sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Julkkarit! Julkkarit?

Vaikuttaa siltä, että kirjailijoilla on nykyisin tapana järjestää uuden kirjan ilmestyessä "julkkarit". Ne ovat ehkä jotain sukua kustantajien syksyisin ja joskus keväisinkin järjestämille uusien kirjojensa esittelytilaisuuksille, joihin minut ja Tarmo viime vuosituhannen lopun parina vuosikymmenenä kutsuttiin edustamaan kirjojamme.

Niitä tilaisuuksia ei järjestetty meidän kirjailijoiden iloksi, vaikka tarjolla oli meillekin runsaasti ruokaa ja varsinkin juomaa. Niihin toivottiin tiedotusvälineiden edustajia, jotka sitten levittäisivät tietoa kustantajan uutuuskirjoista.

Vain yhdelle kirjoistani on järjestetty julkistamistilaisuus, joka oli pelkästään tuon kirjan esittelyä varten. Yliopistopaino julkisti kevättalvella 2001 kirjani "Pentti Holappa, kirjailijakuva vuoteen 1961" upeissa puitteissa Helsingin yliopiston vanhalla puolella. Kutsuvieraista paikalla oli pieni mutta sitäkin merkittävämpi joukko Kai Laitisesta Pekka Tarkkaan. Kai Laitinen kävi herrasmiehenä esittäytymässä minulle. Muille olin pelkkää ilmaa, mutta Mauritz Nylund kertoi myöhemmin, että Pekka Lounela oli tullut suoraan julkistamistilaisuudesta Juttutupaan, jossa Mauritz istui. Lounela oli perehtynyt kirjaan ainakin sen verran, että hän tiesi sanoa Mauritzille: "Siinä puhutaan sinustakin."

Kirjailijan itsensä järjestämät "julkkarit" taitavat olla lähinnä hauskanpitoa ystävien seurassa. Minä en ainakaan osaa kuvitella, että yksikään tiedotusvälineiden edustaja vaivautuisi paikalle, jos esittäisin kutsun tulla kirjan Talvisateet painetun version julkistamistilaisuuteen. (Eikä välinpitämättömyys johtuisi vain siitä, että kysymys ei oikeastaan ole kirjan julkaisemisesta, sehän on joulukuusta 2015 asti ollut saatavissa ilmaiseksi ladattavana e-kirjana.)

Jotenkin tapahtumaa olisi kiva juhlistaa, mutta ystävämme ovat käyneet vähiin, joten juhlimme vain mielessämme.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Kirjailijaesittely

Piti taas kirjoittaa kirjailijaesittely, ja onhan se vaikeaa. Mutta yritän aina selvitä hommasta tekemällä pelkistetyn ja yksinkertaisen. Tällainen siitä tuli:

Taru Väyrynen on kirjoittanut kuutisenkymmentä kirjaa, osan niistä nimellä Taru Mäkinen. Useimmat ovat lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta mukana on myös aikuisille suunnattua kirjallisuutta ja kirjallisuustieteellistä tutkimusta. Hän on toiminut näkövammaisten opettajana, koulukodissa, nuorisokodissa ja vankilassa erilaisissa ohjaajan ja opettajan toimissa, ja on nykyään päätoiminen kirjailija. Kirjailijantyön ohella hän on suorittanut filosofian tohtorin tutkinnon pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede.




Osan tuotannostaan Taru Väyrynen on kirjoittanut yhteistyössä miehensä Tarmo Väyrysen kanssa. Taru ja Tarmo Väyrysen fantasiakirjasarjan Vuorileijonan varjo julkaisi 1990-luvulla Tammi. Siihen kuuluva Jääsilmä sai Topelius-palkinnon vuonna 1998, ja Kuningastie oli vuonna 1997 Finlandia Junior -palkintoehdokkaana.

Taru ja Tarmo Väyrysen Vuorileijonan varjo -sarjaan on nyt ilmestynyt uusi osa Talvisateet, ja lisää on tulossa.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Vedos käväisi

Olen innoissani kuin lapsi karkkipäivän edellä. Kirjan Talvisateet oikovedos käväisi hyväksyttävänä, ja kohta sitä voi ostaa.





