perjantai 29. huhtikuuta 2016

Kirjoittaja työssään

Uuden kirjan käsikirjoitus on nyt olemassa kokonaisuutena, mutta siitä puuttuu paljon sellaista, mikä ensimmäistä versiota kirjoittaessani on ollut mielessäni, vaikka en ole siirtänyt sitä tekstiin. Nuo mielikuvat ja tunnelmat pitää saada lukijan ulottuville kirjoittamalla ne.

Joskus mielikuvien kirjoittaminen on suhteellisen ongelmatonta, pitää vain lisätä kuvauksia ympäristöstä, luonnosta, rakennuksista, ihmisten ulkonäöstä, vaatetuksesta ja sellaisesta. Kuvausta ei saa olla liikaa, eikä kirjailija koskaan kerro kaikkea, mitä hän mielikuvissaan näkee, mutta tunnelman kannalta olennaisen pitää tulla esiin. Vaikeampaa on, että lukijassa pitäisi herättää myös oikeat tunne-elämykset. Silloin proosa lähenee runoa, vaikka siihen eivät kaikki runon keinot välttämättä sovikaan.

Aikomukseni on myös syventää isosaarelaista myyttistä maisemaa, heidän mytologiaansa. Vuorileijonan varjo -sarjassahan pohjana on antiikin Kreikan mytologia (tai oikeastaan sen varhaisempi versio Kreetalla, ennen antiikiksi nimittämäämme aikaa), joka heijastuu Sirpissä ja Vuorimaassa vallitseviin käsityksiin. Jaminassa on selviä viitteitä vanhatestamentilliseen ajatteluun, ja Susimaassa kuvauksen pohjana oli kalevalainen mytologia. Luon noilta perustoilta kuitenkin hyvin vapaasti oman sovellukseni. Isosaarella vallitseviin käsityksiin sovellan samanlaisella vapaudella skandinaavista mytologiaa.

Fantasian kirjoittamisen viehätys on tuossa vapaudessa luoda ja pelkistää, vaikka käyttääkin pohjana reaalimaailman ilmiöitä.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Oikein hyvä kirja todella suurista asioista

Routamieli, jonka on kirjoittanut Silja Susi ja kustantanut Torni 2014, on fantasiakirjallisuutta sellaisena kuin se minun mielestäni on parhaimmillaan. Ei mitään koristeellisia ja/tai kammottavia outoja ilmiöitä, ei taikuutta tai muita helppohintaisia ratkaisuja, vaan fantasian suomalla vapaudella vertauskuvin kerrottu tarina ihmisenä olemisesta ihmisten maailmassa.

Routamielen alaotsikkona on: Kertomus pojasta, joka ei halunnut olla sankari. Otsikko on hiukan harhaanjohtava, sillä kirjassa on kysymys enemmästä: ihmisen kasvamisesta toteuttamaan se, mikä hänen kohdallaan on eettisesti oikein.

Eettisesti oikea esitetään kirjassa jumalien tahtona, niin kuin fantasiassa usein tehdään. Routamielessä jumalat kuvataan antiikin jumalien tapaan, vaikka ne kirjan pohjoisessa miljöössä ovatkin luontevasti eläinhahmoja. Ne kuvaavat ihmisen mielenlaatua ja häneen vaikuttavia sisäisiä voimia, ja niiden kuulemisen voi tulkita omantunnon ääneksi.

Jumalien kuuleminen ei ole helppoa, ja Routamieli joutuu opettelemaan sitä varten kärsivällisyyttä. Se tapahtuu elämällä alkeellisissa oloissa ja suhteellisen eristettynä luonnon keskellä, mutta seurana kuitenkin toinen ihminen ja koira. Jumalia kuulemaan oppiminen on oikeastaan oppimista ymmärtämään itseään ja sitä, mikä on oikein.

