisen suojelemiseksi kehittyneistä pukeutumistavoista tulee tottumuksia, joihin liitetään vahvoja mielikuvia siveydestä, ja myös uskonnollisia perusteluja. Ne voivat ulkopuolisen mielestä olla vanhentuneita ja tarpeettomia, mutta niistä luopuminen on siitä huolimatta yhtä vaikeaa kuin mitä ihmisen aina on luopua tavoistaan ja käsityksistään. Kuvauksella Maleen ja Tessin huivinkäytöstä on tarkoitus yksinkertaisesti sanoa, että jokaisen naisen pitäisi saada itse päättää, millainen huivi hänellä on ja miten hän sitä käyttää.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Varaa nirsoilla

Tässä on katkelma kirjasta Tuulien koti. Vasama pitää siinä Leonille pienen moraalisaarnan, jossa hän huomauttaa yltäkylläisyyteen tottuneiden ihmisten väärästä asenteesta ruokaan.

Leoni siirsi lautasensa syrjään.

– Etkö syö annostasi loppuun? Vasama ihmetteli.

– En ole kovin ihastunut hylkeenlihaan, ja tänään tarjottu maistuu aivan liikaa siltä kuin täkäläinen lamppuöljy haisee, Leoni sanoi.

– Vanhan koirashylkeen lihassa on aina vahva traanin maku, yksi miehistä sanoi.

– Kaikki lehmät ja uuhet tarvitaan jälkeläisiä tuottamaan, eikä mulleja ja pässikaritsoja kannata teurastaa kovin pieninä, Tregi sanoi. – Joudumme tyytymään hylkeen lihaan, koska sitä on saatu varastoon.

– Leoni, sinulla on sama väärä asenne ruokaan kuin monella muullakin vauraan maan asukkaalla, Vasama sanoi. – Isosaarella nirsoilee vain lapsi, joka ei ole kokenut ensimmäistä nälkätalveaan. Sen jälkeen lapsikin ymmärtää, että ruokaa ei syödä sen hyvän maun takia, vaan nälän torjumiseksi. Aikuiset taas tietävät, että ruoan tehtävä on pitää ihminen toimintakuntoisena, ja siihen käy mikä tahansa ihmisravinnoksi kelpaava, jota on pystyttävä syömään sen mausta riippumatta.

– Olet varmaan oikeassa, Leoni sanoi. – Söisin epäilemättä silkkaa traaniakin hengissä säilyäkseni, mutta tuon hylkeenlihanpalan jätän lautaselle.

– Ja minähän syön sen, Vasama sanoi ja nappasi palan omalle lautaselleen. – Niin kauan kuin Isosaarella on perheitä, joissa edelleen kärsitään ruoan niukkuudesta, tässä talossa ei tuhlata ruokaa.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Häveliäisyydestä, realismista ja tasa-arvosta

Kirjailijan ei tietenkään tarvitse seurata sankariaan joka paikkaan, eikä ole välttämätöntä viedä lukijaa tarkkailemaan toimintoja, jotka tavataan hoitaa yksityisyydessä. Yleensä se ei haittaa kertomukseen eläytymistä, mutta liika häveliäisyys tekee tarinasta epäuskottavan. Turhaudun kerronnasta, jossa ei mitenkään selitetä, miten pieneen koppiin pitkäksi aikaa vangittu ihminen hoitaa virtsaamisen ja ulostamisen, jos mitään astiaa puhumattakaan sellaisen tyhjentämisestä ei mainita, eikä lattian ja vangin vaatteiden siisteydessä silti kerrota olevan ongelmia.

Yritän kirjailijana muistaa, että kirjojeni henkilöillä on toimiva virtsarakko ja ruoansulatus, ja rakennuksissa yleensä noita toimintoja varten eriö. Vessaa ei voinut käyttää yleisnimityksenä, sehän on lyhennys sanasta vesiklosetti, ja vain muutamissa harvoissa paikoissa vesihuuhtelun järjestäminen onnistui. Lapsuudestani tuttu huussi-sana on eteläpohjalaista murretta, mutta sen yleiskielinen vastine ulkohuonekaan ei käynyt, jos kyseinen huone oli talon sisällä. Valitsin sanan käymälä.

Sirpin, Vuorimaan ja Autiomaan käymälöitä oli hauska rakennella mielessään. Tavallisella kansalla oli tietenkin kompostoivia ulkohuoneita, mutta Kooran linnassa oli hyvin toimiva järjestelmä, johon johdettiin läheisestä joesta sekä jätösten huuhteluvesi että käsienpesuvesi. Erityisen huolellisesti rakentelin Metallin jumalan temppelin miesten käymälän. Ylellisissä tiloissa oli pieniä koppeja täysin henkilökohtaisille toimille, koko seinän pituinen marmorikouru hiukan julkisemmin hoidettaville, ja sen yllä taidokas mosaiikki, joka kuvasi leijonanmetsästystä. Avuliaita orjia oli yleensä paikalla ainakin kaksi kaatamassa vettä käsille pesuastioiden luona. Samaa tehtävää hoiti silti myös suuri pronssipatsas, jonka pitelemästä ruukusta valui jatkuva vesivirta.

Metallin jumalan temppelin käymälästä tullessaan Ake kohtaa pihalla Dotarin ja huomauttaa hänelle: – En ihmettelisi, vaikka käymälään joskus tulisi soittoakin. Suitsukkeet ja kukkiahan siellä jo on.

Dotar virnistää pahankurisesti ja sanoo: – Soittoa, täytyy puhua ylipapille. Mikään ei riitä lieventämään harmia, jota mies tuntee, kun hän ei kaiken älynsä ja sivistyksensä voiminkaan pääse eroon noista alentavista toiminnoista.

Metallin jumalan temppelin naisten käymälä on karu ja asiallinen, ja ympäröivän kaupungin kaikelle kansalle tarkoitetut yleiset käymälät ovat ahtaita ja siivottomia.

Käymälät kuvastivat niissä asioivien ihmisten yhteiskunnallista asemaa, ja kuvastavat yhä. Mutta ne kertovat paljon myös yhteiskunnan halusta huolehtia huono-osaisimmista kansalaisistaan. Jos kaikille ei pystytä järjestämään asuntoa, pitäisi kuitenkin taata kadulla asumaan joutuvillekin sellainen perustavaa laatua oleva ihmisoikeus kuin mahdollisuus asioida maksuttomassa käymälässä.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Nainen ja sota

Vuorileijonan varjo -sarjassa sotilaat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, niin kuin Iliaassakin. Muinaisen Kreikan myytteihin kuuluvat kuitenkin amatsonit, ja Vuorileijonan varjo -sarjassa heihin vertautuu pohjoisesta kotoisin oleva Anira, jolla on miehen veroiset taistelutaidot. Lis on Sirpin vapaustaistelua varten opetellut aseiden käyttöä, ja Vuorimaan kuningattarena hän joutuu miehensä poissaolon takia johtamaan joukkoja ja taistelemaan etulinjassa. Muita pienempänä ja tottumattomampana hän ei selviäisi kovin hyvin, mutta sotilaat pyrkivät suojaamaan kuningatartaan, ja vahvan ja reippaan aseenkantajansa avulla hän suoriutuu tehtävästä. Puolustaessaan Memnon linnaa, jossa ei ole sillä hetkellä tarpeeksi sotilaita, Lis aseistaa myös naiset. Niin tapahtuu kuitenkin vain poikkeustilanteessa.

Kun Iliaan miehet sotivat, voittajat surmaavat yleensä häviölle jääneet vihollispäälliköt ja usein myös heidän poikalapsensa, koska pojasta voi kasvaa isänsä kuoleman kostaja. Vähemmän merkitykselliset miehet ja pojat ovat sotasaalista, jotka vaihdetaan lunnaisiin tai päätyvät orjiksi. Naiset ja tytöt ovat voittajien omaisuutta, ja mieleisimmät heistä valitaan vuodekumppaneiksi. Heitä ei yleensä kohdella erityisen julmasti, kukapa omaisuuttaan huonosti hoitaisi. Akhilleus sanoo vuodekumppanikseen päätyneestä naisesta: "Joka mieshän, joll' on kuntoa, mieltä, vaalija hellä on naiselleen, niin häntä mä myöskin armastin sydämestäni, vaikk' oli vain sotasaalis."

Koska nainen rauhan oloissakin on jonkun miehen (aviomiehensä, isänsä tai lähimmän miespuolisen sukulaisensa) omaisuutta, eikä hänen mielipidettään tarvitse kysyä, kun hänen avioliittonsa järjestetään, hänellä ei oikeastaan missään tilanteessa ole mahdollisuutta päättää seksuaalisuhteistaan. Sotasaalisnaisen vuoteeseensa ottanut mies ei sellaisessa kulttuurissa koe raiskaavansa, hän toteuttaa omistusoikeuttaan. Mutta asialla on naisen kannalta se hyvä puoli, että häntä ei yleensä syyllistetä raiskatuksi joutumisesta, eivätkä sukulaiset hylkää häntä. Jos suinkin mahdollista, hänet yritetään lunastaa vankeudesta. Iliaan alkupuolella Agamemnonin vuodekumppaniksi joutunut tytär palautetaan isälleen, joka ottaa hänet iloiten vastaan.

Naisen aseman paraneminen ei näytä muuttaneen naisen tilannetta sotien aikana paremmaksi, vaan pikemminkin huonommaksi. Kun voittaja ei ota naista omistukseensa ja tavallaan suojelukseensa, hänet koetaan ehkä vihollisen omaisuudeksi, jonka äärimmäisen julma kohtelu tuntuu paikoin olevan kuin sotilaan velvollisuus.

perjantai 15. syyskuuta 2017

"Sota miesten huolena olkoon"

Meille tallentuneet tiedot Välimeren ympärillä sijaitsevien maiden historiasta kertovat, että noin kolmetuhatta vuotta sitten sotaa pidettiin monin paikoin samaan tapaan vuoden kiertokulkuun kuuluvana kuin kylvöä ja sadonkorjuuta. Vanhassa testamentissa todetaan: "Kun seuraavana keväänä oli taas kuninkaiden sotaanlähdön aika" (2 Sam. 11: 1). Kevät oli Palestiinassa sopiva aika sotimiseen, sää oli miellyttävä, ja ravintoa ja vettä oli saatavilla.

Sotaretket olivat niin Palestiinassa kuin Homeroksen Kreikassakin ryöstöretkiä, ja niiden johtajat, vaikka heitä saatettiin nimittää kuninkaiksi, itsenäisiä päällikköjä, joilla oli komennossaan taisteluun pystyviä miehiä. Kotiinsa palannut Odysseuskin lupaa korvata ryöstelemällä sen, mitä hänen omaisuudestaan on hänen poissaolonsa aikana viety.

Tietenkin oli myös laajempia sotia, kun muita mahtavammat päälliköt mittelivät voimiaan tai suuri joukko päällikköjä yhdisti voimansa nujertaakseen yhteisen vihollisen. Jälkimmäistä laatua oli Troijan sota.

Sotaa käytiin lähitaisteluina, ja ratkaisevassa asemassa olivat eturintamassa taistelevat miehet. Naistaistelijoitakin oli (esimerkiksi amatsonit), mutta koska ratkaisevaa oli fyysinen voima, tehtävään sopivia miehiä oli enemmän kuin naisia. Otsikon säe on Hektorin sanoista puolisolleen: "Sota miesten huolena olkoon, muist' yli kuitenkin mun suvuss' urhojen iliolaisten."

Päällikön kunnia vaati, että hän osallistui taisteluun eturintamassa. Sotilas näki tuottamansa tuhon tarkkaan ja selvästi, ja Homeros kuvaakin sitä varsin yksityiskohtaisesti: "survasi suuhun vasken surmaisen; terä niskast' aivojen alta ulkoni taas sekä luut lumivalkeat murskasi tieltään; hampaat vierivät maalle ja kuin verikuoppana kuohui kumpikin silmä, ja verta hän sieraimista ja suusta purskui maassa, ja kuoleman yö hänet varjosi musta".

Kuolleilta vihollisilta pyrittiin ottamaan talteen aseet ja suojavarusteet, sillä ne olivat arvokkaita ja kalliita. Häviölle joutunut vastustaja, joka anoi armoa, saatettiin myös ottaa vangiksi, joka palautettiin lunnaita vastaan omaisilleen tai myytiin orjaksi.

Taisteluvaunut ovat Iliaassa yleensä parihevosten vetämiä, ja niissä on ajomiehen lisäksi asemies, joka käyttää keihästä. Suurta tuhoa vihollisen jalkamiesten joukossa tuottavat myös hevosten kaviot ja vaunujen pyörät. Vaikuttavassa kuvauksessa Akhilleus ajaa kilpien ja ruumiiden yli, ja veri lentää peittämään vaunun laidat ja miehen kädet. Siinä on Iliaan suurin sankari, jota sillä hetkellä on hyvin vaikea ihailla tai nähdä kauniina.

Iliaan taistelijasankaria verrataan usein leijonaan. Kirjasarjan nimenä käyttämäni Vuorileijonan varjo tarkoittaa ihmisyhteisöjen taipumusta kiistoihin, joihin tarvitaan taistelijasankareita. Se merkitsee sodan uhkaa ja sotaa.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Hyvän ja pahan taistelu?

En ole juuri koskaan tuntenut itseäni niin väärin ymmärretyksi kuin lukiessani jostain esittelystä, että Vuorileijonan varjo -sarja kertoo hyvän ja pahan taistelusta. Ajatus hyvän ja pahan taistelusta perustuu maailmankuvaan, joka on minulle täysin vieras. Se on kuitenkin hyvin tavallinen käsitys, ja tuntuu joskus melkein toivottomalta saada siihen uskovat edes harkitsemaan muuta mahdollisuutta.

Vetoaisin mielelläni Spinozaan. Valitettavasti tuo viisas filosofi, joka merkitsee minulle hyvin paljon, on raskasta luettavaa monimutkaisine selityksineen. Sen kummempaa apua ei löydy toiselta minulle tärkeältä ajattelijalta, leikkisältä ja arvoitukselliselta Platonilta. Yritän siis muotoilla oman käsitykseni asiasta.