Bookcover on ainakin tähän mennessä osoittautunut juuri sellaiseksi yhteistyökumppaniksi, jota olen toivonut. Koska painos on pieni, kustannukset tulevat kuitenkin varsin suuriksi. Joudun siksi asettamaan myyntihinnaksi 24 euroa. Sen alemmas en voinut sitä pudottaa, sillä vaikka en tavoittelekaan myynnistä voittoa, pyrin kuitenkin kattamaan suurimman osan kustannuksista. Niitähän tulee paitsi painotyöstä myös varastoinnista ja muista oheiskuluista.

Mutta Talvisateet on luonnollisesti edelleen myös muiden Vuorileijonan varjo -sarjan kirjojen tavoin saatavilla ilmaiseksi ladattavana e-kirjana, kuten vasemmalla olevasta palkista näkyy.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Broileri ja luomu

Kirjailijaksi aikovalle on nykyisin tarjolla koulutusta ja kurssia runsain mitoin. Koulutusta tarjotaan myös jo julkaisseille, että he kehittyisivät vielä paremmiksi. Vaikuttaa hyvältä, eikö?

Lähemmin tarkasteltuna koulutusten taso vaikuttaa kirjavalta. Silloinkin, kun kouluttajien kerrotaan olevan kirjailijoita, he ovat ehkä julkaisseet vain jokusen kirjan jonkin pienkustantamon kautta, ja nykyisenä aikana tuollainen julkaiseminen on käytännössä kenen hyvänsä kehittyneen harrastelijan ulottuvilla, eikä takaa minkäänlaista ammattilaisuutta. Sama pätee kouluttajiin, jotka ilmoittavat olevansa kustannustoimittajia. He ovat ehkä toimittaneet muutamia vähälevikkisiä kirjoja jossain pienessä nyrkkipajassa, joita on paljon. Ei se ole sitä ammattilaisuutta, jonka saavuttaa kokopäiväisesti kustannustoimittajana työskentelevä toimittaessaan laajalevikkistä ja suuren yleisön (ja myös kritiikin) tarkasteltavaksi tulevaa kirjallisuutta.

Opettaja voi tietysti olla hyvä, vaikka hänen kokemuksensa kirjan kirjoittamisesta olisi vaatimaton. Kokemuksella kustannustoimittamisesta ei mielestäni ole juurikaan merkitystä. Hyvä kustannustoimittaja osaa työstää valmista materiaalia, mutta se ei auta häntä ymmärtämään, miten tuo materiaali luodaan.

Mitä noilla kursseilla opetetaan? En tiedä, koska en ole itse käynyt yhtään kurssia. Minulla on kuitenkin paha aavistus siitä, sillä olen nähnyt, mitä tuollaisia kursseja käyneet kovin usein kirjoittavat. Miten sen kauniisti sanoisi? Kursseilta valmistuu aivan liikaa kirjallisia broilereita. He tuottavat sellaista tekstiä, josta heille on kerrottu, että se on hyvää. Niistä on kadonnut aitous ja persoonallisuus, oikeastaan myös luovuus, sillä niissä on hienoisena sivuvivahteena se, mitä nimitettäisiin plagioinniksi, jos se maistuisi selvemmin.

On kirjailijalahjakkuuksia, joita kurssit eivät pilaa. Tarmo lukee juuri nyt yhden sellaisen kirjailijan tuotantoa. Kirjallisen broilerin tilalla on aitoa luomua, omaäänistä kerrontaa. Se mitä kirjailija on koulutuksesta oppinut, voi auttaa häntä hahmottamaan työtään paremmin ja ymmärtämään kirjoittamisen yleisiä periaatteita, mutta se ei kahlitse hänen luovuuttaan.

