perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kirja on julkaistu!

Tuulien koti on nyt julkaistu ilmaiseksi ladattavana e-kirjana. Lupasin sen elokuuksi, mutta se tulee jo pari päivää etuajassa, ja linkki sen lataamiseen löytyy vasemmanpuoleisesta sivupalkista alimpana. Se johtaa kotisivulle, jossa on linkit sarjan muihinkin e-kirjoihin.

E-kirjan lukemista ei kannata arastella. Tietokoneelta se sujuu oikein hyvin, ja tabletilta tietenkin paremmin, kun voi lojua sohvalla lukemassa. (Oikeita lukemista varten tehtyjä laitteita en ole testannut.) Lukemista varten pitää ladata tietokoneelle ohjelma, mutta niitä on ilmaisia. Minulla Adobe Digital Editions on toiminut ongelmitta.

Siis ensin tuo lukuohjelma, ja sitten vain klikkaamaan linkkiä ja lataamaan kirjaa. Helppoa kuin heinänteko, vakuutan.

Lisäys: Kommenteissa lukija ilmoitti, että hänellä toimii Google Play Kirjat sovellus kännykässä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Takakansiteksti, höh

Olen joutunut kirjoittamaan itse useimpien kirjojeni takakansitekstit, silloinkin, kun kirjoilla oli kustantaja. Kustannustoimittajat halusivat välttää homman, ja ymmärrän hyvin, miksi. Niitä on tosi hankala tehdä.

Takakansitekstin pitäisi kuvata kirjan sisältöä, ja sen pitäisi myös herättää lukijan kiinnostusta. Sisällönkin pelkistäminen muutamaan lauseeseen on aika haastavaa, mutta tuo lukijan kiinnostuksen herättäminen olisi kyllä enemmän mainostamiseen ja markkinointiin suuntautuneen hommia, ja minulle vierasta aluetta. Yritän siis vain tiivistää sen, mitä Tuulien koti sisältää:

Isosaarelaiset merirosvot ovat uhkana kauppalaivoille, mutta kaukana pohjoisessa sijaitsevan karun saaren asukkaille merirosvous on käytännössä välttämätöntä toimeentulon turvaamiseksi. Dotar, Ake ja entinen merirosvopäällikkö Vasama lähtevät Isosaarelle tarjoamaan rosvoretkien vaihtoehdoksi kauppasuhteita ja ostotarjouksia tuotteista, joita siellä on mahdollista hankkia ja valmistaa. Perillä he joutuvat kuitenkin mukaan Isosaarella käynnissä olevaan valtataisteluun. Teos kuuluu Vuorileijonan varjo -sarjaan, mutta se on itsenäinen kokonaisuus, jonka voi lukea myös sarjan muita osia tuntematta.

Höh, tylsä esittely. Lukisinkohan itsekään tuon perusteella? Pitäisikö lisätä vakuutus, että se on aivan yhtä hyvä kuin muutkin Vuorileijonan varjo -sarjan kirjat? Mutta sarjaa aikaisemmin lukeneet arvaavat sen kyllä, ja muut eivät osaisi siitä päätellä mitään.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Juonikuviot

Juonen voi määritellä tapahtumaketjuksi, jonka avulla siirrytään kertomuksen alkutilanteesta sen lopputilanteeseen. Lukija ei kuitenkaan koe seuraavansa juonikuviota, vaan hän kiinnostuu henkilöistä ja siitä, mitä heille tapahtuu ja miten he kokevat tapahtumat.

Ollakseen kiinnostava juonen on tarjottava elämyksiä, eli henkilöiden pitää kokea jotain, joka herättää lukijassa reaktioita. Lajityypistä riippuen kysymys on useimmiten erilaisista tunne-elämyksistä, joskus myös älyllisesti haastavista asioista.

Tavallisin juonikuvio on tunne-elämyksiin pohjautuva. Silloin juonen kohokohtia ovat tilanteet, joissa tapahtuu jotain pelottavaa, tai jokin ihmisen perustoiveista toteutuu. Nämä kohokohdat on sijoitettava juoneen harkitusti. Sellaisen voi sijoittaa heti alkuunkin herättämään lukijan kiinnostusta, tai loppuhuipennukseksi. Tavallisinta on kuitenkin ripotella tällaiset kohtaukset tietyin välimatkoin tekstiin.