Hyvä ja paha eivät taistele, koska ne liikkuvat eri tasoilla. Hyvä on ikuista, ja uskonnollisesti tulkiten lähtöisin Jumalasta. Ihminen on luonnostaan hyvä ("Jumalan kuva"). Ihmisen pahuus on sitä, että hyvyys estyy jostain syystä. Tällaisia syitä voivat olla luonteen heikkoudet kuten puutteellinen empatiakyky, korostunut itsekeskeisyys tai jokin muu ominaisuus, jota ihminen ei ole itse valinnut, vaan on syntynyt sellaiseksi tai kehittynyt sellaiseksi kokemustensa myötä. Olen tavannut jopa sellaisia, jotka on saatu uskomaan, että he haluavat olla pahoja ja tehdä pahaa. Pahuus on kuitenkin lähinnä verrattavissa vammaan tai sairauteen, ja sen voi aina johtaa ihmiseen joko geneettisesti tai ympäristössä vaikuttaneista tekijöistä. Hyvä ihminen pyrkii auttamaan "pahaa" ihmistä, eikä taistele häntä vastaan.

Keskustelin kerran aiheesta tutun vanginvartijan kanssa. Hän kummastui väitettäni, että varsinaisesti pahoja ihmisiä ei oikeastaan ole. Kun hän alkoi esittää esimerkkejä pahoista, totesin hänen tarkoittavan vaarallisia. Vaarallisia ihmisiä tietenkin on, ja heiltä on suojauduttava ja suojeltava muita. Siksi tarvitaan poliiseja, vankiloita, ja mahdollisesti jopa sota voi jossain tilanteessa olla oikeutettua. Tuota viimeksi mainittua asiaa tosin pohditaan fantasiasarjassamme puoleen ja toiseen. Kirjojen henkilöt löytävät erilaisia ratkaisuja, mutta minä en ole osannut muodostaa kantaani. Nuorena olin vakaumuksellinen pasifisti. Siitä asti, kun Chilessä tapahtui vallankaappaus, jossa Allende surmattiin, vakaumukseni on rakoillut.

Missään tapauksessa en usko, että olisi eräänlainen Hyvän (Jumalan) vastavoimana toimiva Paha, jonka palveluksessa osa ihmisistä olisi. Tuo dualistinen usko tuntuu kuitenkin nyt elävän maailmanpolitiikassa, jossa niin pienet kuin suuretkin valtiot ovat taistelemassa Hyvän puolella Pahaa vastaa. Minä uskon ihmisten veljeyteen ja siihen, että me kaikki etsimme samaa perimmäistä Hyvää. Paha johtuu erehdyksistä ja väärinkäsityksistä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Kirjan vanhenemisesta

Kirjoitustaito on suhteellisen uusi asia, joten kirjan vanhenemisesta on kokemusta vasta muutaman tuhannen vuoden verran. Koska itse olen saanut paljon iloa ja mielenkiintoista ajateltavaa esimerkiksi Platonin tekstien ja Homeroksen Iliaan ja Odysseian lukemisesta, olen vakuuttunut siitä, että ajattomista asioista kertova kirja ei vanhene ainakaan parissa tuhannessa vuodessa.

Kovin ajankohtaisiin asioihin keskittyvä kirja, jolla ei ole merkittävää ajatonta sisältöä, vanhenee silloin, kun sen käsittelemät asiat kadottavat ajankohtaisuutensa. Mutta kaikkia kirjoja aika koskettaa siinä suhteessa, että alkutekstin kieli vanhenee. Vanha kreikankieli on niin erilaista kuin nykykreikka, että useimmat kreikkalaiset tarvitsevat Platonin ja Homeroksen teksteistä käännöksen nykykreikaksi ymmärtääkseen niitä. Alkuteksti on "kuollut kieli", jota kukaan ei enää osaa äidinkielen tasoisesti, vaikka parhaat tutkijat saattavat päästä lähelle sitä. Minä olen monen muun innokkaan tavoin opetellut lukemaan sitä, mutta lukeminen on niin hidasta, että enimmäkseen käytän käännöksiä.

Alkuteksti ja sen yhtymäkohdat syntymähetkensä kulttuuriin ovat tietenkin merkittävä osa kirjan kokonaisuutta, mutta eivät niin oleellinen, että kirjan käsittelemät ajattomat asiat kielen ja kulttuurin muuttuessa vanhenisivat.

Otin esimerkit kaukaa, mutta niiden valossa voi miettiä, miksi hyvistäkin kirjoista otetaan todella harvoin uusintapainoksia. Kaikki mitä on julkaistu ei ole aikaansa sidottua eikä sisällöllisesti vanhene. Onkohan selitys siinä, että uutuutta on aina helpompi myydä ja markkinoida?

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Äitijumala

Vaikka Vuorileijonan varjo -sarjan jumalat ovat fiktiivisiä, varsinkin Autiomaan Äitijumalassa on mukana paljon vaikutteita tutkimuskirjallisuudesta, jota luin lisensiaatintyötä tehdessäni. Seuraava selostus löytyy myös Kooran linnan kirjastosta.

Äitijumala on usein keskeinen uskonnoissa, joissa Jumala ankkuroituu vahvasti luontoon. Äitijumalassa heijastuu lapsen usko äitiin, joka on kaikkivoipa ja hyvä, ja huolehtii lapsesta ja suojelee häntä. Mutta Äitijumala edustaa kaikenlaisia rakkaudentunteita, myös seksuaalisuutta ja yleensä elämää ylläpitäviä voimia.

Äitijumala, eri nimillä tunnettuna, lienee ihmiskunnan varhaisimpia jumalia. Välimeren alueella äitijumaluudet säilyttivät sitkeästi asemansa kansan parissa, vaikka miesjumalat jo Homeroksen aikaan olivat virallisen käsityksen mukaan heitä mahtavampia. Egyptiläisten Isiksestä kreikkalaisten Demeteriin ja kristittyjen Taivaan Kuningattareen kulkee selkeä linja. Esimerkiksi Hera, Zeuksen puoliso, on alkuaan ilmeisesti ollut suuri äitijumaluus, ja muodostanut äitinsä Rhean kanssa Demeterin ja hänen tyttärensä Koren kaltaisen parin. Demeterin ja Koren kaltaisen jumaluusparin juuret taas ovat hyvin kaukaiset. Kyproksen pääjumaluus oli suuri äitijumala, jonka kreikkalaiset mielsivät Afroditeksi, mutta joka varhaisissa kyproslaisissa maininnoissa on yksinkertaisesti pafoslainen, tai wanassa (valtiatar), ja kultti oli ilmeisesti hyvin vanha. Kyproksen Afrodite oli hedelmällisyyden, kasvullisuuden ja luonnon kiertokulun jumala, jonka alkuperää voi jäljittää Syyriasta ja Foinikiasta, maista, joissa kunnioitettiin suurta äitijumalaa.

Granaattiomenalla on monenlaisia merkityksiä mytologiassa, ja Autiomaassa se on Äitijumalan tunnus.

Autiomaan Äitijumala on köyhän kansan ja paimentolaisten kunnioittama, mutta varakkaiden keskuudessa sen on syrjäyttänyt Metallin jumala. Äitijumala korostaa ihmisten velvollisuutta auttaa apua tarvitsevia, ja Äitijumalan koetaan erityisesti suojelevan alistetussa asemassa olevia alistajia vastaa. Virallinen asema Äitijumalalla on enää Timnan klaanissa, jossa on myös Äitijumalan temppeli ja papitar, mutta Etelämaasta tulleille siirtolaisille (kapralaisia lukuun ottamatta) Äitijumala on ainoa jumala, jota he kuitenkin tulkitsevat toisin kuin autiomaalaiset.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Metallin jumala

Kooran linnan kirjaston Uskonnot-osiossa (linkki tässä) on viimeisenä selostus Metallin jumalasta. Se sisältää myös uutta tietoa siitä, miten Metallin jumalan temppeli sai alkunsa:

Kun Kraton ensimmäiset kaivokset perustettiin, Kraton klaanipäällikkö sopi niiden läheisyydessä sijaitsevan Maaäidin temppelin kanssa, että temppelin papit huolehtisivat kaivosten tuottaman metallin varastoinnista. Vähitellen papit saivat oikeuden myös käydä kauppaa varastoimallaan metallilla, kunhan voitosta osa tulisi klaanille. Maaäidin temppeli muutti pian nimensä Metallin jumalan temppeliksi, ja kun muutkin klaanit perustivat kaivoksia, Metallin jumalan temppelin ylipappi vaati niiltä veroa. Vastineeksi luvattiin jumalan suojelu, ja vastahakoisimmatkin taipuivat Kraton painostuksen takia ja myös siksi, että maksamatonta veroa kerättiin kovaotteisesti, ja sinnikkäimmät kieltäytyjät menettivät henkensä.

Metallin jumala velvoitti ihmisiä kilpailemaan, ja antoi kyvykkäille oikeuden käyttää muita hyväkseen. Kun Metallin temppeli alkoi olla vahva poliittinen vaikuttaja, se tuki aluksi voimakkaita hallitsijoita pitääkseen maailman kaupankäynnin kannalta vakaana. Dotarin ylipappeuden aikana tavoitteissa tapahtui muutos ja pyrittiin tukemaan eettisesti kestävää kehitystä, jossa kaikilla olisi ihmisarvoinen elämä.

Karoon ylipappeuden alussa Metallin temppeliä laajennettiin perustamalla sivuosastot Mepetaan ja Tartaan, ja sana jumala poistettiin temppelin virallisesta nimestä, sillä Metallin temppeli oli muuttunut pelkäksi poliittiseksi ja taloudelliseksi toimintakeskukseksi.

torstai 31. elokuuta 2017

Fandom, tuo kirjallisuuden kentän vaeltava aave

Fandom on määriteltävissä monin eri tavoin, mutta yhteistä noille määritelmille lienee kuitenkin, että fandom koostuu jostain asiasta erityisen kiinnostuneista ihmisistä, joilla on tuon kiinnostuksen pohjalta yhteyttä toisiinsa. Kirjallisuuden kentällä fandomia ei siis muodostu esimerkiksi lukijoista, jotka pitävät jostain kirjallisuuden lajista tai tietyn kirjailijan tuotannosta, jos heillä ei ole tuon kiinnostuksen pohjalta kohtaamispaikkaa tai -tapaa. Fandom muodostuu, jos samasta asiasta kiinnostuneilla on yhteisiä kokoontumisia, keskustelusivustoja tai muuta toimintaa.

Fantasiakirjallisuuteenkin on muodostunut fandomeja. Osaa niistä yhdistää kiinnostus koko spefi-genreen. Olen tutustunut niihin ulkopuolisena, sillä vaikka Vuorileijonan varjo -sarja luokitellaan fantasiakirjallisuudeksi, koen sen osana yleistä kirjallisuutta, jossa vain käytän joitakin fantasian keinoja, kuten yleisessä kirjallisuudessa on kautta aikojen tehty.

Luen myös fantasian genreen selvästi kuuluvia kirjoja kirjallisuutena, ja arvotan ne sen mukaan. En siis välitä siitä, täyttävätkö ne fantasiakirjallisuuden fandomien erityistoiveet. Olen kuitenkin kirjallisuudentutkijana kiinnostunut spefi-kirjallisuudesta, ja siksi olen jo pitkään ollut rekisteröityneenä Risingshadow-sivustolle, jossa kuitenkin koen itseni varsinaisen fandomin ulkopuoliseksi.

Yhteen fantasiakirjallisuuden fandomiin silti kuulun, ja olin melkein lipsahtamaisillani toiseenkin. Niihin en kuulu kirjailijana enkä kirjallisuudentutkijana, vaan lukijana. Ihastuttuani George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan seurasin jonkin aikaa melko aktiivisesti siitä käytyjä keskusteluja, ja poikkean edelleen toisinaan kurkistamaan fandomiin. Ja vähän aikaa sitten innostuin Praedor-maailmasta niin paljon, että se olisi houkutellut kovastikin. Mutta ihmisen aika on rajallinen.

maanantai 28. elokuuta 2017

Kooran linnan kirjastosta -sivusto täydentyy

Kirjailija tietää aina kirjasta ja sen maailmasta paljon enemmän kuin hän kirjan tekstissä kertoo. Tekstistä tehdään lukuelämys, ja liiat selittelyt rikkoisivat kokonaisuutta. Mutta koska taustatietoa on olemassa paljonkin, ja on myös siitä kiinnostuneita lukijoita, ryhdyin keräämään tuota aineistoa sivustolle, jolle annoin nimeksi Kooran linnan kirjastosta.

Aluksi tein sinne karttoja ja rakennusten pohjapiirustuksia. Piirustustaitoni on valitettavasti kehno, joten ne eivät ole kovin kauniita, ja päätinkin leikkiä, että ne ovat Kooran linnan raunioista löytyneiden savitauluille tehtyjen piirrosten jäljennöksiä. Ne kauniit paperille tehdyt, joita kirjastossa myös on ollut, ovat valitettavasti tuhoutuneet.

Aikakautta ja sen kulttuuria olen pyrkinyt selittämään osiossa Samaan aikaan toisaalla, jossa olen kertonut minolaismykeneläisestä ajasta ja muutamista muista noin 3000 vuotta sitten vallinneista kulttuureista, jotka ovat olleet Vuorileijonan varjo -sarjan fiktiivisen maailman väljinä esikuvina. Osin niihin pohjautuvat myös sellaiset asiat kuin hallinto, elinkeinot, uskonnot, vaatetus yms, joista kaikista olen kirjoittanut omissa osioissaan.

Jo mainitsemani piirustustaidon puuttumisen takia käytän kuvituksena joko itse ottamiani valokuvia tai Wkikimedia Commonsista ottamiani vapaasti käytettäviä kuvia.

Käykää lukemassa, ja jos huomaatte puutteita, kertokaa siitä. Otan mielelläni vastaan myös täydennyksiä, jos olette itse tehneet yhteenvetoja tai piirtäneet mielikuvianne, ja haluatte antaa niitä sivulla julkaistavaksi. Sähköpostiosoitteeni on taru.tarmoville@gmail.com.

lauantai 26. elokuuta 2017

Jos olisin toiminut suunnitelman mukaan

Kun ryhdyin kirjoittamaan Raudanlujaa, tein työlle aikataulun, jonka mukaan 26.8. olisi kirjan julkistamispäivä. Käsikirjoitus valmistui taittokuntoon kuitenkin jo toukokuussa, enkä malttanut odottaa, vaan julkaisin kirjan alkukesällä.