Olen itsekin pitänyt pientä kirjoittajakoulua lapsille ja nuorille. Kerroin heille tietenkin erilaisista tavoista tuottaa tekstiä, mutta tärkeintä oli rohkaista oppilaita etsimään omaa ilmaisuaan ja uskomaan itseensä. Aikuisillekin pitäisi kertoa, että luovan kirjoittamisen ei tarvitse noudattaa edes hyviä ja toimiviksi todettuja malleja. Se kulkee aina eturintamassa, etsii uutta.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Ihanat ja vielä ihanammat lukijat

Kirjailijan ei välttämättä tarvitse tehdä kirjailijavierailuja kohdatakseen lukijoitaan. Minä tapaan silloin tällöin ihmisiä, jotka nimen kuultuaan toteavat lukeneensa jotain kirjoittamaani. Yllättävän moni tunnistaa Taru Väyrysen takaa myös Taru Mäkisen. Olin Taru Mäkinen aloittaessani kirjailijana, ja se jäi nimimerkiksi, jolla minä yhteistyössä Tarmon kanssa kirjoitin nuorimmille lukijoille.

Ensimmäiset Taru Mäkisen kirjat ilmestyivät 1980-luvulla, ja 1990-luvun loppupuolella lisensiaattiseminaarissa opiskelutoverini kertoi tuntevansa Tinka-kirjat. Sanoin yllättyneenä: "Mutta ethän sinä tutki nuortenkirjallisuutta." Hän sanoi: "En, mutta luin niitä nuorena."

Sen jälkeen olen saanut paljon kommentteja aikuisilta, jotka ovat lapsina ja nuorina lukeneet Taru Mäkisen kirjoja. Kultainen Salama tunnetaan hyvin, ja moni on kokenut Jade-sarjan leikittelyn sukupuolirooleilla kiehtovana, mutta myös Ninnat ja Tinkat muistetaan, ja 4x on Hämeenlinnaan sijoittuvana saanut lukijoita, jotka käyvät oikein tutkimassa kirjassa kuvattuja paikkoja.

Tatun sankariteot -sarja on Taru Mäkisen tuotannossa nuorinta, julkaistu vuosituhannen vaihteessa. Se on suunnattu juuri lukemaan oppineille, ja minä ja Tarmo teimme sitä innostuneesti ja rakkaudella. Siitä on tullut hyvin vähän palautetta, ehkä siksikin, että sen ikäiset lukijana välittävät kirjan sisällöstä, mutta eivät piittaa kirjailijan nimestä. Palautteesta käy kuitenkin se, että niitä lainataan edelleen kirjastoista, vaikka niiden täytyy jo olla resuiksi kuluneita.

Ihanimmat lukijamme Tarmo ja minä olemme kohdanneet Taru ja Tarmo Väyrysen nimellä julkaistun Vuorileijonan varjo -sarjan yhteydessä. He eivät muistele vain nuoruuden lukukokemustaan, vaan moni kertoo lukevansa kirjasarjaa uudelleen ja uudelleen. Useimpia noista lukijoista emme ole koskaan tavanneet, mutta joistakin tiedämme nimimerkin tai joskus nimenkin.

Teitä on tämänkin blogin lukijoissa. Olette suurin ilon aihe, minkä kirjailija voi saada!

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Tarpeettoman tarpeellisuudesta

Meitä ohjataan opettelemaan asioita, joista olisi hyötyä. Niistä voi olla hyötyä meille itsellemme, mutta yhteiskunta haluaa tietenkin kansalaistensa oppivan asioita, joista yhteiskunnan ajatellaan hyötyvän. Melko usein se merkitsee sitä, että me opiskelemme ollaksemme sopivia työelämän käyttöön.

Jos opiskelemme jotain vain siksi, että olemme siitä kiinnostuneita, sitä pidetään tarpeettomana. Minä olen opiskellut paljon sellaista, mistä en ole saanut mitään varsinaista hyötyä, ainoastaan iloa. Osaan kehrätä lankaa, osaan kutoa kangasta kangaspuissa. Minulla on paljon muitakin käsityötaitoja, joiden tuotteita edes minä itse en varsinaisesti tarvitse, teen niitä lähinnä omaksi ilokseni.