Kovin tiheästi ei voimakkaasti tunteisiin vaikuttavia kohtauksia kannata toistaa. Niiden vaikuttavuus vähenee, kun lukija tottuu niihin, ja niiltä katoaa myös psykologinen uskottavuus. Ihminen on psyykkisesti melko haavoittuvainen. Useimmat toipuvat kohtalaisen hyvin yhdestä vakavastakin menetyksestä tai järkyttävästä kokemuksesta, mutta jos tällaisille kokemuksille altistuu jatkuvasti, seurauksena on todennäköisesti psyyken murtuminen. On epäuskottavaa, jos kirjan henkilöt nousevat toistuvista traumaattisista tilanteista henkisen voimansa säilyttäneinä ja iloisesti uusiin seikkailuihin syöksyen.

Juonen ennalta-arvattavuus ei välttämättä ole virhe, vaan tietty lajityyppi suorastaan edellyttää siihen kuuluvia käänteitä. Jos dekkarissa ei tapeta ketään tai romanttisessa viihteessä kukaan ei rakastu kehenkään, lukija tuntee itsensä luultavasti aika pettyneeksi. Yllätyksellisyys voi vahvistaa tunne-elämystä, ja jotkut lukijat nauttivat siitä, mutta kannattaa muistaa, että yllätys toimii vain ensilukemisella. Jos kirjan on tarkoitus kestää useampia lukukertoja, sitä ei voi rakentaa yllättävyyden varaan. Ja jo ensimmäisellä lukukerralla aavistus tulossa olevasta tapahtumasta saattaa virittää lukijan odottamaan sitä tavalla, joka lisää vaikuttavuutta, kun aavistus toteutuu.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Perusteiden kertausta

Fantasiaa kirjoitetaan monenlaisin tavoin ja monesta syystä. Minun ja Tarmon luomassa fantasiamaailmassa ei ole taikakeinoja eikä päähenkilöillä ole yliluonnollisia ominaisuuksia tai kykyjä, ja eläimistökin on suhteellisen tavanomaista, eli lohikäärmeet eivät sarjassa lentele. Vuorileijonan varjo -sarjan fantasia on sitä, että siihen on sommiteltu kuvitteellisia yhteiskuntia, ja rakennettu niihin kulttuurit ja uskomukset. Nekin ovat todenmakuisia ja mahdollisia, sillä niiden väljänä esikuvana on Euroopan ja lähialueiden tilanne noin 3000 vuotta sitten.

Tällainen fantasia antaa mahdollisuuden kuvailla, miten ihmiset etsivät omaa ihmisyyttään erilaisissa yhteisöissä. Se tarjoaa erinomaisen tilaisuuden pohtia eettisten käsitysten syntyä ja merkitystä, ja myös uskonnollisia käsityksiä voi vertailla vapaasti, fantasian kulttuurien kuvitteelliset uskonnot kun eivät loukkaa minkään reaalitodellisuudessa toimivan uskonnollisen yhteisön jäseniä. Fantasiassa voi myös esittää poliittiset järjestelmät teoreettisina vaihtoehtoina, joilla ei ole suoria yhtymäkohtia nykyisiin järjestelmiin.

Vaikka suurin osa fantasiamaailmamme ihmisistä on samanlaisia kuin reaalitodellisuudessa elävät, mekin olemme luoneet pari kuvitelmaa siitä, mitä ihmiset voisivat olla. Kirjoissamme esiintyy ihmislaji, joka ei pysty toimimaan vastoin omaatuntoaan. Nämä täydellisen hyvät ihmiset myös kuulevat kanssaihmistensä ajatukset, ja saavat usein ajatusyhteyden kohtaamiinsa eläimiin. He selventävät sitä, miten vajaita me ihmiset tosiasiassa olemme.

Toinen fantasiamaailmamme kuvitteellinen ihmislaji ovat puhtaat, joissa tosin ei ole mitään kovin yliluonnollista, mutta eräät ihmisessä mahdolliset ääripiirteet ovat heissä kärjistyneet: heillä on rajoittunut kyky tunteisiin, ja he perustavat toimintansa järkeen.