Erityisen oivaltavasti ja hienosti kirjassa on kuvattu ratkaisematon ongelma, kysymys siitä, onko vapaata tahtoa. Vaikka jumalat määräävät kaiken ja tietävät ennalta, mitä tapahtuu, ihminen voi valita ja hänen velvollisuutensakin on valita. Juuri niinhän me, jotka emme usko tahdonvapauteen, joudumme elämään. Teemme silti valintoja, ja koemme olevamme niistä vastuussa.

Jumalien Routamielelle antama tehtävä on korjata suuri yhteiskunnallinen vääryys, ja se voi tapahtua vain nousemalla aseelliseen vastarintaan. Tuo yhteiskunnallinen vääryys myös kuvataan, ja on selvää, että taistelua ei käydä vallanhalun takia, vaan tavallisille ihmisille halutaan mahdollistaa turvattu elämä, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus.

Routamielellä ei ole taistelunhalua, ja vihollisen tappaminen on esitetty julmana velvollisuutena, joka aiheuttaa pahoinvointia ja syyllisyydentunteita. Pahan tekeminen suuremman pahan estämiseksi on yksi etiikan ratkaisemattomista ongelmista, ja ratkaisemattomana se esitetään Routamielessäkin. 

Eettinen velvollisuus voi joutua ristiriitaan myös rakkaudentunteiden kanssa. Routamieli joutuu jumalilta saamansa tehtävän takia vastustamaan sitä joukkoa, jonka periaatteisiin hänen rakastettunsa Rana uskoo. Rakkauskin kuitenkin löytyy, vaikkakaan ei sillä tavalla kuin Routamieli haaveili sen tapahtuvan.

Kirjan tyyli on eleetöntä proosaa, kaunista kuin pohjoinen luonto. Sen ihmiskuvaukset ovat hyviä ja psykologisesti osuvia, ja sen filosofia etiikkaa myöten on loppuun asti mietittyä. Ihmettelenkin vain sitä, miksi tällainen kirja ei ole saanut enempää huomiota. Tämä on arvokirjallisuutta, jollaista Suomessa ei ole kovin paljon.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Huonoa ja vielä huonompaa

Silloin viime vuosituhannen puolella, kun suurin osa kirjoistani julkaistiin, kirjallisuuden alalla oli tietysti kaikenlaista kähmintää, tuttavankauppaa ja keskinäisen kehumisen kerhoja. Pääsääntöisesti hyville käsikirjoituksille kuitenkin löytyi kelvollinen kustantaja, ja sellaisen löydettyään kirjailija saattoi keskittyä kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa, kustantaja hoiti sen aikaisemman kirjan markkinoinnin ja myynnin.

Olin jonkin aikaa töissäkin eräässä isossa kustantamossa, ja siellä opin, että kirjan pitää tuottaa kustantajalleen joko mainetta tai rahaa. Tietysti toivottiin molempia, mutta hyvä kirja saatettiin julkaista myös pelkän maineen takia, pyrittiin olemaan "laatukustantajia". Nykyisin ainakin joissakin isoissakin kustantamoissa jokaisen yksittäisen kirjan on tuotettava rahaa, pelkkä maine ei enää riitä.

Mitenkähän muotoilisin kauniisti asian, jossa ei ole mitään kaunista? Paras kai sanoa suoraan: isot kustantamot näyttävät nyt panostavan siihen, mitä ennen (oikein tai väärin) pidettiin roskakirjallisuutena. Hyvä tietysti, jos siinä on mukana jotain syvällistäkin ja vaikkapa asiaa, mutta tärkeintä on, että siinä on runsaasti mahdollisimman räväkästi kuvattua seksiä ja/tai väkivaltaa, tai jotain muuta kuohuttavaa. Sitä, mitä mahdollisimman suuri määrä ihmisistä haluaa luettavakseen hankkia.