Nyt tiedän, että tein hyvän päätöksen. Raudanluja oli jo turvallisesti verkkokauppamyynnissä, kun julkaisupalvelu Type and Tell ilmoitti toimintansa muutoksista. Se lopetti kirjojen jakelun eli tarvepainatuksen, joka tekee mahdolliseksi niiden joustavan verkkokauppamyynnin. Jo julkaistuja kirjoja toimitettaisiin kuitenkin myyntiin vielä kaksi vuotta.

Jos olisin pysynyt alkuperäisessä aikataulussa, olisin joutunut ottamaan Raudanlujasta painoksen, jota minun olisi pitänyt ryhtyä itse myymään. Olisin toki voinut tarjota sitä Kirjavälitykseen ja sitä kautta verkkokirjakaupoille, ja BTJ:n kautta kirjastoille, mutta olisin joutunut säilyttämään kirjavarastoa kotonani ja postittamaan sitä eteenpäin tilausten mukaan. Juuri sellaista pyöritystä pyrin välttämään.

Nyt Raudanluja ja muutkin Type and Tellin kautta julkaisemani kirjat ovat verkkokirjakaupoissa tarjolla vielä kaksi vuotta, ja minulla on aikaa miettiä, mitä teen sen jälkeen. Ainakin yksi kirja on vielä tulossakin, joten jokin ratkaisu pitää keksiä.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Eepos, epiikka, eeppinen

Vuorileijonan varjo -sarjalla on virikkeenä tekstikokoelma, joka tunnetaan nimellä Homeroksen eepokset, eli Ilias ja Odysseia. Jo kouluiässä luin niitä Otto Mannisen suomennoksina, ja paljon myöhemmin opettelin lukemaan niitä alkukielellä ja tein kirjallisuustieteen syventävien opintojen opinnäytetyön Homeroksen kuvaamasta taistelijasankarista. Ryhtyessäni kirjoittamaan Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä osaa tein samaan aikaan lisensiaatintyötäni Homeroksen sankarikäsityksen heijastumisesta Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoihin.

Lähtökohdistani johtuu, että koen kirjoittavani yleistä kirjallisuutta, kertovaa pitkää proosaa, jonka eräänä virikkeenä ovat antiikin runomuotoiset eepokset. Erilaisia genrerajoja voi tietenkin määritellä, ja esimerkiksi fantasia on niin laaja genre, että Vuorileijonan varjo -sarjakin sopii sen sisään. En kuitenkaan pyrkinyt kirjoittamaan fantasiaa sellaisena kuin nykyinen fantasian fandom (tai nykyfantasian erilaiset fandomit) sen määrittelevät. Lähtökohtani oli ja on, että kirjoitan kirjallisuutta.

Jos kuitenkin haluaa määritellä Vuorileijonan varjo -sarjalle jonkin nykyisin käytetyn genren, on selvää, että korkeaa fantasiaa se ei ole. Yliluonnolliset olennot puuttuvat lähes täysin, eikä taikuutta esiinny, ja kaikki luonnonlait ovat voimassa. Olen vertauskuvien käytössäkin paljon varovaisempi kuin Homeros, joka usein kuvaa ihmisen käytöstä jumalien vaikutuksena, eli Athene saa ihmisen toimimaan järkevästi, ja Ares taas kiihdyttää hänet raivoon.

Fantasiaan Vuorileijonan varjo -sarja liittyy lähinnä siksi, että siinä kuvatut kansat ja kulttuurit ovat fiktiivisiä, vaikkakin historialliselta ja osin mytologiseltakin pohjalta muotoiltuja. Eeppistä kerronta on, koska se kertoo monien yksilöiden tarinasta kutoutuvaa kokonaisuutta, jota seurataan usean sukupolven ajalta, ja siinä ohessa luodaan kuvaa yhteiskunnallisesta kehityksestä. Onko se eeppistä myös sanan nykyisessä sivumerkityksessä, se jää lukijoiden ratkaistavaksi.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Periaatteellisia ratkaisuja

Lähimmäisenrakkaus rajoittuu usein koskemaan vain niitä ihmisiä, jotka ovat miellyttäviä tai ainakin vaivattomia ja vaarattomia. Tällaista asennetta edustaa Talvisateet-kirjassa itsekin turvapaikanhakijana Sirpiin tullut Ainar, joka varoittaa Sirpin hallitsijaa Moiria muista tulokkaista:

– Etelämaassa ei asunut kovin yhtenäinen joukko, emmekä koskaan ole eläneet sovussa keskenämme, mutta vain yksi ryhmä aiheutti todella suuria ongelmia. Heitä nimitetään kapralaisiksi. Uskon, että tänne siirtolaisiksi tulevat pian unohtavat keskinäiset kiistansa ja pystyvät yhteistyöhön toistensa ja sirpiläisten kanssa. Nuo jo aikaisemmin sopeutumattomiksi osoittautuneet kapralaiset pitäisi kuitenkin karsia tulijoista, ja ottaa tänne vain yhteistyökykyisiä.

Moiri vastaa: – Se ei ole mahdollista, apua tarvitseville on hätätilanteessa annettava apua, olivatpa he minkälaisia hyvänsä.

Ainar jatkaa perustelemalla omaa kantaansa: – Jos päästät maahanmuuttajien mukana Sirpiin huonoa ainesta, sirpiläiset voivat ryhtyä suhtautumaan kielteisesti meihin kaikkiin. Sinun pitäisi ottaa tänne vain kunnollisia ihmisiä, joilla on halua mukautua lakeihinne. Tuo mainitsemani ongelmallinen ryhmä pitää tiukasti kiinni kummallisista ja jopa rikollisista tavoistaan. Sirpi muuttuisi heidän takiaan turvattomaksi, ja kansalaisesi olisivat pian tyytymättömiä päätökseesi.

Moiri selittää: – Muutos herättää aina vastustusta. Moni haluaisi epäilemättä säilyttää perinteisen Sirpin tai ainakin sen, johon he ovat tottuneet. Mutta se ei tietenkään ole mahdollista. Muutosta tapahtuu aina, ja muualla tapahtuvat muutokset vaikuttavat myös meihin. Kansat ovat monenlaisista syistä joutuneet siirtymään asuinsijoiltaan ja asettumaan uusiin paikkoihin. Emme me sirpiläisetkään ole Sirpin alkuperäisiä asukkaita, ennen meitä täällä olivat arat. Meidän esivanhempiemme kerrotaan tulleen tänne sekä Autiomaasta että Vuorimaasta, eivätkä kaikki heistä olleet kovin sopeutuvaisia tai yhteistyöhaluisia, mutta he oppivat tulemaan toimeen keskenään. Kaikille pitää löytyä tilaa jostakin, myös sellaisille, joista voi aiheutua ongelmia. Sirpissä on perinteisesti autettu jokaista avuntarvitsijaa niin hyvin kuin se on ollut mahdollista, ja niin pyrin edelleen toimimaan.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Kliseistä ja kielen perusteista

Kirjailija pyrkii löytämään ilmaisuja, jotka välittäisivät kirjoittajan tarkoituksen lukijalle mahdollisimman aitona ja koskettavana. Siihen käytetään myös vertauskuvia ja ilmaisuja, joihin liittyy mielleyhtymiä. Mutta mitä erikoisemman kuvakielen onnistuu kehittämään, sitä nopeammin se kuluu käytössä, ja muuttuu toistuessaan kliseeksi.

Kliseiden välttämisessä ei kuitenkaan tarvitse mennä niin pitkälle, ettei uskalla käyttää yhteisestä kokemusmaailmastamme nousevia ilmaisuja, joita kantaa yhteinen kielemme. Jos onnistuu olemaan aivan ainutlaatuinen, ei tule lainkaan ymmärretyksi.

Monet yleiset vertauskuvat perustuvat esikielelliseen, vaistomaiseen kokemukseen. Niitä ei siis välttämättä lainata muilta, vaan uudet käyttäjät löytävät ne itsenäisesti. Tuli ja jää ovat tällaisia ajattomia vertauskuvia, ja George R. R. Martin teki hyvän valinnan nimetessään kirjasarjansa Tulen ja jään lauluksi, vaikka vähäisellä googlaamisella huomaa, miten yleisesti tuli ja jää esiintyvät fantasiakirjojen nimissä. (Vuorileijonan varjo -sarjassakin on osat Jääsilmä ja Tulisydän.)

Tavanomaisia juonikuvioitakaan ei tarvitse pelätä, niiden pohjalta on rakennettu monia mestariteoksia.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Pieni tunnelmapala

Kirjoittaessani Tuulien kotia käytin usein näkökulmahenkilönä Dotaria, jolle pohjoinen luonto ja ihmisten elämäntapa olivat uutta ja outoa. Dotarin kautta meille tutut asiat etäännytetään tavanomaisesta poikkeaviksi, ja tavoitteena on tunne-elämyksen korostuminen.

Lyhennetty ote kirjasta:

Vasama tuli hakemaan Dotaria saunaan. He kävelivät pihan yli ja menivät ulkorakennusten rivin yhdestä ovesta. Vastaan tulvahti kostea lämpö ja savun haju.

– Et ole tainnut ennen nähdä tällaista? Vasama kysyi.

– En, Dotar myönsi. – Mutta tämä vaikuttaa jännittävältä.

– Tämä on kyläpäällikön yksityissauna, Vasama sanoi. – Palvelusväkeä varten on paljon isompi. Riisu vaatteesi tuohon penkille ovensuuhun, siinä ne eivät kastu.

Vasama oli paljasjaloin ja hänellä oli yllään vain pitkähkö paita. Hän riisui sen ja meni tarkastelemaan pataa, jonka kuumasta vedestä nousi höyryä. Sitten hän otti astian, johon hän nosti kauhalla vettä ensin padasta ja sitten sen vieressä olevasta saavista.

Vasama nousi istumaan seinustalla olevalle korokkeelle. Dotar aikoi ryhtyä sekoittamaan itselleen pesuvettä.

– Ensin lauteille, Vasama kehotti. – On tarkoitus lämmetä ja hikoilla kunnolla.

– Sinne? Dotar kysyi. – Ja mistähän syystä?

– En osaa selittää, mutta se rentouttaa ja tulee hyvä olo, Vasama sanoi.

– Samaan pyritään lämpimässä kylpyvedessä lojumalla, Dotar totesi. – Ehkä se on täällä tehtävä näin.

Hän nousi istumaan Vasaman viereen. Vasama otti puisella kauhalla vettä vieressään olevasta astiasta ja heitti sitä kiviröykkiölle. Se sihisi ja siitä syöksyi höyryä kattoa kohti. Kun kuumuus levisi lauteiden yläosaan, Dotar kumartui vaistomaisesti. Vasama nauroi ja huomautti: – Pitäisihän sinun autiomaalaisena olla tottunut kuumuuteen.

– Oli siellä kesähelteillä kuumaa, mutta ei kosteaa, Dotar puolustautui. – Ja tämä on taatusti paljon kuumempaa. Tuo höyryhän melkein poltti.

– Polttaa se, jos kiuas on liian kuuma tai käyttää vettä liikaa, Vasama sanoi.

Dotar oikaisi itsensä ja totesi, että kuumuus alkoi oikeastaan tuntua miellyttävältä. Hän kysyi kuitenkin epäluuloisena: – Onko tämä varmasti terveellistä?

– Terveellisyydestä en osaa sanoa, mutta jälkivaikutus on hyvä, Vasama vakuutti.

Sitä se oli. Kun he olivat peseytyneet, kuivanneet itsensä ja pukeutuneet, he kävelivät viileässä kesäillassa päärakennusta kohti. Dotarilla oli levollinen olo. Pitkä ja rasittava laivamatka vaaroineen ja vastuksineen tuntui jääneen kauas taakse. Oli vain tuulen leppeä kosketus lämmenneellä iholla, eivätkä huolet edessä olevista vaikeuksista tunkeutuneet tähän hetkeen.

torstai 10. elokuuta 2017

Korkea fantasia ja Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki

Kirjallisuuden lajit alalajeineen ovat tutkijoiden määrittelemiä, ja kirjallisuutta kustantavat ja myyvät tahot pyrkivät luokittelemaan kirjat niiden mukaisesti auttaakseen ostajia valitsemaan luettavansa. Ne eivät kuitenkaan ole ohjeita siitä, mitä ja miten kirjailijan pitäisi kirjoittaa.

Vuorileijonan varjo -sarja sijoittuu fantasiaan oikeastaan vain siksi, että sen yhteiskunnat ja kulttuurit eivät todellisuudessa ole olleet olemassa. Maailma kuitenkin toimii meidän tuntemamme todellisuuden lakien mukaan, eikä ihmisillä ole yliluonnollisia ominaisuuksia. (Vähäisenä poikkeuksena ovat arat ja puhtaat, mutta nuo erilaiset ihmislajit ovat olemassa vain selvittääkseen meidän ihmisyytemme rajoja.)

En siis kirjoita sitä fantasian alalajia, jota kutsutaan korkeaksi fantasiaksi (high fantasy). Olen kuitenkin tehnyt lisensiaatintutkimukseni myyttisestä taistelijasankarista, ja myös väitöskirjani pohjautui monessa suhteessa myyttitutkimukseen. Siksi runsaasti myyttisiä aineksia sisältävä korkea fantasia kiinnostaa minua, ja olen pyrkinyt perehtymään sen esiintymiin suomalaisessa kirjallisuudessa.

Olen jo aikaisemmin tässä blogissa ja myös kirjablogissani tuonut esiin, että pidän nykyisistä suomalaisista kirjailijoista parhaina korkean fantasian taitajina Ilkka Aueria, joka on luonut Lumen ja jään maa -sarjan, ja J.S. Meresmaata hänen Mifonki-sarjansa takia. Eilen luin Katri Alatalon kirjan Käärmeiden kaupunki, ja totesin hänen kuuluvan noiden kahden seuraan kolmantena. (Erika Vikistä odotan neljättä tuohon joukkoon, mutta olen lukenut vasta ensimmäisen osan tulossa olevasta trilogiasta, joten en vielä pysty muodostamaan vankempaa mielipidettä.)

