torstai 29. joulukuuta 2016

Tunnistamistehtävä ja Miisu

Tässä katkelma tekeillä olevasta käsikirjoituksesta. Kuka on XX? (YYn henkilöllisyys on liian vaikea arvattavaksi, kätkin sen vain siksi, että se olisi kovin suora viittaus XXn suuntaan. XX taas voi olla turhankin helppo arvata, jos on lukenut Talvisateet.)

Väkijoukko väisti, mutta muiden takaa tunkeutui nainen, joka työnsi resuisen tytön XXn eteen ja sanoi: – Huolehdi tuosta.

Lapsi alkoi itkeä. Hänen päänsä oli painuksissa, ja likainen tukka valui silmille. XX kohotti lapsen hiuksia. Kasvoissa oli jotain erikoista, joka ei ollut pelkkää pelokkuutta. XX ymmärsi, että tyttö oli jollain tavalla vammainen.

– Mikä sinun nimesi on? XX kysyi.

Tyttö ei vastannut, mutta joku huusi: – Se on Miisu, eikä se ymmärrä mitään.

– Kuka hänestä huolehtii? XX kysyi.

– Ei kukaan, ja vähän jokainen, XXn lähellä seisova mies sanoi.

– Kenen lapsi Miisu on? XX kysyi.

Väkijoukossa tuli kummallisen hiljaista. Sitten joku sanoi vaisusti: – Sen äiti kuoli pari vuotta sitten.

– Se on sinun, joku huusi.

Huutajaa hyssyteltiin heti, ja sitten oli taas hiljaista.

– Minun? XX ihmetteli.

– Kysy YYlta, YY tietää, vanha nainen sanoi.

XX kyyristyi lapsen eteen ja silitti sormellaan likaista poskea.

– Miisu, hän sanoi. – Tuletko kanssani? Mennään YYn luo.

(YY sitten sanoo, että lapsen äiti on sanonut tytön isän olevan XX.)

– Eikö tullut mieleesi, että olisi pitänyt ilmoittaa minulle? XX kysyi.

– Ei, YY sanoi vilpittömästi. – Kai sinun tapaasi eläneellä miehellä on vahinkolapsia vähän siellä ja täällä, niin kuin varmaan minullakin. Onhan miehen maksettava iloistaan, jos maksua tullaan pyytämään, mutta en todellakaan ajatellut, että haluaisit itse huolehtia tuolla tavalla vajavaisesta lapsesta.

– Vajavainen, Miisu sanoi ja näytti synkältä. – Miisu on vajavainen.

– Et ole, XX sanoi. – Olet juuri sellainen Miisu kuin miksi sinut on tarkoitettu. Olet oikein hyvä Miisu.

– Hyvä Miisu, tyttö sanoi hymyillen ja katsoi XXa silmiin. Hymyillessään hän näytti hellyttävältä.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Siis pihakin vielä

Tässä nyt on Kooran linnan piha-alue, josta puuttuu vielä varastorakennuksen takana pohjoisosassa oleva sotilaiden harjoituskenttä, talli ja pieni hyötykasvimaa. (Ja rakennukset ovat kaksikerroksisia, henkilökunnalla on asuntoja niiden yläkerroissa.)

Minulla oli näistä suttuiset lyijykynäpiirrokset ja 1990-luvulla aloittaessani Kuuman tuulen ajan kirjoittamista, en täysin uskaltanut luottaa vain päässäni olevaan mielikuvaan. Mutta tulipahan nyt tarkennettua. Tämä kuva on pihasta Moirin hallintokauden melko myöhäiseltä jaksolta, koska yksi länsimuurin luona oleva erillistalo on merkitty Arenon ja hänen perheensä asunnoksi. 

maanantai 26. joulukuuta 2016

Kooran linnan päärakennuksen pohjapiirustus

Olen nyt saanut aikaan pohjapiirustuksen Kooran linnan päärakennuksesta kokonaisuudessaan. Ongelmana on vain se, että minulla on surkean kömpelö piirrosohjelma. Vai minäkö olen surkean kömpelö piirtäjä? Eikä, en myönnä. Mutta nämä ovat minulle avuksi kirjailijan työssä, ja voi näistä tietysti lukijakin tarkistaa asioita.