Eihän siinä mitään, kaupallinen kustantaja myy sitä mitä ostajat haluavat. Mutta olemme tilanteessa, jossa taiteellisesti kunnianhimoisemmin tehdyt, kirjallisuutena ansiokkaammat käsikirjoitukset etsivät turhaan kustantajaansa, tai sitten niitä julkaisevat pienet kustantamot, joilla ei ole mahdollisuutta panostaa kunnolliseen mainostamiseen. Markkinointikin on muuttunut pienkustantajille hankalaksi, kun isot kirjakaupat ovat samassa omistuksessa kuin isot kustantamotkin, eikä täyden valikoiman kirjakauppoja (joissa oli ainakin yksi kappale jokaista kotimaista uutuutta) enää juuri ole.

On surullista, että hyvä kirja ei pääse lukijoiden ulottuville, koska siitä ei ole mainintoja julkisuudessa, sitä ei ole näkyvillä kirjakaupoissa, ja pahimmassa tapauksessa ei edes yleisimmissä verkkokirjakaupoissa.

En nyt puhu omista uusista kirjoistani, joita saa vain kotisivullani olevista linkeistä e-kirjoina. Kustannussopimuksetkin ovat nykyisin menneet sellaisiksi, että tuskin suostuisin niitä edes allekirjoittamaan. Mutta harmittaa, kun löydän nuoren kirjailijan todella hyvän esikoisteoksen, joka on päätynyt sellaiselle kustantajalle, että kirjaa saa käytännössä vain yhdestä verkkokaupasta, "heidän omastaan", ja sen lisäksi sen saisi eräästä toisestakin, jossa sen hinta vain hipoo älyttömyyksiä.

Kovin huono lähtökohta todella lahjakkaalle kirjailijalle. Eikä hän varmasti ole ainoa, ja asiahan voisi olla vielä huonommin, eli kirjaa ei olisi julkaissut kukaan.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Toinen kierros alkaa

Tarmo on nyt lukenut Tuulien kodin ensimmäistä kertaa ja todennut, että isojen korjausten tarvetta ei ole. Se johtuu luultavasti siitä, että en tällä kertaa ole kirjoittaessani joutunut vaihtamaan lukujen järjestystä kuin kerran. Kahdesti nivoin peräkkäiset luvut yhteen tiivistämällä niitä, mutta sehän ei vaikuta tapahtumien eikä muidenkaan asiakokonaisuuksien järjestykseen, eikä pääse syntymään tilanteita, joissa seuraus tapahtuu ennen syytä. Itse ei noita epäloogisuuksia helposti huomaa edes lukiessaan kokonaisuutta läpi, koska tietää siitä seurauksesta lukiessaan syynkin. Ensimmäistä kertaa tekstiä lukeva taas huomaa heti, että edeltävästä tekstistä puuttuu jotain, joka selittäisi kyseisen kohdan.

Tarmo ryhtyy nyt lukemaan tekstiä toiseen kertaan, tarkemmin ja lyhyemmissä jaksoissa. Tällä kertaa tarkoitus on löytää kohtia, jotka tarvitsevat karsintaa, muutosta tai täydennystä. Karsintaa tarvitaan aika harvoin, muutosta toisinaan, mutta täydennystä usein, sillä kirjoittaessani teen aluksi aika pelkistettyä tarinaa, jossa ovat tapahtumat ja kokonaisuuden kannalta oleelliset keskustelut. Vasta tässä vaiheessa lisään kuvausta ja yksityiskohtia, jotka elävöittävät kerrontaa. Tarmo auttaa osoittamalla paikkoja, joissa niitä erityisesti tarvitaan, ja aika usein hän ehdottaakin jotain. Minä kuitenkin sitten kirjoitan ne.

Tämä vaihe on ehkä kirjailijan työn palkitsevin ja mielenkiintoisin vaihe. Perusteksti on jo olemassa, se on hyväksi todettu, ja nyt pyritään tekemään hyvästä vielä parempaa.