Käärmeiden kaupunki on huolellisesti rakennettu sekä juoneltaan, henkilökuvaukseltaan että myyttisiltä osiltaan, joiden merkitys vähitellen aukeaa kirjan edetessä. Huolellinen rakenne kostautuu hiukan sillä, ettei henkilöiden persoonallisuuksista tule niin eläviä kuin vaistonvaraisemmin kirjoittavilla Auerilla ja Meresmaalla. Samalla Alatalo kuitenkin voittaa nuo kaksi symbolimerkitystensä aukottomuudella. (Kirjallisuudentutkija näkee niissä heti mahdollisuudet laajoihin tulkintoihin, jotka Auerin ja Meresmaan yhteydessä joutuu hapuillen etsimään.)

Käärmeiden kaupunki on hyvän fantasian tavoin luettavissa myös pelkkänä jännittävänä seikkailuna, mutta syventävän lukemisen mahdollisuudet ulottuvat ihmissuhteiden miettimisestä omien arvojensa tarkistamiseen ja elämän perusasioiden pohtimiseen asti.

maanantai 7. elokuuta 2017

Minä, minä ja minä

Kirjailijalle on hyväksi lukea välillä muiden kirjoittamia kirjoja ja todeta, että osaavat ne muut(kin).

Kirjailija tarvitsee itsevarmuutta pystyäkseen julkaisemaan tekstejään, nehän joutuvat silloin arvostelun kohteiksi, eikä niistä saa pelkkää ylistystä, tai ehkä ei lainkaan ylistystä. Silloin pitää uskoa oman tekstinsä arvoon kaikesta huolimatta ja ajatella, että jossain on lukija tai mieluiten lukijoita, joille sillä on annettavaa. Mutta liian suuri itsevarmuus ja jopa kuvitelma oman tekstinsä ainutlaatuisen suuresta merkityksestä taitaa olla melkein ammattitauti, jonka oireita hyvin moni kirjailija tuntee ainakin uransa jossakin vaiheessa.

Kirjailijan työn ytimessä on minä, minä ja minä. Minun viisauteni, minun merkittävät ajatukseni, minun tyylitajuni, joka kaikki kiteytyy ajatukseen MINUN KIRJANI. Ei se ole väärin, se kuuluu työn luonteeseen. Mutta pieni annos nöyryyttä on silti paikallaan, ja siihen auttaa se, että huomaa jonkun toisenkin kirjoissa sen saman viestin, jota itse pitää tärkeänä, ja ainakin yhtä loistavan tyylin kuin millä itse kuvittelee kirjoittavansa.

Ehkä en olekaan se ylivoimaisesti paras, jota kaikkien pitäisi ihailla ja ylistää, eivätkä edes minun kirjani ole sitä.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kaikilla mausteilla

Löysin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjan varsin myöhään, joten pystyin lukemaan sen kaikki tähän asti ilmestyneet osat yhtäjaksoisesti. Rakastuin kirjasarjaan välittömästi, ja rakkauteni on kestänyt. Minulla on kaikki osat alkukielisinä kirjahyllyssäni. Olen lukenut ne läpi moneen kertaan, ja vielä useammin olen selaillut niitä ja kerrannut minulle erityisen rakkaita kohtia.

Alusta asti totesin silti, että kirjoissa on runsaasti viihdekirjallisuudessa käytettyjä tehokeinoja, joita ei aina edes toteuteta kovin tyylikkäästi. Eniten vieroksun yksityiskohtaisia ja pitkitettyjä kuvauksia väkivallasta. Olen lukenut ne läpi kertaalleen, mutta uudelleen lukiessa liu'un kursorisesti niiden yli. Väkivallan rumista seurauksista kertominen on toki tärkeää, mutta kammottavien tapahtumien turha vyöryttäminen muuttuu väkivaltaviihteeksi. Siitä nauttiville taas pitää tarjota koko ajan uutta ja vielä kamalampaa, sillä toistuessaan pahinkin kauhukuva menettää uutuusarvonsa mukana hätkähdyttävyyttään ja tehoaan.

Kuvaukset seksuaaliakteista ovat sinänsä harmitonta viihdettä (jos niihin ei sisälly väkivaltaa). GRRM on kirjoittanut muutamia kauniita kohtauksia, mutta usein hänen kuvauksensa ovat kömpelöjä ja toisinaan ne muistuttavat ison pojan märkiä unia.

Tuosta kaikesta huolimatta rakastan noita kirjoja ja luen niitä aina uudestaan. On kohtauksia, jotka osaan melkein ulkoa, mutta joka kerta lukiessani ne liikutun. On kauniita kuvauksia ihmisten mielenmaisemasta ja heidän kehityksestään, ja ennen kaikkea: kukaan kirjan henkilöistä ei ole hyvä tai paha, vaan jokainen on ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Koska kirjasarja on vielä kesken on liian aikaista sanoa, onko siinä myös kestävä maailmankatsomus, joka tekisi siitä todella suurta kirjallisuutta. Mutta uskon ja toivon, että se osoittautuu sellaiseksi. Ja joka tapauksessa se on hyvää kirjallisuutta, vaikkakin kaikilla mausteilla. Joku ehkä hylkää koko annoksen liian voimakkaiden mausteiden takia, ja joku napsii vain mausteet välittämättä ruoasta. Mutta jokaisella kirjalla on sekä ymmärtäjänsä että väärinymmärtäjänsä, oli siinä sitten mausteita tai ei.

Kirjoihin perustuvaa televisiosarjaa olen katsonut jonkin verran, mutta se poikkeaa niin paljon kirjan hengestä, että kadotin kiinnostukseni siihen (joistakin loistavista näyttelijöistä ja hyvistä kohtauksista huolimatta).

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Rakastaja, rakastettu ja muita käsityksiä kahden miehen seksuaalisuhteesta

Suhtautuminen kahden miehen väliseen seksuaalisuhteeseen vaihtelee laidasta laitaan, täydestä hyväksymisestä ankaraan tuomitsemiseen. Niin on myös Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailmassa. Dotar selittää asiaa Akelle näin:

– Paimentolaisten mielestä miehet voivat rakastella keskenään pitkillä matkoilla, joilla naisia ei ole mukana. Heidän katsotaan toimivan pakkotilanteessa, mutta muulloin se on äärimmäisen hävettävää. Metallin jumalan pappina olen tutustunut monien muidenkin kansojen käsityksiin. Vuorimaassa miesten tapa huvitella palvelijapoikien kanssa on aika yleinen, mutta kahden aikuisen miehen välistä rakkautta kummastellaan, vain selut taitavat hyväksyä sen. Kemerit sietävät nuorukaisten välisiä suhteita pitääkseen heidät erossa naisten ahdistelusta, mutta vastaavasta asiasta kiinni saadut miehet lähetetään kaivosorjiksi. Motujen keskuudessa ja Mepetassa miesten välisistä suhteista seuraa aina kuolemantuomio, joka Mepetassa tavataan toteuttaa kivittämällä.

Ake vastaa: – Monet käsitykset vaikuttavat kummallisilta. Vuorimaassa miehen rakastelua miehen kanssa pidettiin itse valittuna ylimääräisenä huvina. Sirpissä opin ajattelemaan, ettei ihminen päätä, vaan Koora on tarkoittanut jotkut tällaisiksi. Kun kolmetoistavuotiaana häkeltyneenä poikana puhuin isälleni erilaisuudestani, hän sanoi, että kysymyksessä on hiukan epätavallinen halun suuntautuminen, joka kuitenkin luo saman perustan aikuisen parisuhderakkaudelle kuin miehen ja naisen toisiaan kohtaan tuntema halu. Täällä se koetaan häpeällisenä heikkoutena.

Vuorimaalainen käsitys noudattelee aika tarkkaan antiikin Kreikassa vallalla ollutta ajattelutapaa, jota Leoni selittää nimitettyään Akea Dotarin rakastetuksi:

– Puhuinko jotenkin sopimattomasti? Olen selu, enkä siksi aina osaa valita sanoja oikein, kun käytän muiden kansojen käsitteitä. Selujen keskuudessa miesten rakkaussuhde on yleensä tasa-arvoinen, samoin selujen ystävyysliitto, joka vahvistetaan makaamalla yhdessä. Rakastaja ja rakastettu ovat Vuorimaan entisten ylempien käyttämiä sanoja, ja jostain syystä yhdistin ilman muuta Dotarin parin miehisempään osapuoleen, rakastajaan, ja ajattelin Akea rakastettuna. Jos olen erehtynyt, tai jos ilmaisu oli jotenkin muuten sopimaton, olen pahoillani.

Kun muut ovat hiljaa, Leoni jatkaa: – Selumiehen on joskus todella vaikea ymmärtää, miten sopimattomina ihmiselämän iloja voidaan pitää. Minä olen aika yksipuolisesti ja turhankin innokkaasti kiinnostunut naisesta, mutta esimerkiksi veljelläni Serralla on Vuorimaan Verrakan kanssa selujen tapaan solmittu ystävyysliitto, ja kumpikin kehuskelee sillä humalassa ollessaan.

Tardo sanoo siihen: – Verraka on kertonut siitä minullekin. Hänen mielestään se tuntui miehisyyden naamion riisumiselta ja täydellisen luottamuksen osoittamiselta. Hän sanoi muistavansa sen aina tavatessaan Serran, ja siksi heidän on helppo keskustella keskenään avoimesti ja toimia yhdessä vaikeissakin tilanteissa.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Realismia vai väkivaltaviihdettä, missä raja?

Sosiaalisuutemme ja kykymme empatiaan aiheuttaa sen, että tarvittaessa hillitsemme vaistomaisia reaktioitamme. Emme yleensä käytä väkivaltaa saadaksemme sen, mitä haluamme, emmekä suuttuneenakaan tavallisesti lyö kiukun aiheuttajaa, vaikka mieli kovasti tekisi.

Ihmisen niin kuin monen eläimenkin luontoon kuuluu kuitenkin valmius käyttää väkivaltaa tavoitteen saavuttamiseksi. Eikä siinä kaikki, vaan väkivallan käyttäminen tuottaa joillekin tyydytystä. Se antaa tunteen omasta voimasta, ja kyvystä hallita muita. Monimutkaisista psykologisista syistä johtuen jotkut myös tuntevat nautintoa siitä, että aiheuttavat muille kärsimystä.

Kirjallisuudessa väkivallan kuvaamisen ongelmana on, että kuvaus saattaa herättää lukijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät ole sellaisia kuin kirjailija tarkoitti. Väkivallan seurauksia ei pidä kaunistella, ja realistisen kuvauksen tarkoitus on kai useimmilla kirjailijoilla tuottaa oivallus siitä, että väkivaltaa pitäisi välttää. Lukijan mielessä kokemus saattaa kuitenkin muuttua väkivaltaviihteeksi silloinkin, kun sitä ei ole sellaiseksi tarkoitettu.

Silkkaa väkivaltaviihdettäkin kirjoitetaan, ja sen suosio osoittaa, että aivan tavalliset kunnon ihmisetkin leikittelevät väkivaltaan liittyvillä mielikuvilla. Se voi olla kauhistunutta tirkistelyä, se voi olla yritystä voittaa omia pelkojaan, tai se voi olla nautiskelua siitä, että paha saa palkkansa mahdollisimman kammottavalla tavalla. Mutta se voi olla myös haaveilua siitä, mitä mielellään tekisi, jos uskaltaisi. Eivätkä kaikki tyydy pelkästään haaveilemaan.

Raakuuksista lukeminen ei yleensä tee ihmistä empaattisemmaksi, vaan turruttaa. Kirjailija joutuu siksi pohtimaan tarkkaan, mikä on tarpeellista väkivallan realistista kuvausta, ja mikä ei.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Pieniä yksityiskohtia: kamelilla ratsastaminen

Tässä ensin ote kirjasta Tähtien kosketus. Olen lyhentänyt sen niin, että vain kameliratsastusta koskevat osat ovat jäljellä.

Ake tuli pihalle, jonka täytti varhaisen aamun häikäisevä valo. Dotar seisoi sykomoriviikunapuun luona odottamassa, ja orja talutti valmiiksi satuloitua kamelia häntä kohti.

 – Minne olet menossa? Ake kysyi.

– Lähde mukaan, Dotar ehdotti. – Käyn Uuran lähimmällä kaivoksella, matka ei ole kovin pitkä. Näyttäisin sinulle toisenlaisen Autiomaan.

Ake epäröi. Kamelilla ratsastaminen ei miellyttänyt, ei myöskään kuumuus, joka sisämaassa olisi todella ankaraa. Toisaalta hän oli kuitenkin utelias. Hän ei ollut koskaan käynyt Temenavuorten takana.

– Käsken hakea sinulle hyväkäytöksisen kamelin ja oikein mukavan satulan, naisellekin sopivan, Dotar houkutteli. – Pyydän varustamaan sen aurinkokatoksella.

Ake nauroi.

– Tee muuten niin, mutta jätä aurinkokatos pois, hän sanoi. – Olen melko huono kestämään rasituksia, mutta en sentään täysin verrattavissa hemmoteltuun prinsessaan.

Orja toi kamelin ja käski sen laskeutua maahan Aken eteen. Satula oli tosiaan miellyttävä, ja orja oli huomaavaisesti tuonut myös päähineen, jota käytettiin hiekka-aavikolla. Se suojasi pään ja kasvot paremmin kuin pelkkä huivi. Dotar ei ollut sellaista vaivautunut ottamaan eikä ollut vielä edes kietonut huivia päähänsä. Hän kesti auringonpaahdetta hyvin.

Kameli nousi äkillisin nykäyksin, niin kuin kamelin tapa on. Kun lähdettiin liikkeelle, Ake tunsi menon ensin epämiellyttävän keinuvaksi, mutta hän tiesi, että siihen tottuisi pian. Hän seurasi Dotaria ulos portista. He ratsastivat peräkkäin Kraton katuja pitkin kohti Temenavuoria. Ihmistungoksesta päästyään he siirtyivät kulkemaan rinnakkain.

