torstai 30. kesäkuuta 2016

Pitäisikö ajatellakin hiukan?

Joku luonnonlahjakkuus voi ehkä saada hyvää kirjallisuutta aikaan kirjoittamalla mitä mieleen juolahtaa. Poikkeustapauksessa hyvää fantasiakirjallisuuttakin voi syntyä, kun kirjoittaja roiskii paperille satunnaisia kuvitelmiaan. Mutta useimmiten kirjoittaminen edellyttää, että kirjailijalla on jonkinlainen mielikuva siitä, mitä hän tarkoittaa. Tämä tuntuu monilta fantasiaa kirjoittavilta unohtuneen.

Hyvässä fantasiakirjallisuudessa fantasiaelementit eivät ole irrallisilla tehokeinoilla leikittelyä, vaan niillä on merkitys. Vaikka ensimmäinen kertoja olisi kertonut Punahilkasta ja sudesta vaistonvaraisesti ja merkityksiä ajattelematta, kohta ilmestyy tulkitsijoita, jotka vertaavat tyttöä vaanivaa sutta raiskaamishaluiseen mieheen.

Jos kirjailija ei itse anna tekstissään tulkinta-avaimia kirjansa merkityssisällölle, hän voi olla varma siitä, että muut tekevät sen, eivätkä ehkä ollenkaan niin kuin hän on ajatellut.

Olen viime aikoina lukenut monta fantasiakirjaa, joissa fantasian hahmoja on käytetty miettimättä, millaisia merkityskokonaisuuksia syntyy. Tekijä on luullut kirjoittavansa jotain kaunista, mutta siitä tulee irvokas mielikuva, tai kohtauksen piti olla huikean jännittävä, mutta se onkin huvittava.

Fantasian kirjoittaminen on vaativampaa kuin realististen tapahtumien kuvaaminen. Pitää ymmärtää jotain ihmisen alitajunnasta ja sen toiminnasta. Ja hyvä olisi tuntea mytologiaa muutenkin. Myyttinen kuvakieli kun useimmiten perustuu pitkäaikaiseen kokemukseen siitä, mitä merkityksiä ja tuntemuksia mitkäkin asiat ihmisessä herättävät.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kirjallisuutta vai fantasiakirjallisuutta

Inhoan kirjojen luokittelua niiden genren perusteella. Menen etsimään vaikkapa Vera Valan kirjaa Milanon nukkemestari. Kirjastoissa ja kirjakaupoissa löytyy hyllykkö, jossa lukee, että siinä on suomenkielistä kaunokirjallisuutta. Etsin, enkä löydä. Olisi pitänyt katsoa hyllykköä, jossa sanotaan sisällöksi vaikkapa jännitys. Jännitys? No joo, onhan se dekkari, mutta kuitenkin ensisijaisesti kaunokirjallisuutta, ja vieläpä erityisen hyvää kaunokirjallisuutta. Ja on siinä romantiikkaakin, ja varsin hyvää yhteiskuntakuvausta, ja paljon älyllistä pohdintaa. Dekkarijuoni tosin pitää koossa sitä kaikkea muuta, mutta se kirja on ensisijaisesti kirjallisuutta, toissijaisesti dekkari.

Monissa kirjoissa on jännitystä, mutta ne eivät silti päädy hyllyyn, jonka kirjat luokitellaan jännitykseksi. Esimerkiksi melkein kaikki fantasiakirjat sisältävät runsaan annoksen jännitystä, mutta ne luokitellaan fantasiaksi, ellei sitten kauhuksi. Hyvin monissa kirjoissa on romantiikkaa, mutta vain osa niistä luokitellaan sellaisiksi, että ne kerätään romantiikkaa sisältävien kirjojen hyllyyn.