Yliopistossa opiskelin sivuaineena vanhaa kreikkaa. Se avaa mahdollisuuden tutustua alkuteksteihin, ja monet käännösten hämärtämät kohdat selviävät, mutta niin kiinnostavaa kuin se onkin, mitään varsinaista hyötyä siitä ei ole.

Tarpeettomat asiat ovat silti tarpeellisia, sillä ne tarjoavat vaihtoehtoja ja erilaisia näköaloja vallitseviin käsityksiin. Jos kaikki opiskelisivat vain itselleen tai yhteiskunnalle hyödyllisiä asioita, yhteinen kulttuuriympäristömme kapeutuisi nopeasti.

Yksi kirjallisuuden tehtävistä on laajentaa maailmankuvaamme ja kokemuspiiriämme. Tehdäkseen sitä kirjailija tarvitsee tietoa ja kokemusta myös sellaisesta, joka ei tässä meidän nykyisyydessämme ole hyödyllistä eikä tarpeellista. Vuorileijonan varjo -sarjan virikkeenä ovat olleet Homeroksen Ilias ja Odysseia, ja kertoessani, miten Lis neuvoo kangasta kutovaa tyttöä, voin tukeutua omaan kokemukseeni.

Tarpeetonkin on tarpeellista.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Tyyliä ja tyyliä

Yhteistyössä Tarmon kanssa tekemissäni kirjoissa muoto on aina pääpiirteissään minun luomani, sillä minä teen varsinaisen kirjoittamisen. Tarmo käy käsikirjoitukset useampaan kertaan läpi ja tekee korjausehdotuksia. Joskus neuvottelemme niistä pitkäänkin, mutta lopulta minä toteutan ne. Olemme todenneet menettelyn välttämättömäksi, että kirja olisi ilmaisutavaltaan yhtenäinen.

Minun tapani on kirjoittaa melko karua tekstiä, selkeää ja pelkistettyä. Selkeys voi kuitenkin liiallisena mennä selittelyksi. Tarmo pyrkii osoittamaan ne kohdat, ja yritän purkaa niihin sisältyvät rautalankamallit viitteellisempään muotoon. Pelkistäminen voi sekin olla liiallista, ja Tarmo huomauttaa, jos teksti tuntuu kaipaavan laventamista, kuvailua ja yksityiskohtia.

Kovin paljon en pysty muuttamaan kirjoittamistapaani, ja Tarmo ymmärtää sen. Silti huomasin hänen sävyssään pienoista haikeutta, kun hän luettuaan J.S. Meresmaan Mifongin perinnön alkua totesi, että sen tyyli on täysin toinen kuin minun kirjojeni.

Meresmaa kuvailee miljöötä ja ihmisiä hyvin yksityiskohtaisesti ja usein runollisesti. Se on nautittavaa luettavaa, mutta minä saatan vain haikeana todeta, että sellaiseen en pysty. Minäkin kuitenkin pyrin selkeän ja pelkistetyn sekaan aina joskus lisäämään pienen kuvailevan yksityiskohdan, häivähdyksen runoutta proosaan.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Näin kirjoitat huonon fantasiakirjan

Olen tietenkin lukenut myös fantasiakirjoja, joita pidän huonoina. Olen luvannut, että en kirjoita arvostelua yhdestäkään sellaisesta, mutta kerään tähän selostuksen siitä, mihin arvioni niistä on perustunut.

Ensinnäkin kirja välittää aina arvoja ja asenteita, vaikka kaikki kirjailijat eivät tiedosta sitä. Useimmiten ne tunnistaa siitä, miten henkilöt toimivat ja perustelevat toimintaansa, ja esittääkö kerronta toiminnan ja perustelut ihailtavina vai ei. Ihmisen pimeän puolen kuvaaminen ja ymmärtäminen on sinänsä hyvä asia, mutta sen ihannoiminen ei ole sitä.