 --

Tuossa kohtauksessa jäi selittämättä, miten ratsastaminen sujuu, kun sekä Dotar että Ake ovat pukeutuneet nilkkoihin asti ulottuviin mekkoihin. Mutta tässä nyt selitys:

Kameli on yksikyttyräinen, ja satula on kyttyrän etupuolella kamelin hartioiden kohdalla. Siinä istutaan jalat eteenpäin ojennettuina, nilkat ristittyinä kamelin kaulalle.

Fantasiaa kirjoittaessa ei tietenkään tarvitsisi olla kovin tarkka tosielämän esikuvista, mutta vastaavanlaista satulaa nimitetään tuaregisatulaksi, ja oikeaoppisesta istuma-asennosta siinä laitan jossain vaiheessa kuvaa Kooran linnan kirjastoon.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Pieniä yksityiskohtia: taisteluvaunut

Mykeneläisajan taisteluvaunuja veti kaksi hevosta. Vaunut olivat takaa avoimet, ja ne oli tarkoitettu kahdelle miehelle, jotka seisoivat vaunuissa. Useimmiten niitä käytettiin taistelijan kuljettamiseen rintamalle, jossa hän laskeutui jalkamieheksi, ja vaunujen ajaja seurasi sopivan matkan päästä, milloin tarvittiin paluukuljetusta. Mutta vaunuilla saatettiin myös osallistua taisteluun, jolloin toinen sotilaista ohjasi hevosia ja toinen käytti keihästä. Jos vastassa oli jalkamiehiä, jotka jäivät kavioiden ja vaununpyörien alle, syntyi sellaista jälkeä, jota Homeros kuvaa Iliaassa:

Kuin iso-otsaiset härät yhteen iestävi maamies
puimaan ohraa kellervää elotanterehella;
härkäin mylvivien jalat joutuin pui jyvät irti:
noin hevot aimon Akhilleun, maan tömisyttäjät, kenttää
kilpien, ruumihien yli kiitivät, vaunujen alla
akseli hurmeess' ui, etukaiteeseen veri parskui,
viskoutuin kavioista ja vinhain pyörien alta.
Mutta Akhilleus päin orot ohjasi, kunnian kuulun
saadakseen, kädet kauhukkaat veritahmahan peittyi.
(Suomennos Otto Manninen)

Kuningastiehen olen kirjoittanut vähemmän verisen kuvauksen vaunutaistelusta:

Anira ajoi taisteluvaununsa portista sisään. Hän oli niissä yksin. Hän hyppäsi maahan, ja käski lähellä olevien sotilaiden huolehtia hevosista ja vaunuista. Sitten hän tuli Karetan luo.

– Seloma jäi taistelukentälle, hän sanoi. – Suojasin vaunuilla hänen jälkijoukkonsa sivustaa, kun asemieheeni osui keihäs, ja hän putosi vaunuista. Seloma nousi hänen paikalleen, ja täytyy sanoa, että hän käyttää taitavasti keihästä. Leoni oli jäänyt keskelle taistelua. Ohjasin hänen luokseen, ja Seloma huusi hänelle käskyn nousta vaunuihin. Silloin tulivat Marenan taisteluvaunut kohti, Marena oli itse asemiehenä. Hän heitti keihäänsä liian kaukaa, mutta se raapaisi toista hevosista. Se vauhkoutui hetkeksi, ja vaunut heilahtivat rajusti. Sekä Seloma että Leoni putosivat. Käänsin vaunut niin pian kuin pystyin, ja yritin palata heidän luokseen, mutta en enää löytänyt heitä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Sirpiläisten vaatetus

Kun sommittelin Vuorileijonan varjo -sarjaan sirpiläisen pukeutumisen, perusvaate muistutti kreikkalaista khitonia, mutta se kiinnitettiin aina molemmille olkapäille, ja sen molemmat sivut suljettiin kädentien alapuolelta. Tässä perusvaatteessa oli joskus mukana myös hihat. Vaate oli lyhyehkö, sillä sekä miehet että naiset käyttivät sen kanssa housuja.

Housut eivät vielä olleet kovin tavallinen vaate. Tekstiililöytöjä minolais-mykeneläiseltä ajalta on luonnollisesti niukasti, ja tiedot vaatteista perustuvat lähinnä säilyneisiin kirjoituksiin ja kuviin, mutta on syytä olettaa, että pohjoisen kylmässä ilmastossa housut tunnettiin varhain. Luultavasti housuja käytettiin jo tuolloin joissakin muissakin kulttuureissa, vaikka ensimmäiset maininnat ja kuvat ovatkin hiukan myöhemmältä ajalta. Kylmältä suojautumisen lisäksi housut todettiin tarpeelliseksi ainakin ratsastajille. Housuasun käyttöä sirpiläisten keskuudessa voi perustella sillä, he olivat merenkulkijakansaa. Laivamiehenä työskennellessä huomasi nopeasti, että pitkät helmat eivät olleet käytännölliset, mutta jalat tarvitsivat suojaa.

Viileämmän sään vaatetukseen ja myös hiukan virallisempaan esiintymiseen kuului viitta. Sekin oli yksinkertaisimmillaan vain suorakaiteen muotoinen kangas, jonka pituus ja leveys vaihteli. Sitä saattoi kietoa ympärilleen monin eri tavoin, yksinkertaisesti vain heittämällä sen olkapäille, mutta varsinkin pitkää viittaa voitiin järjestellä hyvinkin taiteellisesti. Kevyt viitta ei paljon poikennut isohkosta huivista, ja myös huivia saatettiin pitää viitan tavoin olkapäillä, tai vaihtoehtoisesti pään suojana eri tavoin solmimalla.

Miehet ja naiset pukeutuivat Sirpissä samalla tavalla. Koska ihanteena oli yksinkertaisuus, vaatteet olivat yleensä luonnonväristä pellavaa tai villaa, jota sitäkään ei värjätty, mutta mustien, ruskeiden ja valkoisten lampaiden ja vuohien villoja sekoittamalla saatiin monenlaisia sävyjä. Värikkäitä, yleensä ulkomailta tuotuja huiveja oli kuitenkin turhamaisimmilla.

Sirpiläiset eivät pitäneet sopivana varakkuutensa osoittamista pukeutumisella. Korut olivat harvinaisia, ja soljet olivat yleensä pronssisia. Edustustilaisuuksia varten Kooran linnassa oli kuitenkin hallitsijan ja hänen seurueensa käytettävissä näyttäviä asuja ja arvokkaita koruja, jotka olivat Sirpin valtion omaisuutta.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Faiaakkien saari ja Sirpi

Fiktiivisessä Sirpissä vallinnut kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa sitä, mitä Homeroksen Odysseiassa kerrotaan faiaakkien saaresta. Tuo myyttinen saari tosin sijaitsi kaukana ihmisten asumilta alueilta, ja vieraan ilmaantuminen sinne saattoi myös aiheuttaa pelkoa ja epäluuloa, mutta vakuututtuaan Odysseuksen kunnollisuudesta kaikki olivat halukkaita auttamaan häntä.

Yhtäläisyyksiä Sirpiin on runsaasti, sillä faiaakit eivät olleet lainkaan kiinnostuneita taisteluista, vaan he keskittyivät laivanrakennukseen ja laivojen varustelun oheistöihin. Myös naisen asema oli faiaakeilla tasa-arvoinen miehen kanssa, kuten Sirpissäkin. Ensimmäisenä Odysseusta auttaa hallitsijan tytär Nausikaa. Hän myös neuvoo Odysseusta, että hänen kannattaa turvapaikkaa pyytäessään kääntyä hallitsijan vaimon puoleen. Samaa painottaa myös jumalatar Athene selittäen Odysseukselle faiaakkien hallitsijan suhtautumista vaimoonsa:

- - niin piti kunniahan korotettuna, kuin nykypäivin
mies kodin vaalijatart' ei vaimoa kohtele missään.
Niin sydämestään arvoa soi sekä suo yhä hälle
Alkinoos jalo itse ja lapset armahat ynnä
kansakin kaikki, mi tervehtii kuin kuolematonta
riemuun raikahtain, kun kaupungilla hän liikkuu.
Onkin häll' ylevyyttä ja ymmärryst' ylenkyllin,
taiten riitoja miestenkin sovitella hän taitaa.
(Suomennos Otto Manninen)

Tärkein yhtäläisyys Sirpin kanssa on kuitenkin faiaakkien usko ihmisten perimmäiseen velvollisuuteen: apua tarvitsevaa lähimmäistä on autettava.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Lyhyt sotilasmekko ja mitä oli tai ei ollut sen alla

Vaatetuksen perustana oli jo muinaisessa Kreikassa ja vielä varsinaisen antiikin aikanakin vaate nimeltä khiton. Se oli paita, joka yksinkertaisimmillaan koostui suorakulmaisesta kangaspalasta. Se kiinnitettiin keskiosastaan soljella vasemmalle olkapäälle niin, että kättä varten jäi aukko. Jos oikea käsi haluttiin pitää vapaana työskentelyyn, vaate oli sellaisenaan valmis, kunhan sen ympäri vielä solmittiin vyö, jonka avulla kangas pysyi vartalon ympärillä. Muuten vaate kiinnitettiin etu- ja takareunastaan myös oikealle olkapäälle.

Khiton oli sekä alusvaate että päällysvaate. Khitonin alle ei siis puettu mitään, mutta khitonia saattoi käyttää sellaisenaan, lisäämättä siihen mitään.

Khiton on myös sotilasvaatetuksen perusta. Jos sen päälle puettiin haarniska, khiton jäi hamemaisesti näkymään sen alta. Mutta sotilasasuun kuuluva "hame" saattoi muodostua myös vyöhön kiinnitetyistä alavartaloa suojaavista suikaleista, jotka oli tehty nahkasta tai paksummasta kankaasta ja joskus vahvistettu metallillakin.

Khiton ja "sotilashame" ulottuivat kuvien mukaan usein vain puolireiteen. Niiden alla on saatettu käyttää intiimialueiden suojaa, mutta luultavasti sitä ei koettu tarpeellisena. Muinaisen Kreikan miehet eivät olleet erityisen kainoja, eikä satunnainen vilauttelu luultavasti häirinnyt heitä.

Ja tämä kaikki koskee myös Vuorileijonan varjo -sarjan vuorimaalaisia sotilaita.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Varusteet ja taistelu Troijan sodassa

Olen usein maininnut Vuorileijonan varjo -sarjan sankarien yhtäläisyydet Homeroksen sankarien kanssa. Sarjan lukija tunnistaa varmasti paljon tuttua seuraavasta kuvauksesta, jossa kerrotaan eräästä aamupäivästä akhaijien päällikön Agamemnonin kannalta.

Homeroksen Iliaan 11. laulussa Agamemnon aloittaa taisteluun valmistautumisen pukemalla ylleen pronssiset säärisuojukset, jotka hän kiinnittää hopeasoljilla nilkkojensa ympärille. Sitten hän pukee ylleen haarniskan ja sen jälkeen hän "olan ympäri vyötti jo miekan", kuten Otto Manninen suomentaa. Se tarkoittaa, että hän pukee ylleen olan ympäri kiertävän miekkavyön, jossa miekka on jo kiinni. Tuo miekka on alkutekstin mukaan ksifos. Sillä nimellä tarkoitettiin myöhemmin noin 50-60 cm pitkää kaksiteräistä suoraa miekkaa, joka hiukan levenee keskiosassaan, ja joka soveltuu sekä lyömämiekaksi että pistämiseen. On kuitenkin epävarmaa, oliko Homeroksen sankarien käyttämä ksifos sellainen, vai pitempi ja tukevampi lyömämiekka. Agamemnonin miekassa on kultainen kahva ja hopeinen huotra, mutta hän onkin merkittävä päällikkö.

Seuraavaksi Agamemnon ottaa suuren, koko vartaloa suojaavan kilven. Siinä on kannikehihna, jonka avulla sitä pidetään vartalon suojana. (Tuollainen kilpi ulottui usein nilkkoihin asti, mutta silloin olisi epäloogista, että Agamemnon käyttää säärisuojuksia.) Päähänsä hän pukee kypärän, jossa on töyhtö, ja viimeiseksi hän ottaa mukaansa kaksi keihästä. Toinen niistä on epäilemättä pitkä keihäs, joka saattoi olla kolmemetrinen tai pitempikin, toinen taas huomattavasti lyhyempi keihäs. Ne olivat puuvartisia ja varustettuja pronssikärjellä, ja niitä käytettiin sekä heittämällä että iskemällä.

Keihäät olivat taisteluissa sotilaiden tärkeimmät aseet, joilla vihollisen tavoitti myös etäältä. Miekkaa käytettiin lähitaistelutilanteessa.

Iliaan 11. laulussa Agamemnon, niin kuin muutkin raskaasti aseistetut taistelijat, lähtee leiristä taisteluvaunuilla, mutta hevoset ja vaunut jätetään sitten odottamaan, ja taistelijat lähtevät jalkaisin vihollista kohti. Troijalaisia vastustajia tulee kohti taisteluvaunuissa. Kun niitä käytetään taistelutilanteessa, niissä on yleensä kaksi henkilöä, ajomies ja keihästä käyttävä taistelija. Agamemnon surmaa tällaisesta kaksikosta ensin keihäsmiehen, johon hän yltää jalkamiehenäkin pitkällä keihäällä tai heittokeihäällä. Ajomies hyppää vaunuista ja käy Agamemnonin kimppuun, jolloin Agamemnon surmaa hänetkin keihäällä. Seuraavasta taisteluvaunuilla ajavasta kaksikosta Agamemnon surmaa ensin ajomiehen keihästä käyttäen, ja sitten asemiehen miekalla. Syytä miekan käyttöön ei kerrota, mutta keihäistä Agamemnonilla ei enää ole puutetta, sillä hän on tavan mukaan ottanut haltuunsa surmaamiensa miesten aseet ja muutkin varusteet. Luultavasti hän ei sentään jää itse riisumaan ruumiita, vaikka Homeros kuvaakin asian niin, vaan saaliista huolehtivat hänen jäljessään kulkevat avustajat.