Fantasia antaa siis realistista kerrontaa paremmat mahdollisuudet pelkistää todellisuutta nostamalla esiin olennaisia asioita ja se antaa mahdollisuuden kyseenalaistaa asioita, joita pidämme itsestäänselvyyksinä.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Luopumisen aika

Ihmettelen sitä, miten vaikea on päättää, että käsikirjoitus on valmis. Se muistuttaa sitä, että pitäisi lähteä paikasta, jossa on viihtynyt, ja hyvästellä ihmiset, joista pitää. Tapaan kyllä monet noista ihmisistä todennäköisesti uudelleen, sillä Tuulien koti ei tähän tietoon ole Vuorileijonan varjo -sarjan päätösosa. Ainakin yksi on vielä kehkeytymässä mielessäni. Mutta siinä osassa on uusi tilanne, enkä ole vielä hahmottanut sitä niin paljon, että olisin innokas siirtymään sinne.

Mitä oikeastaan tarkoittaa, että käsikirjoitus on valmis? Ainakin sitä, että se vaikuttaa nyt minusta ehjältä, eikä ole mitään, mitä haluaisin lisätä siihen. Ja sitä, että Tarmo on käynyt sen läpi kahteen kertaan oikein huolellisesti, ja on sitä mieltä, että se on sellainen kuin sen pitää olla.

Välttelen silti käsikirjoituksen tekemistä täysin valmiiksi. Lyhyt loppuluku puuttuu vieläkin. Tiedän, mitä siihen kirjoitan, ja Tarmo ehdotti samaa, jota olen itsekin ajatellut. Mutta ei vielä, ei vielä. Sen kirjoittaminen on yhtä vaikeaa kuin hyvästely.

Pientä puuhaa on vielä. Varsinkin oikoluku on loputonta työtä, ja vaikka lukisi sekä oikolukuohjelmilla että ilman niitä, joitakin virheitä jää varmasti. Ja sitten muuttaminen epub-muotoon, ja tarkistukset. Mutta elokuussa on hyvästeltävä kirja ja lähetettävä se lukijoille.

Niin usein kuin olenkin sen tehnyt, siihen ei totu.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Äh ne kolme pistettä, pistettä, pistettä

Jossain joskus joku opetti minulle, että jos keskeytymisen merkkinä on kolme pistettä, ne laitetaan kiinni sanaan, jos sana jää kesken, mutta välilyönnin päähän edeltävästä sanasta, jos sana on kokonainen, mutta lause jää kesken.

Ihan varmasti tuo sääntö oli voimassa kouluaikanani, koska vaihtuvista opettajistani kukaan ei koskaan merkinnyt virheeksi, että toimin noin.

Ja nyt on annettu uudet ohjeet, ehkä kauankin sitten, koska en minä seuraa hirveän kiinnostuneena, mitä uutuuksia sillä alalla on. Kun tarkistin asian, huomasin kuitenkin, että tätä nykyä ne saakelin pisteet laitetaan kiinni edeltävään sanaan silloinkin, kun...

Siis silloinkin, kun vain lause keskeytyy, mutta edeltävä sana ei jää kesken.

Käytäntö ei ole Oikeakielisyyden Jumalan kivitauluihin hakattu, vaan se on nykyisen kansallisen auktoriteettimme julistus. Se ei ole maailmanlaajuisesti pätevä, vaan eri kielialueilta löytyy omia sovelluksia.

Ja nyt siis mietin, kapinoinko ...

Vai alistunko...

Minusta tuo nyt oikeaksi määritelty tapa näyttää tyhmältä. Miten silloin erottuisi, jos kesk...

Siis jos kesken jääkin sana?

Mutta toisaalta taiton kannalta nyt oikeaksi väitetty käytäntö helpottaa sen verran, että nuo pirkuleen pisteet saa pysymään kiinni sanassa ilman niiden eteen laitettua sitovaa välilyöntiä.

Joka tapauksessa inhoan tällaista pilkun ja pisteen n...taa, ja sitä, että joudun itsekin mokomia joutavuuksia pohtimaan.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Linnunlaulua ja melusaastetta

Jääsilmässä Areno ja Verraka vertailevat sitä, miten he kokevat kauniin kevätaamun. Verraka hahmottaa maiseman näköaistin sävyttämänä, niin kuin me näkevät usein teemme. Sokea Areno kokee sen muilla aisteillaan.

Verraka sanoo: "On kirkas auringonpaiste. Joki välkkyy niin kuin se olisi täynnä juuri kiillotettuja hopealevyjä. Koivujen valkoiset rungot hohtavat."

Areno sanoo: "Tuuli on hiljainen ja lämmin. Joki liplattelee rannan kiviin. Lintuja on paljon, ja ne laulavat kuin kilpaa. Maa tuoksuu, samoin jokin kasvi, joka on minulle tuntematon. Sinä et taida huomata tuollaisia asioita."