Minä etsin kirjoja jotka ovat hyvää kirjallisuutta. Ne saavat edustaa mitä alaryhmää hyvänsä. Kaipaan aikoja, jolloin kirjat olivat kirjastoissa ja kirjakaupoissa tekijän nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Toki on kirjoja, joissa ei ole merkittäviä kirjallisia ansioita, vaan niitä luetaan pelkästään niiden sisältämän jännityksen, tai kauhun, tai fantasian tai romantiikan takia. Niitä saa nimitellä miten tahansa ja tunkea lokeroihin, joista niitä kaipaavat löytävät ne. Mutta mitä jää enää "kaunokirjallisuudeksi" nimitettyjen joukkoon, jos sieltä karsitaan pois kaikki kirjallisuus, joka sisältää jännitystä, romantiikkaa tai fantasiaa?

Itse koen melkoista orpoutta fantasiakirjallisuuden seassa. Vuorileijonan varjo -sarjassa on vain hyvin vähän fantasiaelementtejä. Sen maailma on kuvitteellinen, mutta siinä ei ole juuri mitään yliluonnollista, ja noilla muutamilla yliluonnollisilla pikkujutuillakin on tarkoitus hiukan selventää joitakin tosielämän seikkoja.

Minä kirjoitan kirjallisuutta. Niin olen tehnyt silloinkin, kun kirjassa on ollut dekkarijuoni tai rakkauskertomus. Vuorileijonan varjo -sarjassa on fantasiaksi luokiteltujen piirteiden ohella jännitystä ja romantiikkaakin, mutta oli se sitten toissijaisesti mitä hyvänsä, ensisijaisesti se on kirjallisuutta.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Ryhdyin kirjabloggariksi

Olen perustanut ikioman kirjablogin, käykää katsomassa Tarua ja totta.

Tässä hiukan periaatteita, joiden mukaan aion toimia:

Kirjoitan arvion vain sellaisesta kirjasta, jota pidän hyvänä ja jonka toivon löytävän tiensä siitä nauttivien lukijoiden luo.

Arvioidessani kirjan otan huomioon, millä tavalla se toimii. Tärkein erottelu on, toimiiko kirja lähinnä viihteenä, vai onko siinä joko vahvan viihteellisen elementin ohella tai ilman sitä tuo vaikeasti määriteltävä "enemmän". Pelkkä viihdekin voi olla hyvää tai huonoa omassa lajissaan, ja pyrkimys olla "enemmän" voi onnistua tai epäonnistua.

Kirja kertoo jotain, ja se tekee sen jollakin tavalla, eli kirjalla on sisältö ja muoto. Minulle tärkeintä on kirjan sisältö. Jos se on huono, loistavakaan rakenne tai kielenkäyttö ei tee kirjasta hyvää. Jos sisältö on hyvä, voin sivuuttaa pienet puutteet esitystavassa, jos ne eivät merkittävästi haittaa lukemista ja siten hämärrä sisältöä.

Arvioin kirjan hermeneuttisella työskentelytavalla. Lukiessani minulla ovat mukana kaikki ennakkoluuloni ja ennakkokäsitykseni, joita kirjan teksti joko vahvistaa tai kumoaa. Ensimmäinen lukukertani on aina nopea ja pyrin lukemaan kirjan mahdollisimman yhtäjaksoisesti. Sen jälkeen tarkennan vaikutelmaa syventymällä yksityiskohtiin.

Kirjan sisällöstä minulle tärkein on sen tarjoama maailmankuva ja elämänkäsitys. Hyvä kirjallisuus saa ihmiset ymmärtämään kanssaihmisiään ja auttaa heitä etsimään omaa tapaansa rakentaa tätä yhteistä maailmaamme. Oman maailmankäsitykseni ja elämännäkemykseni tärkeitä lähteitä ovat Platon, Spinoza ja Michel Foucault.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Luonnon armoilla

Meillä Suomessa keskikesä koetaan ihanana vuodenaikana. Erilaisessa ilmastossa kokemus voi olla toisenlainen. Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäisessä osassa ollaan Sirpin saaressa, keskikesä on lähestymässä, ja helle koetaan rasituksena: "Saaren yli keväisin puhaltavat kuumat etelätuulet olivat tänä vuonna jatkuneet epätavallisen pitkään. Sellaisen sanottiin enteilevän pahaa, ja ainakin se oli kiusallista."