Agamemnon kohtaa sitten kaksi vaunuilla tullutta, joilla on vaikeuksia vauhkoontuneitten hevostensa kanssa. He pyytävät, että Agamemnon ottaisi heidät vangeiksi ja hyväksyisi lunnaat, mutta Agamemnon tappaa keihäällä toisen, ja toisen pakoon pyrkivän hän surmaa miekalla.

Sen jälkeen vastustajat pakenevat, ja Agamemnon ajaa heitä takaa surmaten monia, joita ei enää luetella yksittäin. Mutta lopulta Ifidamas kääntyy vastustamaan Agamemnonia. Kumpikin käyttää keihästä. Agamemnonin heitto menee ohi, ja Ifidamas onnistuu iskemään Agamemnonia, mutta isku osuu vyöhön ja jää tehottomaksi. Agamemnon tappaa Ifidamaan miekalla. Ifidamaan veli tulee sivusta ja onnistuu iskemään keihään Agamemnonin käsivarren läpi. Agamemnon surmaa hänet, mutta joutuu sitten verenvuodon ja ankaran kivun takia vetäytymään taistelusta vaunujensa luo, ja ajomies vie hänet leiriin.

Kysymyksessä on kuvaus, jossa keskitytään Agamemnoniin ja hänen tekemisiinsä, vaikka ympärillä tietenkin riehuu taistelu, jossa muutkin eturintaman miehet pyrkivät toimimaan samoin kuin hän. Nämä eturivitaistelijat olivat tuon ajan sodankäynnissä hyvin tärkeitä, ja kun Agamemnonin lisäksi haavoittuu kohta muutama muukin heistä, tilanne alkaa olla akhaijien osalta hyvin kriittinen.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kaukana pohjoisessa

Kun luet Vuorileijonan varjo -sarjassa isosaarelaisista, unohda viikingit. Vaikka noilla kahdella on selviä yhtymäkohtiakin, viikingit kuuluvat toistatuhatta vuotta myöhempään aikakauteen. Isosaaren kulttuuria voi verrata siihen kulttuuriin, joka vallitsi pronssikaudella Skandinavian eteläosissa. Nämä Skandinavian pronssikautiset asukkaat olivat niitä, joista osa myöhemmin siirtyi etelämmäs Eurooppaan ja tuli tunnetuiksi germaaneina. Osa jäi, ja he ovat nykyisten skandinaavien esivanhempia.

Isosaari sijaitsee kuitenkin tuota vertailukohtaansa pohjoisempana, ja siellä osattiin jo 3000 vuotta sitten valmistaa laivoja, joilla saattoi tehdä pitkiä merimatkoja. Varhaisilla skandinaaveilla oli kauppayhteyksiä etelään, mutta ei ehkä omilla, vähemmän merikelpoisilla laivoilla.

Isosaaren lähellä sijaitsevalle Jaggalle ei löydy selkeää vertailukohtaa. Mutta Jaggasta koilliseen sijaitsevaa Susimaata voisi verrata pronssikautiseen Suomeen.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Maita ja kansoja noin vuonna 1000 eKr.

Luodessani fantasiamaailmaa, joka väljästi pohjautuu aikaan noin 3000 vuotta sitten, yksinkertaistin maantiedettä melkoisesti.

Espanja ja Italia koostuivat vielä hajanaisista ryhmittymistä, samoin Adrianmeren idänpuoleisen rannikon asutus, jota Kreikassa jossain vaiheessa ryhdyttiin nimittämään illyrialaiseksi. Niiden paikalle sijoitin maan nimeltä Motu. Se on epäyhtenäinen kokonaisuus, joka koostuu vaihtelevista heimoliitoista.

Kreikan pohjoispuolella illyrialaisista itään päin oli vaihtelevilla nimillä tunnettuja kansoja, jotka voidaan luokitella lähinnä traakialaisiksi tai traakialaisten sukulaiskansoiksi. Näiden takana oli keskieurooppalaisia kansoja, ja siellä oli vähitellen laajeneva alue, jolle levisi kelttien kulttuuri. Fiktiisen Vuorimaan pohjoispuolella tätä kaikkea vastaa laaja Tasangoksi nimitetty alue, jolla asuvat Tasangon kansat. Irrit liikkuvat Tasangon itäosissa ja ulottavat ryöstöretkiään pohjoiseenkin, mutta osa heistä päätyy etsimään itselleen uusia alueita etelästä.

Vähä-Aasiassa olivat Lydia ja Frygia. Vuorimaan itäpuolella on vastaavasti Kemer, suuri ja järjestäytynyt valtakunta.

Mahtava Assyria oli tuohon aikaan heikkoudentilassa, ja aramealaiset laajensivat vaikutuspiiriään. Palestiinan rannikkoseudulle olivat asettuneet filistealaiset, ja Israel oli vasta muotoutunut löyhästä, filistealaisten alaisuudessa eläneestä heimoliitosta Saulin ja sitten Daavidin johtamaksi kuningaskunnaksi. Fiktiossa sijoitin vastaavalle alueelle Itämaan ja Mepetan, jotka eivät muistuta Assyriaa, Arameaa eivätkä filistealaisvaltiota, mutta pieni Jamina muistuttaa Israelia ainakin siinä suhteessa, että Jaminaa hallitsevan Veilin ja hänen seuraajansa Teukan tilanne on kovin samanlainen kuin Saulin ja Daavidin. Dotarin Jaminan kirjastossa lukemat tekstit muistuttavat Vanhan testamentin kirjoituksia, ja pienenä leikkisänä lisänä kirjoitin Teukan selittämään Dotarille tekstiä, joka vaikuttaa Daavidin ja Batseban tarinalta.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Mitä yhteistä on fiktiivisen Autiomaan asukkailla, muinaisella Libyalla ja foinikialaisilla merikauppiailla

Autiomaan kapealla pohjoisella rannikkokaistaleella oli maan viidellä klaanilla kullakin satamakaupunkinsa, ja Temenavuoriston takana vaelsivat paimentolaiset. Maantieteellisesti paikka muistuttaa muuten Libyaa ja Egyptin puolella olevaa Libyan aavikoksi nimitettyä aluetta, mutta Temenavuoriston kaltaista rannikkoalueen rajaa Libyassa ei ole.

Antiikin kreikkalaiset, esimerkiksi Herodotos, nimittivät Libyaksi Afrikan koko pohjoisrantaa sen ajan Egyptiin asti, ja Libyan ja Egyptin rajana pidettiin Mareotis-järveä, jonka luo Aleksandria myöhemmin perustettiin. Libyassa asui jo yli 3000 vuotta sitten berbereiksi nimitettyä väestöä, joiden puhuma kieli on sukua muinaisessa Egyptissä puhutulle.

Egypti oli vuonna 1075 ennen ajanlaskumme alkua jakautunut papiston hallitsemaan Ylä-Egyptiin ja faaraoiden hallitsemaan Ala-Egyptiin, jonka pääkaupunkina oli Niilin suistoalueella sijaitseva Tanis. Libyalaiset muodostivat jatkuvan uhkan tehdessään hyökkäyksiä Egyptin alueelle. (Autiomaan naapurina oleva Iisip ei muistuta Egyptiä, vaan jotain suurta foinikialaista kauppasiirtokuntaa.)

Merkittävät merikauppaa harjoittavat kansat, varsinkin foinikialaiset, olivat kiinnostuneita Libyan rannikon luonnonsatamista ja käyttivät niitä matkoillaan lännemmäs. Ensimmäisen Afrikan pohjoisrannikolle perustetun foinikialaisen kauppasiirtokunnan perustamisajankohdasta ei ole täyttä varmuutta, mutta aivan varmasti kauppasuhteita oli jo ennen sitä.

Berberit olivat pääosin paimentolaisia, mutta he olivat järjestäytyneet heimoiksi, joita johtivat päälliköt. Heillä oli sotilaseliittiä ja myös poliittisesti kyvykkäitä henkilöitä, koska libyalaistaustaiset henkilöt kohosivat jo noin tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua merkittäviin asemiin Egyptissä, ja ensimmäinen libyalaistaustainen faarao hallitsi vuonna 979-973.

Fiktiivisen Autiomaan asukkailla on paljon yhteistä berberien kanssa. Autiomaan asukkaat tosin ovat tummaihoisempia kuin berberit, mutta sehän on epäolennainen yksityiskohta. Suurempi ero on, että Autiomaan klaanipäälliköt eivät edusta maan alkuperäisiä paimentolaisklaaneja (vaikka ovatkin mielestään oikeutettuja hallitsemaan myös niitä), vaan valloittajia, jotka ovat jakaneet maan keskenään hyötyäkseen sen metallikaivoksista ja edullisesti sijaitsevista satamista,

Kratoon rakennettu Metallin jumalan temppeli ja samaa tyyliä mukailevat autiomaalaisten klaanipäällikköjen palatsit muistuttavat muinaisen Egyptin temppelirakennuksia. Egyptissä merkittävienkin henkilöiden yksityisasunnot tehtiin aurinkokuivatusta tiilestä, joten niitä ei ole säilynyt, mutta Autiomaassa ei ollut pulaa kivestä, vaan kiveä käytettiin myös merkittävien henkilöiden yksityisiin asuntoihin.

Autiomaan kaupungeissa oli runsaasti köyhää väestöä, joka asui ahtaasti ja vaatimattomasti. Temenavuorten eteläpuolella taas asuivat paimentolaiset, jotka olivat sopeuttaneet elämänsä luonnon ankaruuteen.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Miksi ilmaisia e-kirjoja?

E-kirjojen tekeminen ja tarjolla pitäminen ei maksa minulle mitään. Se ei tuota edes paljon vaivaa, sillä kun tiedosto on jo olemassa paperikirjaa varten, tarvitaan vain pientä säätöä ja muutama klikkaus sen muuntamiseksi epub-muotoon.

E-kirjojani on myynnissä myös e-kirjoja kauppaavilla tahoilla. Oletan, että joku kokee ne luotettavampina ja maksaa siitä. Silloinkin hinnat ovat alhaiset, sillä pidän oman osuuteni hyvin pienenä, ja jakelijat lisäävät sitten siihen oman osuutensa.

Ilmaiseksi tarjoamani e-kirjat ovat täysin samoja kuin myynnissä olevat, paitsi että myyjät ovat lisänneet niihin omia suojauksiaan kopioinnin estämiseksi. Minä en siis suojaa kirjoja, ja niitä saa vapaasti kopioida ja levittää yksityiseen käyttöön. (Kaikki tekijänoikeudesta johtuvat rajoitukset ovat tietenkin silti voimassa,)

Ilmaisina e-kirjoina ovat nyt saatavana Vuorileijonan varjo -sarjan osat 1-6. Pääset sivulle, jossa niitä voi ladata, klikkaamalla mitä hyvänsä sivupalkissa olevan kirjan kuvaa.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Homeroksen akhaijit ja Vuorimaan ylemmät

Vuorileijonan varjo -sarjan sankarihahmoista Kareta ja Verraka kuuluvat kansaan, joka muutama sukupolvi aikaisemmin valloitti Vuorimaan. He nimittivät itseään ylemmiksi ja Vuorimaan aikaisempia asukkaita alemmiksi. Näiden ylemmiksi itseään kutsuvien esikuvana ovat Kreikassa yli 3000 vuotta sitten vallinneen mykeneläisen kulttuurin edustajat, joita Homeroksen eepoksissa kutsutaan akhaijeiksi.

Homeroksen Iliaassa kuvattu Troijan sota sijoittuu Kreikan pronssikaudelle, mykeneläisen kulttuurin loppuvaiheisiin. Mykeneläiset olivat tuolloin jo valloittaneet myös Kreetan. Siihen vertautuu, että vuorimaalaiset hyökkäsivät Teran hallintokaudella Sirpiin ja valtasivat sen, mutta toisin kuin Kreetassa sirpiläiset onnistuivat palauttamaan itsenäisyytensä.

Mykeneläiskulttuuri sai nimensä Mykenen kaupungista, jossa Homeroksen mukaan asui Troijan sodassa johtajana toiminut Agamemnon. Otto Mannisen suomennoksen mukaan Agamemnon on "miesten valtias", ja alkutekstin sanan voi suomentaa paitsi valtiaaksi myös kuninkaaksi. Tällaisia valtiaita tai kuninkaita oli akhaijien joukossa useita, mutta Troijan sodassa Agamemnon on kaikkien yläpuolella. Silti muiden tottelevaisuus ei ole ehdotonta, Akhilleuskin kieltäytyy Agamemnonille suututtuaan osallistumasta taisteluihin, ja uhkaa purjehtia kotiinsa. Vuorimaassa kuninkaan valta on samalla tavalla huojuvaa, hänen alaisinaan olevat päälliköt hallitsevat omien linnojensa alueella omia sotajoukkojaan, eikä kuninkaan ole hyvä uhmata ainakaan päällikköjen enemmistön tahtoa.