Piirrän vielä piha-aluetta, ja enköhän sitten malta taas ryhtyä kirjoittamaan.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Kooran linnan kaakkoiskulman pohjapiirros

Tänään olen piirtänyt pohjapiirrosta Kooran linnasta, tai oikeastaan sen päärakennuksen kaakkoisnurkasta. Minulla on kirjoittaessani aika selkeä mielikuva siitä, miten siellä liikutaan, mutta halusin varmistaa, että yksityiskohdat sopivat yhteen, eivätkä ole ristiriidassa keskenään.

Tuo linnan osa, jossa on hallitsijan yksityisasunto, edustustilat, ja nykyisin myös Verrakan ja Oosan asunto ja sen vieressä Rainon huone, on tällainen. (Ja nurkka on siis kaakkoon, eli ylhäällä on itä, ja oikealla on etelämuuri, jonka takana on Koorajoki.)

Jos joku ihmettelee, missä on huone, jossa Tessi asui, tässä on selitys: kirjastoa on laajennettu, ja Tessin huonekin on nyt kirjaston osana. Saman muutoksen yhteydessä avattiin myös pihalta uusi sisäänkäynti. Ja valopihat on Moirin aikana katettu, ja valtaistuinsaliin on lisätty pihan puolellekin seinä. Mutta siis tällaista oli Tessin aikana:


Ai että muka keksin tuon paikatakseni havaitsemani epäloogisuuden? En tunnusta mitään. Vanhoissa linnoissa täytyy ajoittain tehdä korjauksia ja muutoksia. Ja Tessin huone on nyt hyvässä ja arvokkaassa käytössä.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Lukijat ja rakkaat lukijat

Kirja kirjoitetaan yleensä lukijoille, ellei nyt sitten joku vain halua nähdä tekstinsä painettuna. Mutta kaikki kirjat eivät tavoittele samanlaisia lukijoita. Minäkin olen kirjoittanut sellaisia, jotka oli kohdennettu vaikkapa jollekin ikäryhmälle, niin kuin Tatun sankariteot 7-8 vuoden ikäisille, tai Kultaiset Salamat noin kymmenvuotiaille, parin vuoden liukumavaralla molempiin suuntiin. Niihin tavoittelin noista ikäryhmistä mahdollisimman monia, mutta en ihan kaikkia. En siis käyttänyt kaikkia niitä keinoja, joilla lukuhalutonkin olisi saatu kiinnostumaan, eli en lisännyt niihin esimerkiksi pieruhuumoria, joka takuuvarmasti vetoaa noihin ikäryhmiin. Sen sijaan laitoin älyllisesti valppaille ja pohdinnasta kiinnostuneille muutamia pikku lukemispalkintoja.

Sitten on kirjoja, joissa tavallaan en ole ottanut lukijaa lainkaan huomioon, sillä olen olettanut hänet kaltaisekseni. Niille kirjoille ei tietenkään voi ennustaa kovin laajaa suosiota, sillä minun mielipiteeni eivät läheskään aina vastaa sitä, mitä yleensä ajatellaan. Ne kirjat eivät myöskään ole erityisen helppolukuisia, koska oletan lukijan ymmärtävän, vaikka en jatkuvasti vääntäisikään rautalangasta mallia.

Vuorileijonan varjo -sarjan olen kirjoittanut tuollaisille lukijoille. Siksi on selvää, että osa hylkää ne kirjat, koska pitää niitä ikävystyttävinä tai niiden sisältämiä asenteita ja ajatuksia ärsyttävinä.