Fantasian kirjoittamisen erikoisominaisuus on, että kirjan ihmiskuvaa, arvoja ja asenteita voidaan syventää myytin keinoin. Huono fantasiakirjallisuus ei tee sitä, vaan kirjoittaja lisäilee sinne lohikäärmeitä, ihmissusia, vampyyreja, eläviä kuolleita ja ties mitä vain luodakseen hätkähdyttäviä mielikuvia ja yllättäviä kohtauksia. Silloin niistä koostuu kokonaisuus, joka viestii lähinnä kirjoittajansa alitajunnan sekasortoista tilaa. Joku voi lukea sitä mielellään, mutta se on todellakin pelkkää viihdettä, ei hyvää kirjallisuutta eikä hyvää fantasiakirjallisuutta.

Monet fantasiakirjat tukeutuvat kahteen viihteelliseen keinoon, eli kirjassa on kohokohtina kuvauksia seksuaaliaktista ja kauhuelementtejä. Kummassakaan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jos kirjassa ei ole mitään muuta mielenkiintoista, kysymys on pelkästä viihteestä.

Pelkkä viihdekin voi olla hyvää tai huonoa. Seksikohtausten kiinnostavuus perustuu lukijan virittyneisyyteen, joten niitä joko saattaa lukea sivukaupalla pitkästymättä, tai sitten ei. Kauhukohtausten toistuminen liian usein vie kuitenkin kauhulta tehon. Jos kirjassa tulee toinen toistaan kamalampia tapahtumia jatkuvana virtana, lukija turtuu, eivätkä ne enää aiheuta tunne-elämyksiä.

Siis jos haluat tehdä huonon fantasiakirjan, kasaa siihen sattumanvaraisesti fantasiakirjallisuudessa kliseiksi tulleita olentoja ja heidän kykyjään, tai kehittele uusia sen mukaan mitä vain sattuu päähän pälkähtämään, lisää mukaan niin paljon seksiä, että se häiritsee juonen kulkua, ja kuvaa jatkuvasti uusia toinen toistaan kauhistuttavampia tapahtumia.

Se voi olla kiinnostavaa luettavaa, kuvaahan se yhden ihmisen mielikuvituksen tuotetta. Mutta hyvää kirjallisuutta se ei ole, eikä hyvää fantasiakirjallisuutta.

torstai 12. toukokuuta 2016

Talvisateet paperikirjaksi!

Vuorileijonan varjo -sarjan uusin eli 7. osa Talvisateet ilmestyi vuonna 2015 ilmaiseksi ladattavana e-kirjana, mutta monet lukijat ovat toivoneet siitä myös paperikirjaa.

Painattaminen on helppoa, mutta en halua myydä kirjaani itse, enkä oikein voi varastoidakaan painosta kotonani. Ratkaisuksi löytyi Bookcover, jonka verkkokaupasta kirjaa voinee pian ostaa, ja se tulee Kirjavälityksen kautta myyntiin muihinkin laajan valikoiman kirjakauppoihin, ja kirjastot voivat tilata sitä Kirjastopalvelun (vai mikä sen nimi nykyisin onkaan) kautta.

Koska päätin varovaisesti ottaa pienen painoksen, hinta yhtä kappaletta kohti on melko kallis. Vaikka en tavoittele julkaisemisella tuloja itselleni, vaan pyrin ainoastaan siihen, että julkaiseminen ei tuota minulle tappiota, pehmeäkantisen 388-sivuisen kirjan hinnaksi tulee 24 euroa.

Innokkaimmat lukijani, jotka samalla ovat paperikirjan ystäviä, ehkä ostavat. Niin tekevät toivottavasti myös valistuneimmat kirjastot.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Olisi kuitenkin niin kiva hypistellä

Kun Tuulien kodin käsikirjoitus alkaa valmistua, katselen facebookissa hiukan haikeana kollegojen iloa siitä, että uusin kirja ilmestyy painettuna. Kuvia otetaan sekä yksittäiskappaleesta että kirjapinosta, ja kirjailijasta, joka pitää kirjaa kädessään.