Vuorimaalaisten päällikköjen linnat ovat paitsi heidän asuntojaan myös kasarmeja, joissa heidän sotilaansa asuvat. Mahdollisen hyökkäyksen varalta ne on varustettu vahvoilla muureilla. Niistä voi saada käsityksen Mykenen linnan raunioiden kuvia tutkimalla. Mykenessä muuten on Leijonaportti, ja sellainen on myös Vuorimaassa Memnon linnassa. (Ja Memnon linnan nimi on kuin lyhennys Mykenen valtiaan Agamemnonin nimestä.) Kuvia löydät sivustolta https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/samaan-aikaan-toisaalla

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Homeroksen Kreeta ja Sirpi

Vaikka käytän Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailmaan luodun Sirpin eräänä esikuvana Kreetan minolaista kulttuuria, kirjasarjan muu fantasiamaailma on lähempänä sitä aikaa, jolloin Kreetan olivat jo vallanneet mykeneläiset. Mutta tulkitsen Sirpin tilanteen hiukan kuin mykeneläisajan sankareita kuvaava Ilias Kreetan, jonka se liittää selvästi minolaisiin, sillä kreetalaisten johtaja Idomeneus selittää olevansa itsensä Minoksen pojanpoika:

Sill' oli siittämä Zeun näet Minos, valtias Kreetan;
Minos kuulun taas perijäkseen Deukalionin
siitti, ja Deukalion minut, joll' iso hallita kansa
Kreetass' on avarassa;
(Ilias, suomennos Otto Manninen)

Odysseian kuvaus Kreetasta sisältää piirteitä, jotka muistuttavat Sirpiä varsinkin Moirin hallintokauden lopulla ja Tenaan hallintokaudella:

Saari on saartama veen, meren päilyvän vyöttämä Kreetta,
kaunis, viljava maa; on kansaa siell' ylen paljon,
kymment' yhdeksänpä sen kaupungeita on ynnään.
Kirjavin soi sorinoin eri kielet: akhaijeja siell' on,
kreettien siell' oma myös rotu rohkea, siellä kydoonit,
doorien heimoa kolme, pelasgeja aimoja vielä.
(Odysseia, suomennos Otto Manninen)

Kreetan tavoin Sirpikin on monikansallinen, sinne on muuttanut paljon väkeä sekä pohjoisesta Vuorimaasta että eteläisestä Autiomaasta, ja Moirin hallinnon loppuaikoina sinne asutettiin Etelämaasta tulleita erilaisia ryhmiä ja kapralaisia, joita etelämaalaiset eivät lukeneet omaan kansaansa, vaikka samasta maasta tultiinkin.

Kreetan kaupunkien suuri määrä on laskentatavasta johtuva, ilmeisesti kaupungeiksi on kutsuttu hyvin pienehköjäkin keskittymiä. Sirpissä on viisi keskuspaikkaa, joita nimitetään kyliksi, mutta niihin kuuluu kylän keskustan lisäksi suuri määrä ympärillä olevia asutuskerääntymiä. Minolaisen Kreetan ja Moirin ajan Sirpin asukasmäärät tuskin poikkeavat kovin paljon toisistaan, sillä Iliaan laivaluettelossa Kreetasta kerrotaan:

Johtaja Kreetan miesten ol' Idomeneus jalopeitsi,
mink' oli Knosos siellä ja Gortyn korkeamuuri,
Lyktos, Miletos sekä valkearinne Lykastos
kasvanut urhoja, kansava myös Rhytion sekä Faistos,
tai satakaupungin mitä saaren muut oli kansaa;
Idomeneus jalopeitsipä näill' oli johtajanaan ja
Meriones, miessurmaisen väkivertoja Areen;
nuo kera kahdeksan tuli kymmenen tummavan haahden.
(Ilias, suomennos Otto Manninen)

Yhteen tuon ajan laivaan sopi noin 120 sotilasta. Kahdeksankymmentä laivaa kuljetti siis noin 9600 sotilasta. Moiri taas pystyi tuomaan Sirpistä Autiomaan sotaan noin 10.000 sotilasta, joten väestöpohja lienee ollut samankaltainen, olivathan sekä Troijan sota että Autiomaan sota merkittäviä kamppailuja, joihin osapuolet panostivat niin paljon kuin suinkin pystyivät.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Samaan aikaan toisaalla

Sirpi ei ole Kreeta, mutta noilla saarilla on paljon yhteistä, sillä pidin Sirpiä hahmotellessani esikuvanani Kreetaa ja siellä vallinnutta minolaista kulttuuria. Sirpillä oli kyllä muitakin esikuvia, Korfu ja Kypros saivat antaa sille piirteitään, ja erityisen paljon Sirpi sai vaikutteita Homeroksen Odysseian kuvitteellisesta faiaakkien saaresta.

Vuorileijonan varjo -sarjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti vaiheeseen, jolloin minolaisena kulttuurina tunnettu kausi oli äskettäin päättynyt, ja Kreikasta tulleet mykeneläisen kulttuurin edustajat olivat vallanneet Kreetan. En kuitenkaan muotoile Sirpin ja Vuorimaan vaiheita historiallisten faktojen mukaiseksi, vaikka niillä onkin väljiä yhtymäkohtia fiktiivisiin tapahtumiin.

Sirpi on aluksi rauhallinen saari, jota muun maailman muutokset ovat hipaisseet vain kaupankäynnin yhteydessä. Sen kulttuuri muistuttaa faiaakkien ystävällistä ja rauhanomaista elämää. Kooran linnan esikuvaksi tuli Kreetan etelärannalla sijaitseva minolaisaikainen Faistos, vaikka mukana onkin vaikutelmia myös Knossoksesta, joka on saaren pohjoisrannalla niin kuin Kooran linna sijaitsee Sirpissä.

Faistoksen satama oli nimeltään Mátala, ja mytologiassa se on paikka, jonne Zeus valkoisen sonnin hahmossa kuljetti Foinikiasta ryöstämänsä Europen. (Mátala on ollut aikoinaan myös hippien suosima, eikä hippikulttuuri kaikessa ollut kovin kaukana ystävällisistä faiaakeista.) En siis mitenkään voinut vastustaa, vaan Kooran linnan luona oleva kylä ja sen satama saivat nimekseen Matala.

Mutta nyt varsinaiseen asiaan. Koska Kooran linnasta ja sen ympäristöstä ei ole edes raunioita nähtävänä, Wikimedia Commonsista otetut kuvat Kreetan Faistoksesta ja Knossoksesta ehkä auttavat kuvittelemaan, miltä se näytti. Olen lisännyt Kooran linnan kirjastosta sivustolle osion "Samaan aikaan toisaalla", jossa niitä on nähtävänä. Linkki sinne: https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/samaan-aikaan-toisaalla

torstai 29. kesäkuuta 2017

Tunnustan ihailevani J.S. Meresmaan Mifonki-sarjaa

Julkaisen tässä pitkän analyysin J.S. Meresmaan tähän asti ilmestyneistä Mifonki-kirjoista. Tiedän jo, että syksyllä ilmestyvä päätösosa vie sarjan tyylikkääseen loppuun ja lunastaa aiempien osien lupauksen merkittävästä fantasiakirjakokonaisuudesta. Siitä en kerro sen enempää, mutta jos et ole tutustunut aikaisempiin osiin ja pelkäät juonipaljastuksia, lopeta lukeminen. Analyysia ei voi tehdä kertomatta sisällöstä.

J.S. Meresmaalla on kyky rakentaa tarinoista ehjiä ja vaikuttavia kokonaisuuksia ja liittää mukaan eloisia, toisinaan maalauksellisia ja toisinaan runollisia kuvauksia. Hänen kielenkäyttönsä on hiukan erikoista, tyylilajeja sekoittavaa, arkikielen sana saattaa pujahtaa juhlavaan esitykseen. Siihen kuitenkin tottuu nopeasti, ja se saattaa myös viehättää. Henkilöt ovat hyvin kuvattuja ja psykologisesti uskottavia, ja jännittävä juoni on taitavasti rakennettu. Keskityn kuitenkin tässä kirjan fantasiaelementteihin.

Keskeistä ovat neljä mifonkia, punainen tulen mifonki, sininen ilman mifonki, vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Myytille ominaiseen tapaan ne kuvataan näkyvässä muodossa ilmestyvinä valtavina liskomaisina olentoina. Ne edustavat eri puolia jumaluudesta, jota Meresmaa nimittää toisinaan monikkomuodossa jumaliksi, toisinaan Suureksi hengeksi, mutta jonka voi ajatella Spinozan tavoin panteistisena Jumalana, joka on kaikki, ja jonka ulkopuolella ei ole mitään:

Eikö meissä jokaisessa virtaa sama voima, joka kiertää halki aikojen ja maailmojen, taivaankannen tähdistä valtamerten mustimpiin syvyyksiin ja vieläkin syvemmälle?
(Mifongin perintö)

Vaikka mifongit ovat panteistisesti käsitettävän jumalan ilmenemismuotoja, ne eivät ole hyviä tai pahoja. Ihmisissä ne ilmenevät häntä ohjaavina vietteinä, vaistoina, luonteenpiirteinä tai alitajuisina valmiuksina, valitusta tulkintatavasta riippuen. Mifongin perinnössä keskeinen on punainen tulen mifonki, joka merkitsee myös rakkautta sen kaikissa muodoissa, seksuaalisuutena, mielihyvän etsimisenä, hellyytenä ja haluna toimia muiden hyväksi.

Joissakin ihmisissä on mifonkien verta, tai oikeastaan mifonkien sukulaisten maruaanien, joiden kanssa marmosiinikansan ihmiset kävivät niin veristä taistelua, että maan mifonki päätti hillitä taistelua rituaalilla, jossa kukin sai omaan vereensä annoksen vihollisen verta. Marmosiinikansasta tuli maruaanien veren vaikutuksesta terveitä ja voimakkaita, mutta myös ylpeitä, äkkipikaisia ja hallitsemishaluisia. He taistelivat lopulta keskenään, kunnes jäljellä oli vain lapsia, jotka lähtivät muunveristen sekaan, avioituivat ja saivat lapsia. Näiden maruaanien veren perintöä kantavien lasten ora eli henkiolento määritti mifongin, jonka hengessä lapsi kasvoi, ja jonka merkkiä ihminen kantoi loppuelämänsä.

Varsin yleisesti lasten ajatellaan saaneen vanhemmiltaan "veren perinnön", joten ajatus veren mukana siirtyvistä ominaisuuksista ei ole vertauskuvana outo. Ongelmallista onkin vain ajatus, että toiset sukulinjat olisivat jotenkin parempia ja enemmän Jumalan kaltaisia kuin toiset. En usko Meresmaan tarkoittaneen sitä, vaan maruaanien veren perintö on eräs tapa kokea yhteys mifongin edustamiin arvoihin.

Koko kirjasarjan läpi kulkee rakkauskertomus, joka aluksi vaikuttaa varsin tavanomaiselta. Dante Rondestani saa tehtäväkseen saattaa Ardisin Beloneen tulevan puolisonsa luo. Dante ja Ardis rakastuvat toisiinsa, ja heidän tunteensa toisiaan kohtaan ovat enemmän kuin pelkkää eroottis-seksuaalista halua (joka toki myös on voimakkaasti mukana). Dante pyrkii ajattelemaan Ardisin etua, ja Ardis pitää velvollisuutenaan suostua isänsä järjestämään avioliittoon. Dante palaa kuitenkin Ardisin luo huomatessaan tämän olevan vaarassa, ja kun Dante joutuu suuriin vaikeuksiin, Ardis lähtee etsimään häntä.

Dante ja hänen puumansa Reu muodostavat kaksoispersoonallisuuden, ja punaisen mifongin mahtia edustaa Reu, joka on saatu punaisen mifongin suojeluksessa olevalta pantterikansalta. Reu on vertauskuva ihmisen eläinluonnolle ja vaistomaiselle tiedolle, jota älyllä ei tavoita. Sen opastamana ihminen pystyy poikkeamaan kulttuurin hänelle opettamista asioista ja etsimään omaa tietään.

Aluksi Danten ja Reun yhteiselämä on hyvin tasapainoista. Ihminen ja puuma ovat kiintyneitä toisiinsa, eli Dante hyväksyy eläinluontonsa, eikä eläinluonnolla ole vaikeuksia sopeutua ihmisen eettisiin velvoitteisiin. Danten yhteys mifonkiin (puumansa kautta) on kuitenkin poikkeuksellista, sillä kirjasarjan alussa kaikki mifongit ovat horrostilassa. Se merkitsee sitä, että ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta ja myös omista tunteistaan. Mifonkeja ei juuri kukaan edes muistele, ja punaisen mifongin löytänyt ja sen herättämistä suunnitteleva ei toimi yhteisen hyvän takia, vaan itsekkäistä syistä.

Mifongin herättämiseen tarvittaisiin maruaanien veren perintöä kantavan ihmisen verta. Kenelläkään elossa olevalla ei ole sitä enää riittävän vahvana, mutta jos kaksi maruaanien veren perintöä kantavaa ihmistä saisi keskenään lapsen, verilinja voimistuisi riittävästi. Eräs mifongin veren perintöä kantava on Ardis, ja toinen on Ardisin puoliso Ardis synnyttää kaksoset, Ciaranin ja Fewrynnin, joiden isää hän syystäkin inhoaa. Ardisin vähitellen heräävät äidintunteet on kuvattu hienosti, samoin Danten orastavat isäntunteet Ardisin lapsia kohtaan.

Fewrynn siepataan uhriksi, jonka avulla punainen mifonki herätetään. Veriuhri on tuttua mytologiasta ja se on rituaalina ollut käytössä monissa uskonnoissa. Tässä tapauksessa mifonki ei kuitenkaan vaadi uhria, se vain ottaa sen vastaan ja herää henkiin. Henkilö, joka uhraa Fewrynnin, toimii itsekeskeisyytensä ja ahneutensa ohjaamana, luullen saavansa mifongilta palkan. Mutta punainen mifonki toimii oman luontonsa mukaisesti ja palauttaa Fewrynnin henkiin antamalla hänelle omaa vertaan. Fewrynnistä tulee näin ihmisyytensä lisäksi myös tulilinnun tytär, puolittain mifonki.

Punaisen mifongin herääminen herättää sinisen mifongin, mutta se tapahtuu hallitsemattomasti, ja vaikka mifongit normaalisti pitävät ajatusyhteyttä toisiinsa, sininen sulkee mielensä punaiselta heti herättyään.

Punainen ja sininen mifonki edustavat niitä kahta ihmismieleen vaikuttavaa voimaa, joita Freud nimittää seksuaalisuudeksi ja aggressiivisuudeksi tarkoittaen seksuaalisuudella kaikkia hellyyden ja mielihyvän sävyttämiä toimintoja ja aggressiivisuudella minän suojelemiseen ja itsesäilytykseen kuuluvia. Punaiseen mifonkiin liittyy rakkauden tunne, siniseen mifonkiin viha. Ne eivät ole pahoja tai hyviä, vaan sinänsä neutraaleja ja ihmiselle tarpeellisia, mutta liian voimakkaina ne voivat olla tuhoisia, ja ilman kosketusta rakkauteen viha muuttuu hyvin vaaralliseksi.