Keskikesän juhlakin koetaan toisin kuin meillä:

Kylässä näkyi kaikkialla jo seppeleitä, joita oli hyvissä ajoin tehty Elämän uudistumisen juhlaa varten. Se oli suurin Kooran kunniaksi vietetyistä vuosittaisista juhlista. Aurinko oli nyt voimansa tunnossa, uhkasi polttaa ja kuivattaa kaiken, mutta kohta Koora pysäyttäisi sen voittokulun, ja päivät alkaisivat lyhentyä. Kaikki iloitsisivat siitä, vaikka helle jatkuisikin vielä pitkään. Syksyn sateiden tulosta olisi taas saatu lupaus."

Luonto tarvitsee aurinkoa, mutta myös sadetta. Ihminen viihtyy lämmössä, mutta ei ankarassa helteessä. Ihminen niin kuin muukin luonto pyrkii sopeutumaan, mutta sopeutumiskyky ei ole rajaton. Ilmasto vaikuttaa kaikkeen, ja sen muuttuminen muuttaa paljon. Siksi ilmastonmuutos on asia, jonka merkitystä ei pidä vähätellä.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kuka saa edustaa ja mitä?

Rasismi on sitä, että johonkin etniseen ryhmään kuuluvaa ihmistä ei kohdata yksilöllisenä ihmisenä, vaan hänen uskotaan edustavan ominaisuuksia, joita pidetään tuolle ryhmälle tyypillisinä. Johonkin muuhun ryhmään kohdistuva syrjintä tapahtuu samalla tavalla, yksittäiseen henkilöön kohdistetaan ne ennakkoluulot, joita tunnetaan koko ryhmää kohtaan.

Välttääksemme syyllistymisen rasismiin ja syrjintään meidän pitäisi siis ymmärtää, että jokainen ihminen on yksilö, vaikka hänet voisikin määritellä kuuluvaksi johonkin etniseen ryhmään, tai olisi tiedossa hänen seksuaalinen suuntautumisensa, tai hänellä olisi jokin vamma tai mikä hyvänsä muu ominaisuus, jonka perusteella ihmisiä määritellään.

Rasismin ja syrjinnän pohjana olevat uskomukset ilmenevät kuitenkin yllättävällä tavalla, kun vaaditaan, että kirjailija ei saisi kirjoittaa johonkin vähemmistöön tai erityisryhmään kuuluvan ihmisen kokemuksesta, jos hän ei itse kuulu siihen. Siis vain etniseen ryhmään kuuluva saisi tulkita tuohon ryhmään kuuluvien kokemusta. Vain homo saisi kirjoittaa homoista. Vain vammainen saisi kertoa vammaisista.

Tuo vaatimushan perustuu täysin samaan olettamukseen kuin rasismi ja syrjintäkin: tiettyihin ryhmiin luokiteltavissa olevat ihmiset eivät ole yksilöitä, vaan heillä on niin merkittäviä valtaväestöstä eroavia piirteitä, että valtaväestöön kuuluva ei voi ymmärtää heitä.

Mutta tuohon vaatimukseen sisältyy myös toinen olettamus: joihinkin ryhmiin kuuluvat ihmiset omaavat automaattisesti sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, että he pystyvät edustamaan omaa ryhmäänsä.

Eihän asia ole niin. Kukaan ei voi olla koko ryhmänsä tulkki vain siksi, että hänet määritellään siihen kuuluvaksi. Jokainen vammainen on yksilö, joka kokee myös vammaisuutensa ja muiden reaktiot siihen omalla yksilöllisellä tavallaan. Jokainen homosuuntautunut kokee suuntautuneisuutensa ja kohtaamansa ennakkoluulot omalla tavallaan. Ja sama pätee kaikkiin muihinkin ryhmiin.