Onhan se hienoa, kun oma teksti alkaa olla sellaista, että sen lukemisesta nauttii ainakin itse. Kai siitä sitten nauttii joku muukin.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Tarmon vuoro

Tarmo käy nyt Tuulien kodin käsikirjoitusta läpi ensimmäistä kertaa. Tässä vaiheessa vasta selviää, toimiiko teksti tekstinä niin kuin on tarkoitus.

Kirjailija pystyy tietenkin jonkin verran arvioimaan tekstinsä toimivuutta. Joissakin kohdissa tuntee onnistuneensa, ja joistakin jää tunne "ei ihan hyvä, pitää korjata myöhemmin". Käynkin ensin tekstin kokonaisuudessaan läpi ja yritän itse korjata sitä. Mutta minun tuntumani tekstin toimivuuteen ei ole luotettava, koska tiedän, mitä olen tarkoittanut, ja olen helposti sen harhan vallassa, että se näkyy tekstissä, eikä vain mielikuvissa, jotka minulla heräävät lukiessani.

En ole kovin hyvä ottamaan vastaan kritiikkiä. Kun Tarmo huomauttaa, että jotain pitää muuttaa, ensimmäinen reaktioni on usein pahastuminen. "Eikä! Mitä muka?" Onneksi Tarmo on tottunut siihen ja selittää kärsivällisesti, ja ratkaisu löytyy.

Muutokset teen aina minä. Joskus teen ne yksin, ja Tarmo lukee ne ja ilmoittaa sitten hyväksyvänsä tai hylkäävänsä. Joskus muotoilemme niitä yhdessä, mutta silloinkin minä siirrän ne kirjoitettuun muotoonsa. Olemme todenneet, että se on hyväksi tekstin yhtenäisyydelle.

En koskaan siirtänyt kustannustoimittajankaan korjausehdotuksia sellaisenaan tekstiin, vaan pyrin suodattamaan ne ja kirjoittamaan ne omalla tavallani.

Ensimmäisen läpilukemisen aikana Tarmo tarkkailee kokonaisuutta, rakennetta ja asioiden välittymistä lukijalle sellaisena kuin on tarkoitus. Vasta myöhemmin tulee sitten varsinainen oikoluku.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Kirjailijana ennen ja nyt

Kun aloitin kirjailijana 80-luvulla, suurin osa suomalaista kirjallisuutta ilmestyi muutamalta isolta kustantajalta. Kirjailijaksi tultiin kirjoittamalla ainakin kaksi kirjaa, jotka kelpasivat tuollaiselle kustantajalle. Sitä sanottiin kustannuskynnyksen ylittämiseksi, ja se piti tavallisesti ylittää kahdesti Kirjailijaliiton jäseneksi päästäkseen. Aina ei kaksi riittänyt, eikä minulta edes neljä (kaksi lastenromaania ja kaksi varhaisnuorille suunnattua). Hylkäyskirjeessä sanottiin arvoituksellisesti, että ne eivät olleet "riittävän kaunokirjallisia". Pitkään ajattelin, että en moiseen eliittiklubiin enää edes pyri, mutta lopulta anoin jäsenyyttä toistamiseen ja sainkin sen. Syynä oli, että huhujen mukaan merkittävistä apurahoista oli muuten turha edes haaveilla.

Sitten vähitellen tulivat tutuiksi nuo apurahojen ja palkintojen jakamisen kuviot, joissa varmasti oli aitoa pyrkimystä rehellisyyteen. Mutta koska olemme vain ihmisiä, niihin vaikuttivat kovin monet sellaisetkin asiat, joilla ei ollut mitään tekemistä kirjailijan tuotannon ansiokkuuden kanssa.

Kun nyt olen palannut pitkän tauon jälkeen taas aktiivisesti kirjoittamaan ja julkaisemaan, tilanne on monessa suhteessa toinen kuin ennen. Kirjailijaksi voi periaatteessa tulla kuka vain, sillä kirjan julkaiseminen on helppoa ja halpaa. Isot kustantajat ottavat uusia kirjailijoita nihkeästi vastaan, mutta pieniä kustantamoja on runsaasti, ja kustantajaksikin voi ilman suuria kuluja ryhtyä joko yksin tai pienellä porukalla.