Sininen mifonki yrittää tuhota Fewrynnin, ja punainen mifonki vie Ardisin ja Fewrynnin turvaan pantterikansan luo. Pantterikansa on punaisen mifongin suojeluksessa oleva hyvien ja auttavaisten ihmisten joukko. Heidän näkijöillään on usko perimmäiseen hyvään, ja he pystyvät katsomaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Se tapa, jolla näkijä auttaa Ardisia selvittämään omia tunteitaan, muistuttaa psykoanalyysia. Ja niin kuin psykoanalyysissa, Ardis pystyy selkiyttämään ajatuksiaan hiukan, mutta sulkeutuu, kun lähestytään liian kipeitä aiheita.

Kirjasarjan rakastavaiset, Ardis ja Dante, ovat joutuneet eroon toisistaan. Ardis uskoo Danten kuolleen. Dante taas osoittaa rakkautensa syvyyden sillä, että uskoessaan Ardisin olevan onnellinen hän päättää luopua omasta toiveestaan.

Kun Ardis lähtee hakemaan luokseen poikaansa Ciarania, hän ja Dante kohtaavat. He joutuvat onnettomuuteen, jossa Dante näyttää kuolleen. Koska Danten kanssa sielun jakava Reu kuitenkin on hengissä, Dante pystytään pelastamaan vahvistamalla hänen ja puuman yhteyttä. Sen seurauksena puuma saa joksikin aikaa yliotteen ihmisestä. Danten ihmisyys onnistutaan pantterikansan luona palauttamaan, mutta siihen ei tule aiempaa levollista luontevuutta. Tämä symboliikka on tietenkin aivan selvää, ihmisessä hänen eläinluontonsa ja kulttuuriin sopeutuva ihmisyys voivat joutua epätasapainoon hyvinkin traagisin seurauksin.

Pantterikansan näkijöiden tehtävänä on auttaa maailmanjärjestyksen varjelussa. He selvittävät, että punaisen ja sinisen mifongin välisen tasapainon palauttamiseksi on herätettävä myös vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Silloin mifongit edustavat luontoa sen kokonaisuudessa. Mifonkien herättämiseen tarvitaan taas veriuhri. Uhraaja on nyt vapaaehtoinen, ja haluaa hyvällä työllään sovittaa tekemäänsä pahaa. Veriuhri ei nytkään ole mifonkien vaatimus, vaan ihmisten keksimä keino niiden herättämiseen, joten tulkintamahdollisuudet ovat hyvin laveat.

Mifongin ajan epilogissa todetaan, että mifonkien heräämisen myötä palasivat magia ja taikuus maailmaan. Magia ja taikuus on ainakin tässä fantasiakirjasarjassa kuitenkin mielestäni käsitettävä toisin kuin mitä nuo sanat tarkoittavat reaalimaailmassa. Mifonkien herätessä palautuu ihmisen yhteys luonnonvoimiin ja myös oman luontonsa perustaan, ja tieto siitä, että on paljon sellaista, mikä on ymmärryksemme ulottumattomissa.

Ardisin kaksoset Fewrynn ja Ciaran kehittyvät kohti aikuisuutta. Vaikka Ciaranista tulee Merontesin kuningas, hän ei pääse eroon hienoisesta kateudestaan Fewrynnin erityislaatuisuutta kohtaan. Koska Fewrynnissä on punaisen mifongin verta, hänellä on mahtia, jota ihminen ei hallitse. Fewrynn kokee sen myös taakkana. Vaikka hän pyrkii käyttämään erikoislaatuisia kykyjään vain hyvään ja oikeaan, hänen ihmisluontonsa aiheuttaa ongelmia. Kiivastuessaan hän muuttuu tahattomasti polttavan kuumaksi, ja aiheuttaa palovammoja varsinkin rakkautensa kohteelle, Moharille. Osasyynä on, että Fewrynnin ja Moharin verenperintö ei sovi yhteen.

Fewrynn pystyy kommunikoimaan mifonkien kanssa. Hän pystyy myös kutsumaan mifongin luokseen. Ensimmäistä kertaa se tapahtuu rituaalissa, johon valmistautuessaan Fewrynn juo tietyistä yrteistä valmistettua teetä, lausuu loitsut ja vuodattaa omaa vertaan. Meresmaa puhuu tässä yhteydessä verimagiasta ja korostaa, että se on kiellettyä ja voi vahingoittaa käyttäjäänsä. Fewrynn ei kuitenkaan käytä magiaa ainakaan siinä mielessä, että hän yrittäisi hallita mifonkia. Kysymyksessä on pikemminkin rukous, jonka avulla hän pyytää mifonkia tulemaan. Häntä avustava Vigar sanoo:

"Loitsu se ei ole laisinkaan, sillä tämän verimagian yhteydessä sellainen on tarpeetonta korostamista. Tärkeintä on ajatuksen puhtaus. Muuten se ei toimi ja uhri menee hukkaan."

Rituaalien monimuotoisuus, niihin tarvittava veri ja erilaiset yrtit ovat vaikeaselkoinen aihe, johon vielä palaan.

Ciaranin kuninkuutta varjostaa Merontesia kohdannut kirouksen kaltainen tilanne. Lapsia ei synny, ja jos kaupunkiin muuttaa lapsiperhe, pienokaiset kuolevat lapsiruttoon. Syyn siihen tietää aluksi vain Dante. Hänen sisarensa Linn on voimakkaiden vihan- ja suruntunteidensa takia joutunut sinisestä mifongista lähtöisin olevan mustan mahdin valtaan, ja Linnin kautta musta mahti ulottaa vaikutuksensa Merontesiin. Tulkinta on helppo: viha kahlitsee joskus ihmisen hyvin pahasti, ja sellainen ihminen levittää vihaa ympärilleen.

Danten ja Fewrynnin välille vähitellen heräävä luottamus on kuvattu herkällä otteella. Fewrynn ymmärtää, että Dantessa on sama punaisen mifongin mahti kuin hänessäkin, se vain on Dantessa Reun kautta. Dante, Reu ja Fewrynn yhdistävät heissä olevan rakkauden voiman, ja kuvaus Linnin pelastamisesta on hyvin vaikuttava. Tässä yhteydessä myös Danten antamalla veriuhrilla on selkeä merkitys, se kuvaa hänen halukkuuttaan tehdä kaikkensa sisarensa pelastamiseksi.

Danten ja Fewrynnin pelastama Linn on syvässä tajuttomuustilassa. Fewrynnin opettaja Memhri on siepannut Linnistä irtaantuneen mahdin itselleen, mutta sininen mifonki ilmestyy ottamaan sen takaisin. Fewrynn on järkyttynyt siitä, että hän on Linnin pelastamisen yhteydessä tahattomasti aiheuttanut rakastamansa Moharin kuoleman. Hän neuvottelee sinisen mifongin kanssa, ja mifonki antaa hänelle pienen palan mustaa mahtia, jonka avulla Moharin voi palauttaa kuoleman rajan takaa.

Fewrynnin pyynnöstä sininen mifonki vie Danten, Reun ja Linnin pantterikansan luo, koska vain siellä Linn voidaan parantaa. Pantterikansan tietäjä sanoo, että sininen mifonki on edistänyt Linnin toipumista antamalla hänelle hiukan mahdistaan. Musta mahtikaan ei ole sinänsä paha, vaan kohtuullisena ja punaisen mifongin mahdin kanssa kommunikoivana tarpeellinen ja hyödyllinen.

Linn ei kokemuksensa jälkeen palaa ennalleen, vaan hän näkee kuolleiden henkiä. Tarkemmin määriteltynä nuo henget ovat sellaisia, jotka eivät ole vielä siirtyneet Suuren hengen luo, vaan joita jokin pitää kiinni tässä maailmassa, tavallisesti rakkaus tai viha. Tulkitsisin nuo henget vertauskuviksi tunnesiteille, jotka elossa oleva edelleen kokee todellisiksi ajatellessaan vainajaa.

Linn haluaa käyttää mustan mahdin vankeudessa oppimiaan asioita ihmisten auttamiseen.

Linn ei jaksanut enää vihata eikä hänellä ollut voimaa rakastaa. Kuun hidasta vajoamista katsellessaan Linn tiedosti, että hänen oli oltava kuin kuu – peilattava hyvyyden säteitä ja suojeltava ihmisiä siltä, mikä pimeän puolella piileskeli.

Danten ongelmat eläinluontonsa kanssa jatkuvat, ja Danten ja Reun keskustelut ovat todella nautinnollista luettavaa. Reun eläinluonto on rehti ja suora, ja Danten ihmisluonto yrittää väistellä ja kierrellä. Eläinluonnosta tulee kuitenkin vaistonvaraista perustietoa, jota ihmisen järkeily ei tavoita.

Välillä Dante on tilapäisesti erossa Reusta. Se onnistuu vain niin, että sekä Dante että Reu ottavat säännöllisesti lääkettä erossaolon haittavaikutuksia hillitsemään. Mutta jo Reun kanssa yhdessä ollessaan Dante on kokenut oivalluksen, joka saa hänet etsimään Ardisin. Ardiskin ymmärtää lopulta "että oli rakkauksia, joita ei voinut järjellä ymmärtää – ne saattoi vain ruumiilla hyväksyä". Se on sitä samaa vaistomaista tietoa, jota Dantessa edustaa Reu.

Dante kokee erillisyyden Reusta vapauttavana, koska liitto antaa Reulle liikaa valtaa. On kuitenkin selvää, että erossaolo lääkkeen avulla on huono ratkaisu, jokin muu pitäisi löytyä.

Fewrynn palauttaa Moharin kuoleman rajan takaa, mutta Mohari ei palaa eläväksi, vaan välitilaan, jossa hän on toimintakykyinen, mutta häneltä puuttuvat useat normaalit elintoiminnot.

Elämän ja kuoleman raja ei ole yksiselitteinen ja jyrkkä, ja lääketieteen kehittyessä tuo raja on muuttunut entistäkin epämääräisemmäksi. Keskeiset elintoiminnot pystytään pitämään käynnissä, vaikka ihmisen mieli on kadonnut aivotoiminnan päättyessä, ja on mahdollista elvyttää ihmisiä, joiden tila voi elvytettynä olla kaikkea muuta kuin hyvä. Pohdinta siitä, milloin pitää antaa elämän johtaa luonnolliseen päätepisteeseensä kuolemaan, ei siksi ole turha.

Moharin paluun myötä pääsee rajan takaa palaamaan myös kaoreja, maruaanien metsästäjiä, jotka vainuavat Fewrynnissä olevaa maruaanien veren perintöä. Eikä siinä kaikki, vaan portti jää auki, ja sieltä tulee myös vainajien henkiä. Kaorien ilmestymisen voi tulkita seuraukseksi siitä, että Fewrynn käytti mahtiaan luonnonlakien rikkomiseen, ja vapautuneet vainajien henget voi yhdistää samaan. Tämä irvokas (ja muodikas) juonikuvio on kuitenkin mielestäni tähänastisen kirjasarjan heikointa antia, samoin kuvaus monimutkaisista rituaaleista, jotka tarvitaan toismaailmaan johtavan aukon sulkemiseen. Mutta siinä yhteydessä tapahtuu myös kaksi merkittävää ratkaisua. Mohari valitsee paluun kuolleiden joukkoon, ja Fewrynn seuraa häntä sinne.

Sekä Moharin palauttamiseen kuoleman rajan takaa että sen jälkeisen tilanteen korjaamiseen Fewrynn tarvitsee apua mifongeilta. Hän pyytää tapaamista mifonkien kanssa maagisilla menoilla, joihin sisältyy myös veren vuodattamista, tosin ei aina. Rituaaleissa tarvitaan paljon erilaisia rohtoja, ja mifongin tapaaminen kuvataan aina vajoamisena unimaiseen, epätodelliseen tilaan. Vaikka mielikuva päihteiden avulla saavutetusta yhteydestä tulee aika vahvana, ja sitä lisää varsinkin kuvaus siitä, että vihreän mifongin tapaamisen edellä otsaan sivelty tahna aiheuttaa Fewrynnille harhoja vielä heräämisen jälkeenkin, en usko Meresmaan tarkoittaneen sitä. Mielestäni Meresmaa on pyrkinyt vertauskuvin kertomaan perimmäisten asioiden lähestymisen pelottavuudesta ja siitä, miten pyhän ja ylevän kohtaaminen pyyhkii tieltään kaiken muun.

Ardisin luonne kehittyy vähitellen yhä itsekeskeisemmäksi. Hänen rakkautensa lapsiaan kohtaan on kahlitsevaa ja hallitsevaa, ja hänessä tulee esiin myös vahva kostonhalu. Lopulta Ardisista tulee kuningatar, ja hän nostaa rinnalleen aviomiehensä Connailin, mutta aikoo säilyttää myös rakastajansa Danten. Epäitsekkäästi Dante hyväksyy sen.

Dante etsii edelleen tasapainoa itsensä ja sebuiansa Reun välillä, eläinluonnolla on ajoittain yliote. Dante ja Linn ovat kuitenkin ne, jotka eniten tuntevat vastuuta muista ja haluavat auttaa. Luontaista sosiaalisuutta edustaa myös Siv, jonka ihmisluonto on yhteydessä lintujen vaistotietoon. Sivin käyttämät vertaukset ovat joskus hyvin osuvia. Näin hän sanoo onnettomuudessa muistinsa menettäneelle Joentuomalle: "Teikäläinen tavallaan kuoriutui uudelleen, kun heräsi onnettomuuden jälkeen."

Toismaailmassa oleva Fewrynn on joutunut mustan mahdin valtaan, ja Linn kokee olevansa siihen syyllinen, vaikka luultavasti Fewrynnin ihmisluonteen heikkoudet ovat altistaneet hänet sille. Toismaailma ei tässä niinkään ole välitila fyysisen elossa olemisen ja kuoleman välillä, vaan kysymys on ihmisyyden osittaisesta kuolemasta eläimellisen vaistoperustan saadessa yliotteen.

Tulossa oleva päätösosa tarjoaa ratkaisun Fewrynnin, Danten ja muidenkin keskeisten henkilöiden tilanteeseen, osin yllättävästi, mutta sekä psykologisesti uskottavasti että myytin tulkinnan kannalta perustellusti. Sitä odotellessa, lukekaa aikaisemmat kirjat vielä kerran läpi.