Myös me valtaväestöön kuuluvat kohtaamme elämässämme tilanteita, joissa tunnemme ulkopuolisuutta ja tulemme torjutuiksi. Pystyn siis aivan hyvin kuvittelemaan, miten Leoni kokee sokeuteensa tai Dotar ja Ake homouteensa kohdistuvat asenteet. Ja useimmilla meistä on jonkinlaisia toimintavajavuuksia, puhumattakaan siitä, että jokaisessa heterossa asuu myös suurempi tai pienempi homotaipumus, ja homosta löytyy ainakin rippunen heterotaipumusta. Lokeroiden rajat eivät ole niin selvät kuin kuvitellaan.

Ja sokeus on vain yksi Leonin ominaisuuksista, eikä suinkaan niistä tärkein. Aken ja Dotarin merkittävin piirre taas on heidän vastuuntuntonsa, joka johdattaa heidät osallistumaan politiikkaan ja pyrkimään laajempien ihmisryhmien aseman parantamiseen.

Se siitä. Tuskinpa tämä kirjoitus mitään auttoi. Rasistit ja syrjijät meillä on aina keskuudessamme, sekä erilaisten ryhmien ulkopuolella että niiden sisällä.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Saanko esitellä, eli henkilön kuvaus

Minulla on kirjoittaessani ongelmana se, että näen mielessäni kirjan tapahtumapaikat ja henkilöt kuvina. Silti (tai siksi) kirjoitan lähinnä siitä, mitä he tekevät ja mitä he puhuvat. Vasta kun käsikirjoitus on jo lähes valmis, ryhdyn tarkistamaan, mihin kohtiin pitäisi lisätä kuvailua. Lukija kun ei tietenkään näe sitä, mitä minä olen nähnyt, jos en kerro sitä.

Kaikkia minun tiedossani olevia yksityiskohtia en ryhdy selostamaan, vaan valitsen ne, joilla on oleellista merkitystä. Tuulien kodin käsikirjoitukseen tuntui aiheelliselta lisätä kuvaus Akesta (Dotarin näkemänä) niitä lukijoita varten, joille Ake ja Dotar ovat uusia tuttavuuksia. Se on tällainen:

Ake oli tullut kannelle ja käveli laivan perää kohti. Hänen askeleensa olivat hitaat ja varovaiset, vaikka hänellä ei oikeastaan ollut vaikeuksia säilyttää tasapainoaan silloinkaan, kun laiva kallisteli rajummassa tuulessa. Hänen hiekanväriset hiuksensa olivat juuri niin pitkät, että hän sai ne vaivattomasti solmituksi niskaan. Etäältä Dotar ei erottanut kunnolla hänen kasvojaan, mutta hän tiesi Akelle luonteenomaisen mietteliään ja hiukan kuin poissaolevan ilmeen. Ake oli pukenut villaviittansa päälle vielä lammasnahkaliivinkin torjuakseen aamun koleutta, mutta sekään ei kätkenyt hänen hentouttaan. Ake oli yli neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta kuin pitkäksi kasvanut poika. Vaikutelmaa ei häirinnyt edes se, että Ake ei laivamatkan aikana ajanut partaansa päivittäin. Hänen parransänkensä oli niin vaalea, että se oli melko huomaamaton hänen vaalealla ihollaan.

Tuon kuvauksen tarkoituksena ei ole vain kertoa Aken ulkonäkö, vaan myös miten se heijastaa hänen luonnettaan, ja sitäkin, miten Dotar hänet kokee. Myös Vasaman ulkonäön kuvaaminen jo kirjan alkupuolella tuntui aiheelliselta:

Vasama herätti kunnioitusta pelkällä ulkonäöllään. Hän oli kookas ja leveäharteinen, ja hänen kaunispiirteisillä kasvoillaan oli tavallisestikin itsevarma ja hiukan ylimielinen ilme. Hän oli isosaarelaiseen tapaan vaalea ja sinisilmäinen, mutta hänen silmiensä sinisyydessä oli harvoin lempeyttä, ja niihin syttyi herkästi taistelunhalu. Aurinko hehkutti hänen pitkät hiuksensa kullanvärisiksi, ja hän heilautti niitä uhkaavasti kuin leijona harjaansa.