Ongelmaksi on tullut, että kirjojen kysyntä on vähentynyt, mutta niiden tarjonta on kasvanut räjähdysmäisesti. Markkinointi on yhä suurempi ongelma. Usein voi olla tyytyväinen, jos saa myynnillä katettua kirjan julkaisemisesta syntyneet kustannukset. (Moni onkin siihen tyytyväinen, ja valmis jopa maksamaan siitä, että saa kirjansa julkaistua.)

Mitä tapahtuu niille, jotka yrittävät elättää itsensä kirjailijan ammatilla? Hyvin menestyvät vain ne muutamat, joiden markkinointia tukee vakavarainen, mainostamiseen (ja piilomainontaan) panostava kustantamo. Jos esiin halutaan saada myös vähemmän myyvää mutta laadultaan hyvää, ammattimaisesti tuotettua kirjallisuutta, tarvitaan apurahajärjestelmä, joka pyrkisi tukemaan sitä. Miten sellainen saataisiin luotua, siihen minulla ei ole ratkaisua.

Minulla on mahdollisuus julkaista tuotantoani e-kirjoina ilmaiseksi, koska minulle on myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke elämäntyöstäni. Elämäntyötänihän nykyinenkin kirjoittamiseni ja julkaisemiseni on, joten tuo eläke riittää korvaukseksi siitä. Olenkin huolissani nuorista, lahjakkaista kollegoista, joiden tuotanto on vaarassa vajota nykyisessä myllerryksessä tuntemattomuuden mereen.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Vain yhden lauseen takia

Koska pyrin pitämään Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailman uskottavana, olen valinnut esikuvaksi tosiasiallisen maailman noin 3000 vuotta sitten, eli tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Helppoa kuin heinänteko niin kauan, kun liikutaan Välimerta muistuttavan Loputtoman meren ympärillä. Sen alueen tuosta ajanjaksosta löytyy runsaasti tietoa. En ota sieltä läheskään kaikkea sellaisenaan, vaan suodatan ja muunnan tarpeisiin sopivaksi, mutta pyrin pysymään mahdollisen rajoissa.

Toista on, kun tarina siirtyy Pohjoisen meren Isosaarelle, jossa olen nyt kirjoittaessani Tuulien kotia. Isosaarella ei ole mitään täsmällistä esikuvaa, niin kuin ei ole muillakaan paikoilla fantasiamaantieteessäni, mutta lähinnä se muistuttaa Skandinaviaa, josta on poistettu Golf-virran lämmittävä vaikutus.

Noilta alueilta alkaa tietoa olla vasta minun kannaltani melko myöhäisiltä ajoilta. Sirpaletietoa erilaisista yksityiskohdista kyllä löytyy, mutta niistä on vaikea muodostaa kokonaisuutta. Ja kun tarvitsee jonkin yksityiskohdan, juuri sen pienen asian selvittäminen voi olla tosi työlästä ja vaikeaa.

Oliko Isosaarella tuohon aikaan hevosia tai poneja, ja jos, niin millaisia? Sen päättämiseksi tarvitsin tiedon siitä, oliko Skandinavian alueella ollut villihevosia/villiponeja, ja jos, milloin ne kesytettiin, tai milloin sinne tuotiin niitä.

Päivä ja toinenkin siinä kului, ja paljon tietoa karttui, mutta ei siitä, mistä olisin tietoa tarvinnut. Norjassa vuonohevosta jalostettiin jo 2000 vuotta sitten, mutta entä sitä ennen? Lopulta löysin kuitenkin maininnan, jonka mukaan noilla alueilla oli oletettavasti "alkuperäinen pohjoinen ponirotu". Se riitti minulle, fantasiaahan tässä kuitenkin kirjoitetaan.