Uskon e-kirjaan, siinä on paljon hyviä puolia, ja lukeminen kunnollisella lukulaitteella sujuu ilman ongelmia. Mutta kirjailija menettää monta nautinnollista hetkeä, kun ei voi hypistellä uutta kirjaa kädessään.

Onhan e-kirjassakin kansikuva, jonka voi laittaa facebookiin julistamaan, että tässä se on. Mutta se ei ole kuva esineestä, kirjasta sellaisena kuin me kirjan edelleen miellämme.

Kai tuosta selviää, että mietin taas paperikirjan julkaisemista e-kirjan rinnakkaisversioksi. Mutta siihen tarvitsisin yhteistyökumppanin, mieluiten kustantajan. Vaikka en tavoittele kirjoillani enää tuottoa (sitä olen jo saanut, ja sitä maksetaan edelleen, eläkkeenä ja valtion ylimääräisenä taiteilijaeläkkeenä), en myöskään voi niitä julkaisemalla merkittävästi kaventaa Tarmon ja minun toimeentuloa. Ja jos julkaisisin ne itse, joutuisin myymään ja markkinoimaan niitä. Sellaisesta en yhtään pidä, enkä oikein osaakaan niitä hommia.

Mutta kirja on valmistumassa, ja siitä tulee yhtä hyvä kuin Talvisateet, jolle se on jatkoa. Tosin kun sitä nyt työstän, se tuntuu toimivan myös itsenäisesti, vaikka ei olisi sarjan aikaisempia osia lukenutkaan.

torstai 5. toukokuuta 2016

Vain hyviä kirjoja

Ryhdyttyäni jatkamaan kirjoittamista pitkähkön tauon jälkeen olen pyrkinyt hiukan perehtymään siihen, mitä muut nykyisin kirjoittavat. Koska itse kirjoitan fantasiaa, minua kiinnostavat varsinkin siihen genreen niputetut kirjat. Tosin tunnen siellä ihmissusien, lohikäärmeiden, vampyyrien ja elävien kuolleiden seurassa itseni hyvin yksinäiseksi, sillä minulle fantasia on vain sitä, että otan vapauden sepittää melko todenkaltaisia yhteiskuntia ja ihmisiä maailmassa, jossa joitakin asioita ja periaatteita kuvataan myytin keinoin.

Ehkä olette huomanneet, että en ole kirjoittanut arvostelua yhdestäkään kirjasta, jota pidän huonona. Niitähän kyllä on, joo. Mutta miksi kirjoittaisin niistä? Varoittaakseni mahdollista lukijaa? Eihän niin pidä tehdä, sillä jokainen kirja on varmasti jonkun mielestä hyvä. Ainakin kirjoittaja piti sitä julkaisemisen arvoisena, ja jollekin se voi olla merkittävä lukuelämys. Meitä on moneksi.

Kirja on minun mielestäni ehdottoman hyvä silloin, kun se täyttää kolme ehtoa. Siinä ovat asenteet ja arvot eettisesti kestäviä, sen tarina on hyvä ja se on hyvin kirjoitettu.

Ensimmäinen noista ehdoista on perusvaatimus. Jos asenteet ja arvot ovat eettisesti ala-arvoisia, kirja ei ole minun mielestäni hyvä, vaikka tarina ja kerronta olisivat miten tasokkaita. Mutta sellaisetkaan kirjat eivät tietenkään ole huonoja samoin asennoituvan lukijan mielestä, ja niillä on oikeus olemassaoloonsa, jos ne pyrkivät vilpittömästi selittämään ajatusmaailmaansa. Ymmärtäminen on aina hyväksi, eikä se ole sama asia kuin hyväksyminen.

Kirjan arvot ja asenteet näkyvät yleensä selkeimmin tarinasta. Hyvä tarina pystyy välittämään ne silloinkin, kun kirjallinen ilmaisu on ontuvaa. Siksi saatan pitää hyvänä myös kirjaa, joka ei puhtaasti sanataiteena arvioituna ole täysin onnistunut.