Tuo kuvaus koskee Vasaman julkista roolia isosaarelaisena päällikkönä, ja siihen heijastuu pelkoa, jota hän herättää vastustajissaan. Yksityishenkilönä Vasamasta saa monipuolisemman kuvan, joka sekin on tarkoitus tuoda esiin.

Toisaalta joskus on hyvä jättää mielikuva lukijan täydennettäväksi. Kirjassa esiintyy tärkeässä sivuosassa kissa. Kysyin Tarmolta, onko minun kuvattava sen ulkonäkö. Hän sanoi: "Älä tee sitä, vaan anna jokaisen kuvitella siihen mieleisensä kissa."

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Elämää kuplassa

En nykyisin tapaa juuri lainkaan muita ihmisiä kuin ne, jotka lähes päivittäin näen Pihlajamäen ostoskeskuksen liepeillä ja kaupassa asioidessani. Vietämme Tarmon kanssa aikaa kahdestaan, ja suurimman osan tuosta yhteisestä ajasta Tarmo lukee ja minä kirjoitan.

Facebookissa seuraan ihmisiä, joita ennen tapasin tosielämässä, ja myös monia uusia tuttavuuksia. Nuo kontaktit ovat hyvin samanlaisia kuin ihmiskontaktit tosielämässäkin, mutta niitä on helpompi valikoida. Jos en pidä jonkun kommenteista, näpäytän "älä seuraa", ja sillä siisti.

Joistakin pidän heidän kiinnostavien mielipiteittensä tai älykkäiden kommenttiensa takia, mutta on monia muitakin syitä "tykätä". Minulla on myös suosikkini, joita oikein kaipaan, kun he ovat poissa facebookista.

Vähitellen ympärilleni on muodostunut fb-maailma, joka ei ole satunnainen otos facebookissa liikkuvista ihmisistä eikä heidän mielipiteistään. Aika monet heistä ovat kirjailijoita tai taiteilijoita, ja useimmat ovat laajasti ajattelevia ja suvaitsevaisia.

Se on turvallinen ja mukava kupla, jossa on helppo tuntea itsensä hyväksytyksi. Mutta se on myös vaarallinen kupla, joka tyynnyttää ja saa unohtamaan, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Ei halvin, mutta minun kannaltani paras

Omakustantajille tarjotaan nykyisin monenlaista palvelua. Minulle valinnan teki kuitenkin helpoksi se, että vain Bookcover tarjosi apua sekä varastointiin että myyntiin, joita kumpaakaan en halua ryhtyä hoitamaan.

Positiivisena yllätyksenä on tullut Bookcoverin toiminnan joustavuus. Tekemäni kansitaiton virheet korjattiin, ja tulos on oikein tyylikäs. Sitten ilmeni, että olin luullut myyntipalvelua laajemmaksi kuin mitä se esitteen mukaan selvästi on. Kerroin sähköpostitse heille pettymyksestäni, ja oikein ystävällinen mies soitti minulle, ja sopimusta muutettiin yhteisymmärryksessä.

Hyvä palvelu maksaa, sille ei voi mitään, mutta suosittelen Bookcoveria omakustantajille, jotka haluavat kattavaa ja yksilöllistä palvelua.

Talvisateet-kirjan hinta on 24 euroa, jos sen ostaa Bookcoverin verkkokaupasta, eli tästä linkistä. Muualla se voi olla kalliimpi, sillä myyntipaikat hoitavat hinnoittelunsa itse.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Inhottavat asiat

Kun kirjailija kuvailee kirjan henkilön kokemaa mielihyvää, kuvattu asia saattaa olla lukijan mielestä inhottava. Näin tapahtuu erityisen usein silloin, kun kysymys on seksuaaliaktista, joka ei vastaa lukijan omia mieltymyksiä. Otan ensiksi varsin viattoman esimerkin tällaisesta:

J.S. Meresmaan kirjassa Keskilinnan ritarit on kahden miehen rakastelukohtaus, josta kertojana toimiva Konno sanoo muun muassa: "Vedän hänen kainaloidensa tuoksua sieraimiini, nuuhkaisen, sitten nuolaisen." Erään lukijan mielestä se tuntui inhottavalta.