Ja kaikki tuo vain yhden lauseen takia, siinä kun mainitaan hevonen.

Sellaista tämä joskus on.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Ihmisyyden lempeä valo

Maria Carolen Tulen tyttäriä (Osuuskumma, 2014) on kirja ystävyydestä, rakkaudesta ja itsensä löytämisestä.

Kirjan fantasiamaailmaan kuuluvat jumalat, heidän jälkeläisensä ja ihmiset. Nuo kolme ryhmää ovat vain vähän tekemisissä keskenään, ihmiset vieroksuvat jumalien jälkeläisiä, ja nämä puolestaan ihmisiä, ja jumalat eristäytyvät omalle vuorelleen. Tarina liikkuu enimmäkseen jumalien jälkeläisten parissa, joihin päähenkilö Naarni kuuluu. He arvottavat itseään ja toisiaan sen mukaan, miten läheistä sukua jumalille he ovat. Naarnin isä on jumala, äiti tavallinen ihminen.

Asetelman symboliikka on helppo purkaa. Monella ihmisellä on taipumus kokea olevansa "tavallisten ihmisten" yläpuolella, muita kyvykkäämpi jollain merkittävällä tavalla, ja se aiheuttaa sekä ylpeyttä että yksinäisyyttä. Usein oma kyvykkyys liitetään siihen, että kuuluu perheeseen tai sukuun, jossa on merkittäväksi määriteltyjä ihmisiä. Mutta lahjakkuus vertautuu myös jumalien kaltaisuuteen, jumalilta saatuun lahjaan.

Ja lopettakaa nyt sitten lukeminen, jos ette ole vielä lukeneet kirjaa, aiotte lukea sen ja pelkäätte spoilereita. Seuraavissa kappaleissa tulee sellaisia.

Naarni tutustuu ihmiseen, johon hän rakastuu. Hän alkaa kokea jumalien määräämän tehtävänsä taakkana, ja pyrkii vapautumaan siitä. Siinä ohessa hänelle selviää, että jumaliksi itseään nimittävät ovatkin vain ihmisiä, tosin ihmisiä, joilla on erikoislaatuisia kykyjä. Naarni kokee hyvin vapauttavana sen, että myös hän itse paljastuu sen myötä vain ihmiseksi. Naarnin isä on iloinen siitä, että hänen tyttärensä on tullut tietämään totuuden itsestään, ja pystyy etsimään onneaan ihmisenä ihmisten parissa.

Kirjan erityinen ansio on, että henkilöiden sukupuoli ei ole keskeinen asia. Naiset ja miehet ovat ensisijaisesti ihmisiä, vasta toissijaisesti sukupuolensa edustajia. Syvä ystävyys voi syntyä kahden naisen välille, mutta myös mies ja nainen voivat olla luontevasti ystäviä, eikä sukupuoli rajoita rakkauden kohteen valintaa. Naarni löytää valolta ja halulta tuoksuvan Emman, niin kuin Naarnin isä on löytänyt valolta ja halulta tuoksuvan naisen, josta tuli Naarnin äiti.

Naarni kantaa erikoislaatuista lahjakkuuttaan mukanaan tulena, mutta ihmisyyden lempeä valo on sittenkin merkityksellisempää.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Pitäisikö ryhtyä maksulliseksi?

Kirjojen julkaiseminen ilmaiseksi ladattavina e-kirjoina ei ole aivan ongelmatonta. Pienin huolista on se, että ilmainen tuntuu vähäarvoiselta. Mikä hyvänsä tuote vaikuttaa sitä hienommalta, mitä kalliimpi se on, eikös? Mutta minulla on lukijoita, jotka muistavat tuotantoni, ja uudetkin lukijat osaavat sentään yleensä luottaa omaan lukukokemukseensa. He pitävät kirjasta tai eivät pidä, riippumatta siitä, maksoiko se paljon tai oli peräti ilmainen.