Verraka sanoo: "Huomaan nyt, kun mainitset ne."

Kävelyretkillä Tarmon kanssa olen oppinut huomaamaan tuoksuja ja kuuntelemaan aivan toisin kuin tekisin yksin kulkiessani. Tunnistan nykyisin jopa monet lintujen äänet, koska Tarmo tapaa kertoa laulajien nimet. Mutta olen myös oppinut tietämään, kuinka ikävä asia äänisaaste on näkövammaiselle. Emme mielellämme kulje vilkasliikenteisen tien vierellä, emmekä mene paikkaan, jossa soi kovaääninen musiikki. Tarmo ei niissä pysty hahmottamaan kuulonsa avulla ympäristöään, ja keskustelukin muuttuu vaikeaksi, kun hälyäänien seasta kuuluvaa puhetta ei voi täydentää katsomalla keskustelukumppanin ilmeitä ja eleitä.

Meluisessa ympäristössä sokean on vaikea päätellä sitäkin, onko puhe osoitettu hänelle vai jollekin muulle. Ja kiusallisia tilanteita tulee. Tarmo kertoi eräässä Tammen tilaisuudessa jutelleensa pitkään vaatenaulakolle, kun sen luona seisonut keskustelukumppani oli jo ajat sitten lähtenyt pois.

Ymmärrän, että Tarmo ei erityisemmin pitänyt noista pippaloista.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Päiväjärjestys

Minun ja Tarmon elämä on nykyisin hyvin selkeää ja yksinkertaista, vaihtelua on vain vähän. Silti olemme tyytyväisiä. No joo, kaukokaipuu iskee, kun katsoo netissä kuvia ihanista paikoista. Toisissa on tullut käytyäkin, ja toisista ajattelee, että olisi kiva käydä. Mutta kun ei enää ole nuori eikä reipas, toteaa pian, että kotona on niin paljon helpompaa. Ja voihan vanhoja muistoja kelata mielessään, ja lukea ja katsella kuvia paikoista, joissa ei tullut käytyä, vaikka kiinnosti.

Meillä on selkeä päiväjärjestys. Aamulla katsomme uutiset netistä. Sitten käymme kävelyllä, jos sää sallii. Lopun päivää minä joko kirjoitan tai luen. Tarmo lukee, ja onnistuu siinä sivussa tekemään suurimman osan kotitöistä. Minäkin yritän hiukan osallistua, mutta jos kirjoitan, uppoan siihen kovin syvälle. Hyvä jos minut saa houkuteltua syömään, ja kahville.

Ja tietenkin keskustelemme lukemastamme ja mietimme sitä, mitä ja miten kehittelemme kirjojamme, jotka minä sitten kirjoitan.

Vaikuttaako tylsältä? Mutta me viihdymme. Varsinkin nyt, kun eläke jo turvaa toimeentulon, ja voimme keskittyä siihen, mitä teemme mielellämme.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Tuoksuja

Kävelyretkillä Tarmon kanssa ympäristö ei olekaan sitä, miltä se näyttää. Se on sitä, miltä se tuoksuu. Heti tultuamme ovesta ulos Tarmo huomaa jasmiinin tuoksun ja kysyy minulta, missä se pensas on. Sitten hän toteaa, että oikealla puolellamme tuoksuvat ruusut, ja taloa ohittaessamme hän huomauttaa, että jossain keitetään lihakeittoa. Sitten hän kysyy, onko lähellä grillikatos, sillä paistuva makkara tuoksuu.

Joidenkin kysymysten esittämisessä pitää olla varovainen. Tarmo odottaa, kunnes vastaantulija on ohittanut meidät ja ehtinyt jo kauemmas, ennen kuin hän kysyi: "Oliko se nainen vain mies, joka käytti tuollaista hajuvettä?" Puistossakin pitää olla kauempana hajun aiheuttajasta, ennen kuin kysyy: "Oliko siinä roskis vai tosi pahalta haiseva ihminen?"

Joskus Tarmo huomauttaa koiran kakan hajusta olettaen tekijän jo poistuneen paikalta, mutta koira onkin vielä itse teossa, ja sen omistaja katsoo meitä vihaisesti.

Maailma tuoksuu, ja haiseekin joskus. Mutta näin kesällä enimmäkseen sentään tuoksuu. Ruoholta, kukilta, metsältä.