Ihmisen tuoksu on yksilöllinen ominaisuus. Kaikkien tuoksu ei miellytä kaikkia. Rakaskin ihminen voi tietysti tuoksua epämiellyttävältä joissakin tilanteissa, vaikkapa sairauden takia, tai jos siistiytymismahdollisuus on pitkään puuttunut. Pääsääntöisesti rakkaan ihmisen tuoksu kai kuitenkin on miellyttävää, ja vähemmän miellyttävänäkin sen hyväksyy niin kuin omat hajunsa.

Huomaan itsekin käyttäneeni hien tuoksun miellyttävyyden toteamista kuvaamaan tilannetta, jossa henkilö on rakastumassa. Sitaatti kirjasta Meren vaahto: "Tulimme ahtaasta ovesta vierekkäin, ja Jannisin ihon lämpö tuntui käsivarrellani. Hän tuoksui hieltä hyvin miellyttävällä tavalla."

Jos rakkaan ihmisen tuoksun tuottama mielihyvä on jäänyt joltakin kokematta, hän voi tietenkin kokea hikisen kainalon nuuskimisen yksiselitteisen inhottavana. Mutta siirryn nyt vakavampaan asiaan. Eräät sukupuoliaktit on koettu joissakin kulttuureissa niin inhottaviksi, että kuolemantuomioitakin on julistettu. Seuraavassa on ote kirjasta Tulisydän. Dotar ja Okam pohtivat kuolemantuomiota, joka on langetettu miestä rakastavalle miehelle.

Okam sanoo: "Raite on hyvä ihminen, ja levittää hyvyyttä ympärilleen. Siksi minun on mahdoton käsittää, että hänelle julistettiin kuolemantuomio vain siksi, ettei hän rakasta samalla tavalla kuin enemmistö."

Dotar sanoo: "Voimakkaita halujaan noudattavaa ihmistä pidetään kai aina hiukan paheksuttavana. Useimmat suhtautuvat kuitenkin suvaitsevaisesti sellaisiin pyyteisiin, joita heillä itselläänkin on, mutta tuomitsevat ne, jotka tuntuvat vierailta."

Niinhän se on. Meillä on taipumus inhota asioita, joita oudoksumme, ja koska seksuaalitoimintoihin liittyy suuria tunnelatauksia, inhokin saa voimakkaat mittasuhteet. Siksi olisi tärkeää korostaa erilaisuuden sijasta yhteisiä asioita, pyrkimystä tuottaa nautintoa itselleen ja toiselle, ja sitäkin, että tuo yhteinen nautinto on vahva pohja parisuhderakkaudelle.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Rumat sanat

Kolmevuotias lapsi kertoi minulle, että hän tiesi kolme rumaa sanaa. Ne olivat pissa, kakka ja peppu. Kysyin häneltä, olivatkohan ne oikeasti rumia, nehän tarkoittivat aivan tavallisia asioita. Hän mietti vakavana ja totesi sitten: "Eivät ne ole rumia sanoja, niitä vain luullaan sellaisiksi."

Tuo keskustelu tuli mieleeni, kun luin J.S. Meresmaan Keskilinnan ritareista Goodreadsiin englanniksi kirjoitetun arvion, jossa kirjoittaja (äidinkieleltään luultavasti suomalainen) valitti, että suomeksi ei voi kirjoittaa hyvää kuvausta kahden miehen rakastelusta. Omasta mielestäni nuo kuvaukset Meresmaan kirjassa ovat tyylikkäästi kirjoitettuja, vaikuttavia ja kauniita. Vain yksi kohtaus on brutaali, ja se on sitä tarkoituksella, osoittamassa, että seksi voi olla muutakin kuin kaunista.