Se iso ongelma on julkaisualusta. Linkit ilmaisiin e-kirjoihin ovat nyt minun ja Tarmon kirjailijasivulla https://sites.google.com/site/tarujatarmo/. Noista linkeitä ne pääsee lataamaan Google Drivesta. Mutta kirjoille on aika vaikea saada näkyvyyttä. Jos haluaisin julkaista ne sellaisella alustalla, jolla ihmiset käyvät etsimässä itselleen luettavaa, ylläpitäjä haluaisi osan "myynnin tuotosta". Silloin kirjan pitäisi tietenkin olla maksullinen. Julkaisupalveluja on tarjolla, mutta jotkut niistä vaativat jopa kustannussopimuksen ja sen mukana kaikki oikeudet itselleen.

Kaupalliset yritykset eivät välttämättä ole kovin innokkaita ottamaan ilmaista kirjaa tarjolle, sehän voi viedä heidän maksullisilta kirjoiltaan jokusen ostajan. Mutta aina voi toivoa ihmettä. Siihen mennessä jatkan näin.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kirjailijan huolia ja iloja

Kun teen uuden kirjan käsikirjoitusta ja pyrin mahdollisimman nopeasti kirjoittamaan sen kerran kokonaan läpi, alusta loppuun, olen lähiympäristöni kannalta varmasti sietämätön. Olen niin keskittynyt kirjoittamiseen, että sivuutan usein kaikki arkiset velvollisuudet. Mitä, kaupassa käymään, eikä! Ulkoilemaan, en kyllä. Ai syömään? No, jos on pakko.

Olen huolestunut silloin, kun uudesta kirjasta on keskeisiä asioita olemassa vasta minun aivoissani. Säilyvätkö ne siellä? Ehkä muistiinpanojen tekemisestä olisi apua, mutta siihen minulla ei ole kärsivällisyyttä. Kaikki pitäisi saada kirjoitettua heti ja oikeassa järjestyksessä, sillä se järjestys on osa suunnitelmaa.

Nyt olen onnellisesti ohittanut tuon vaiheen taas kerran, Tuulien koti on kirjoitettu sellaiseksi, että siinä on kaikki keskeinen, mitä olen suunnitellut. Nyt pystyn käsittelemään sitä rauhallisemmin, sillä mitään oleellista ei voi enää karata ja kadota. Tässä vaiheessa ryhdyn lisäämään sivuseikkoja, joista osa oli mielessäni jo aikaisemmin, mutta en malttanut pysähtyä lisäämään niitä. Muutenkin huomaan paljon tarvetta täydentää, laventaa, kuvailla.

Yleensä käsikirjoitukseni pitenee tässä vaiheessa. Harvemmin poistan jotain tai yhdistelen asioita. Hankalinta on, jos joudun muuttamaan jo kirjoitetun tekstin kappaleiden tai peräti lukujen järjestystä. Silloin pitää olla tarkkana, että rakenteen korjauksen sivutuotteena ei tule loogisia kömmähdyksiä, joissa vaikkapa seuraus tapahtuukin ennen sen syytä.

Tässä vaiheessa kirjailijan työ on sitä, mitä se on parhaimmillaan, oman tekstin käsittelyä sitä korjaillen ja parannellen. Aika usein tekstistään nauttiikin, ja jos joskus tulee esiin tyhmältä vaikuttava kohta, sitä voi vielä muuttaa ja tehdä siitä ainakin periaatteessa vaikka kuinka hyvän.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Pieni palanen narratologian teoriaa

Tuulien koti -teoksen käsikirjoitus alkaa olla siinä vaiheessa, että se on kertaalleen kirjoitettu. Siitä puuttuu kyllä vielä muutama luku lopusta, mutta sen rakenne on hahmottunut.