Aina joskus olen kertonut täällä, mitä helmiä olen mielestäni löytänyt äskettäin julkaistusta fantasiakirjallisuudesta. Ne voivat olla hyvää viihdettä (kuten Erkka Leppäsen kirjoittama ja Petri Hiltusen kuvittama Kirotun maan ritari), esikoiskirjailijoiden lupaavia teoksia, jotka lumoavat tarinallaan ja maailmankuvallaan (Anna Kaijan Maan mahti ja Maria Carolen Tulen tyttäriä) tai jo paljon kirjoittaneen tekijän korkeatasoisia kirjoja (J. S. Meresmaan Mifonki-sarja ja Keskilinnan ritarit). Erityiset ihastuksen kohteeni ovat tähän mennessä olleet esikoiskirjailijan teokseksi uskomattoman kypsä ja tasapainoinen Routamieli (tekijänä Silja Susi) ja osa J. S. Meresmaan tuotannosta. Ne edustavat sitä, mitä fantasia on vaativimmillaan, arvokirjallisuutena.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Pitäisikö korjata, eli e-kirjan houkutukset

Tarkka lukija huomautti, että Talvisateet-kirjan alussa Ake selittää Dotarille asioita, jotka Dotarkin tietää. Totta on, että nuo selitykset eivät oikeastaan ole Dotaria vaan lukijaa varten. Lähdin kuitenkin siitä, että Dotar EI tiedä niitä, koska on asunut Sirpissä vasta vajaan vuoden. Mutta lukija ei ehkä ota sitä huomioon, ja keskustelu vaikuttaa teennäiseltä. Sellaisen vaikutelman antaminen on tietenkin kirjailijan kömpelyyttä.

E-kirjojen suuri etu on, että korjaukset olisi helppo tehdä ja lähettää tarjolle uusi versio. Ehkä teen sen, ehkä en. Maistelen vielä vaihtoehtoja, eli muutanko niitä, poistanko ne kokonaan, vai jätänkö ne sellaisiksi kuin ne nyt ovat.

Lukija ei tarkentanut, mitä kohtia hän tarkoitti, mutta ilmeisesti toinen niistä on tämä:

Ake myönsi, että Sirpi oli viileinä vuodenaikoina parhaimmillaan. Kesän alkaessa ensimmäisessä kuivakuussa lisääntyvä lämpö ja pitenevät päivät saattoivat vielä ilahduttaa, mutta jo toisessa kuivakuussa huokailtiin hellettä, ja koska kuivakuut olivat nimensä mukaisesti lähes sateettomia, kasvit pyrkivät lakastumaan. Kuudennen kuivakuun jälkeen syksykuut ja niiden myötä tulevat sateet olivat tervetulleita. Varsinaisena talvena pidettiin kolmea sadekuuta, jolloin joutomaille nousivat värikkäinä loistavat kukkaryhmät, ja puut ja pensaat elpyivät viheriöimään. Vielä kevätkuidenkin aikaan luonto kukoisti, mutta sateiden päättyminen enteili jo kesän kuivuutta

Toinen taas on tämä, jossa Ake vastaa Dotarin ihmettelyyn, miksi Sirpissä ei ole kotikoiria edes vahteina, eikä hyötykäytössä vaikkapa paimenina:

Koiria kulkeutuu tänne laivojen mukana, ja tässä ilmastossa ne tulevat toimeen luonnonvaraisina. Jos ne käyttäytyvät kunnolla, niihin suhtaudutaan yleensä ystävällisesti. Siitä ehkä johtuu, että täkäläiset koirat eivät juuri koskaan ole vihaisia, eikä niistä ole erityistä haittaa. Hyötyä niistä on, sillä ne täydentävät jätehuoltoa ja hävittävät tuhoeläimiä. Toisinaan joku ihminen tietenkin kiintyy tiettyyn koiraan ja alkaa hiukan huolehtia siitä, mutta ainoa tietämäni sirpiläinen kotikoira oli Sumi, jonka edellisen hallitsijan tytär Tessi toi Kooran linnaan. Tuo koira muistuttaa hiukan Sumia.