Ongelmana oli tuon kirjoittajan mielestä suomalainen yleiskielen seksuaalisanasto, joka on joko törkeää tai huvittavaa. Minun mielestäni kysymyksessä oli sama "rumien sanojen ongelma" kuin kolmevuotiaalla. Sanat eivät sinänsä ole rumia, vaan kysymys on niihin liittyvistä mielikuvista. Ja niissä asioissa, joista ei kovin paljon puhuta laajemmalti kuin lähipiirissä, vakiintuu kovin erilaisia käytäntöjä. Sana joka on jonkun mielestä täysin asiallinen, on toisen mielestä törkeä ja kolmannen mielestä huvittava.

Vahvimmat mielikuvamme muodostamme äidinkielemme sanoista. Siksi suomalainen latelee sujuvasti englanniksi törkeyksiä, jotka äidinkielellä esitettyinä arveluttaisivat. Ja lukiessaan vieraskielistä kuvausta seksuaaliaktista hän suomentaa sen mielessään itselleen tutulla sanastolla, jolloin ilmaisu tuntuu luontevalta.

Toki seksuaalikuvauksissa voi kokea rumaksi myös asiat. Lupaan palata siihen aiheeseen seuraavassa kirjoituksessa.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Harmiton nujakointi vai turhanpäiväinen tappelu

Lukijat ovat varmasti huomanneet, että Vuorileijonan varjo -sarjassa ei ihannoida väkivaltaa. Sarjan henkilöillä on kuitenkin erilaisia käsityksiä siitä, milloin voimakeinot ovat hyväksyttäviä, ja samat käsityserot kohtasin kasvattajana ja ohjaajana.

Tässä ote tekeillä olevasta kirjasta:

Dotar nousi ja tarttui Rigoon pakottaakseen hänet takaisin nurkkapenkille. Rigo vastusteli, ja kamppailu näytti hyvin tasaväkiseltä. Ake katsoi sitä huolestuneena, mutta Vasama sanoi: – Minua onkin aina kiinnostanut tietää, onko Dotar todella niin voimakas kuin hänen ulkonäöstään voisi päätellä. Rigo ei ole mikään heikko mies. Kumpi mahtaa voittaa?

– Minä en pidä tuollaisesta, Ake sanoi. – Asioita ei pitäisi selvitellä noin, vaan puhumalla, mutta Dotar on joskus huonokäytöksinen.

– En minä näe tuossa mitään huonoa käytöstä sen enempää Dotarin kuin Rigonkaan taholta, Vasama sanoi. – Tuohan on tavallista, harmitonta nujakointia. Rumaa se on vasta, jos se muuttuu turhanpäiväiseksi tappeluksi.

– Minä en ymmärrä tuollaisia aste-eroja, Ake sanoi. – Jo poikaiässä kartoin kaikenlaista nujakointia, enkä usko sen johtuneen vain siitä, että minulla on hento rakenne enkä ole kovin voimakas. Halutessani olisin varmasti löytänyt vielä pienempiä ja heikompia, jotka olisin voinut voittaa.

Rigo sai toisen kätensä vapaaksi ja työnsi Dotaria taaksepäin. Dotar törmäsi tuoliin, joka kaatui. Ake nosti sen pystyyn ja sanoi: – Jos lapset alkaisivat kaataa huonekaluja, kieltäisin heitä.

– Lasten tekemiset ovat heitä valvovien aikuisten vastuulla, Vasama selitti. – Aikuinen mies vastaa teoistaan itse, ja häntä saa kieltää vain, jos pitää estää iso vahinko.

Dotar onnistui saamaan Rigosta hyvän otteen. Rigo sanoi: – Päästä irti, myönnän tappioni. Olet voimakkaampi.

---

Oma kantani on lähinnä se mikä Akenkin. Voimankäyttö voi olla harmitonta leikkiä, ja se voi olla joskus tarpeellistakin, jos häiriön aiheuttaja ei noudata sanallista ohjetta, ja hänet pitää saada tottelemaan, niin kuin Rigo tuossa tilanteessa. Mutta edes leikkisäksi tarkoitettu voimanmittely ei ole harmitonta ainakaan sellaiselle, joka joutuu osallistumaan siihen vastentahtoisesti, ja kokee hävitessään itsensä nolatuksi.