Ei ole kovin yksinkertaista määritellä, mitä rakenne on. Aristoteles selitti rakennetta kuvaamalla sitä juonessa tapahtuvien yllättävien käänteiden avulla. Nekin ovat rakenteessa mukana, mutta niiden merkitys vaihtelee. Rakenne on jotain sellaista, joka tekee tekstin lukemisesta esteettisen elämyksen, tai ainakin estää sitä olemasta esteettisesti vastenmielinen. Sen tarkemmin en osaa sitä määritellä. Jonkun mielestä onnistuneen rakenteen pitäisi ehkä tarjota hyvä lukukokemus, mutta minun mielestäni se on huono määritelmä. Lukijoita on niin monenlaisia. Rakenteeltaan oikein onnistunut teos voi olla jonkun mielestä toivottoman pitkästyttävä, ja joku innostuu kömpelöstä rakenteesta huolimatta kirjan sisällöstä niin paljon, että lukukokemus on hyvin vaikuttava.

Kirjallisuustieteen opinnoilla ei oikeastaan ollut mitään vaikutusta kirjoittamiseeni, teoriat ovat tutkijoita varten, luova kirjoittaminen on muuta. Mutta joskus teoria selventää sitä, mitä kirjailija vaistomaisesti tekee, vaikka ei osaisi sen perusteita analysoida ja nimetä. Narratologinen teoria, sellaisena kuin Seymour Chatman teoksessaan Story and Discourse esittelee sen, hahmottaa nimensä mukaisesti kertomuksen kaksi tasoa. On tarina, jonka voi esittää usealla tavalla. Samasta tarinasta voi kirjoittaa kirjan tai tehdä näytelmän, ja mikä hyvänsä esitysmuoto voidaan toteuttaa lukemattomilla eri rakenteilla.

Ennen kuin käsikirjoitus on kirjoitettu kertaalleen läpi, minulla on mielessäni vain tarina (story), ja alustavia suunnitelmia diskurssista. Kun käsikirjoituksen ensimmäinen versio on kirjoitettu, minulla on diskurssi, eli tarina on saanut sanallisen ilmaisun ja sen mukana rakenteen. Se ei ole läheskään valmis, mutta se on materiaalia, jota voi ryhtyä työstämään.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Yksi ongelma ratkaistu ja toinen edessä

Ongelmani siitä, miten nimittäisin laivan muuta ylintä päällystöä kuin kapteenia, on ratkennut. Heille ei tarvinnut keksiä sen kummempaa yhteisnimeä, he ovat vain ylintä päällystöä. Tämä johtui oivalluksesta, että siihen kuuluvat kauppalaivoissa ja sotalaivoissa osittain eri tehtävissä olevat, ja myös aluksen koosta riippuu, miten tehtäviä joudutaan eriyttämään. Kuvaamissani laivoissa tilanne on tämä: "Ylimpään päällystöön kuuluivat kapteenin lisäksi soudunvalvoja ja keulamies, mutta jokaisen heistä piti tarvittaessa selviytyä kaikista päällystötehtävistä." (Tuo keulamies on prooreus eli keulatähystäjä, jonka toimenkuvaa olen laajentanut huomattavasti.)

Uusi ongelmani on nyt se, milloin Isosaarta ympäröivät jäät estävät laivaliikenteen, ja milloin ne ovat riittävän kantavia, että kulkeminen jäitä pitkin mantereelle on mahdollista. Haluan siis luoda sinne kunnollisen talven jäätyvine merineen. Tosiasiallisesta maantieteestä en saa siihen tukea, sillä Isosaari sijaitsee suunnilleen Norjan paikkeilla, mutta reaalimaailmassa siellä on Golfvirta. Ei kuitenkaan hätää, liikun fantasiamaailmassa, ja käytän reaalimaailman maantiedettä vain suunnittelun pohjana, että loogisuus säilyisi. Tilanne on siis hahmotettava sellaiseksi kuin se noilla leveysasteilla olisi, jos ei olisi Golfvirtaa.