No joo, olen tosikko. Mutta kasvattajana ja ohjaajana (myös aikuisten parissa) minulla oli nollatoleranssi, kun oli kysymys väkivallasta.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Kylvö ja sato

Kirjoistaan saa kaikenlaista kritiikkiä, joskus aiheellista, joskus aiheetonta, ja joskus sellaista, että kritiikin esittäjältä tuntuu puuttuvan oleellisia perustietoja. Ainakin siltä, jonka mielestä henkilö oli "epätavallisen hedelmällinen", koska tuli raskaaksi yhden ainoan yhdynnän takia. (Hän tarkoitti Sirenaa kirjassa Kuningastie.)

Minun mielestäni pitäisi oikein isoin kirjaimin julistaa, että niin todella voi käydä. Työssäni nuorten parissa jouduin järjestämään aborttia neljätoistavuotiaalle, joka oli huolehtinut ehkäisystä muuten oikein hyvin, paitsi ekakerralla, jolloin hän ei ollut vielä varautunut asiaan. Ja se ekakertahan sitten johti raskauteen. Kannattaisi varoittaa myös miestä, joka ryhtyy satunnaissuhteeseen, että yksi kerta voi johtaa siihen, että maksaa elatusmaksuja lähes kaksikymmentä vuotta.

Kirjassa Talvisateet on muistutus siitä, että yksi kauan sitten unohtunut yö voi johtaa yllättävään tilanteeseen. Näin siitä keskustelevat Moiri ja Vasama. Verraka ja hänen vaimonsa Oosa eivät ole paikalla, ja Vasama kysyy:

– Missä Verraka on? Kaikella kunnioituksella, Moiri, mutta sinä et pysty herättämään sellaista pelkoa kuin nyt pitäisi. Tiedän, että Verraka ei nykyisin käyttäydy väkivaltaisesti, mutta kun hän oikaisee ryhtinsä ja käyttää komentoääntään, hän saa edelleen miehet vapisemaan. Ja lisäksi hänellä on kuuluisa nimensä ja maineensa.

– Verraka jäi huolehtimaan pojastaan, Moiri sanoi.

– Pojastaan? Vasama kysyi ihmeissään. – Vaikea uskoa, että Oosa olisi ollut raskaana, hänessä ei ollut mitään siihen viittaavaa.

– Verraka korjaa nyt satoa yli viisitoista vuotta sitten tekemästään kylvöstä, Moiri selitti.

Vasama hymyili ja totesi: – Niin miehelle voi käydä.

Niin miehelle voi käydä, myös muualla kuin fantasiamaailmassa.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Talvisateet on nyt tilattavissa!

Talvisateet (Vuorileijonan varjo 7) on nyt myynnissä Bookcoverin verkkokirjakaupassa hintaan 24 euroa. Se tulee lähiaikoina myyntiin myös muihin verkkokirjakauppoihin, ja kirjakaupat voivat tilata sitä Kirjavälityksestä, mutta jokainen myyntipaikka hoitaa hinnoittelunsa itse.

Painos on pieni, joten jos haluatte varmistaa, että saatte paperikirjan, tilatkaa pian. Luulisin kuitenkin, että suurin ostajaryhmä eli kirjastot ovat aika hidasliikkeisiä, joten mitään hirveää kiirettä tuskin on. Ja jos kävisi niin, että nuo viedään käsistä, uuden painoksen ottaminen on helppoa.

Tässä vielä kirjan kansi.



Tuo pieni kuvahan esittää oliivipuun oksaa, ja se kuvaa monella tapaa kirjan sisältöä. Tapahtumapaikkana on Sirpin saari, jonka päätuotteisiin oliiviöljy kuuluu, mutta oliivipuu edustaa myös hyvinvointia ja rauhaa. Sirpin saareen tulee nälkää pakoon lähteneitä maahanmuuttajia, ja saaren rauha järkkyy hetkellisesti, mutta lopulta sopeudutaan hyvinvoinnin jakamiseen sovussa, ja rauha palautuu.

Tapahtuisipa niin muuallakin kuin fantasiassa.