Mutta sitten olette te, rakkaat lukijat, jotka olette pitäneet niistä niin paljon, että luette niitä uudelleen ja uudelleen. Teille ne on kirjoitettu, ja teille niitä edelleen kirjoitan. Kiitos, että olette olemassa.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Raudanluja, rauta ja lujarauta

Olen pysynyt suunnilleen itse laatimassani aikataulussa, kirjoitan käsikirjoituksen ensimmäiseen versioon viimeisiä lukuja. Siinä yhteydessä olen joutunut perehtymään rautaesineiden valmistamiseen ja siihen, miksi pitkään osattiin valmistaa lähinnä vain takorautaa, ja taito valmistaa sitä mitä me sanomme teräkseksi oli harvinaista, koska se oli silloisilla menetelmillä todella hankalaa.

En käytä kirjassa sanaa teräs, joka on liikaa yhteydessä moderniin teknologiaan. Sen sijaan puhun lujaraudasta, jonka valmistusmenetelmästä Dotar kertoo:

Yleiset periaatteet ovat Metallin jumalan papiston tiedossa, mutta työn hallitsee vain ammattimies, joka on oppinut sen käytännössä. Ensin valmistetaan aivan tavallista rautaa uuneissa, joissa poltetaan rautaa sisältävää kivimurskaa ja puuhiiltä kerroksittain. Kun kuumuus kohoaa riittäväksi, niistä valuu ulos kuonaa, ja jäljelle jää huokoista sientä muistuttava rautamöykky. Sitä ryhdytään sitten takomaan, ja siitä voi valmistaa niitä tavallisia, halpoja rautaesineitä, mutta siitä voi myös ryhtyä valmistamaan lujarautaa. Silloin sitä hehkutetaan uudestaan puuhiilien välissä, taotaan, käännetään kahtia ja taotaan uudelleen, mikä toistetaan lukemattomia kertoja. Kun se on halutun muotoinen, se kuumennetaan hehkuvaksi taas kerran, jäähdytetään sitten äkillisesti, ja sitten kuumennetaan uudestaan, mutta jäähdytetään hitaasti.

Kirjan nimi Raudanluja taas viittaa Verrakaan, joka sanoo Dotarille: Minusta tuntuu, että elämä on käsitellyt minua juuri noin, ja eiköhän se hidas jäähtyminen ole jo alkanut. Varmaan tarvitsin juuri tuollaisen käsittelyn tullakseni edes sen verran kelvolliseksi kuin nyt olen.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Kirjailijaminä ja minä

Minä olen aina minä. Vaikka minut voi kokea monella eri tavalla, olen silti omasta mielestäni koko ajan sama. Mutta toista on kirjailijaminäni. Se ei ole yksi, vaan monta. Lukijoilla on tietysti erilaisia odotuksia sen perusteella, mitä he ovat lukeneet, mutta minäkin tunnen kirjailijana jakautuvani useaan eri kirjailijaminään.

Osan kirjoistani olen tehnyt yhteistyössä Tarmon kanssa, mutta vaikka Tarmo on ollut mukana kaikissa vaiheissa suunnittelusta viimeistelyyn, minä olen ollut se, joka tekee ne tekstiksi, eli kirjallinen ilmaisu on aina minun. Siksi ero niihin kirjoihin, jotka olen luonut ilman Tarmon myötävaikutusta, ei ole kovin suuri, mutta se on olemassa. Ratkaisevampia ovat kuitenkin muut erot.

Aika moni lukija ei tunne tai muista tuotannostani juuri muuta kuin Kissan kuoleman. Heille olen "Kissan kuoleman tekijä", ja sillä tavalla määriteltynä koen itsekin olevani toisenlainen kirjailija kuin Taru Mäkisenä, jonka tuotannosta muistettaneen parhaiten Kultaiset Salamat. Mutta sekä kirjailija Taru Väyrysenä että kirjailija Taru Mäkisenä minulla on useampia kuin yksi kirjailijaminä. Niillä on ollut erilaisia tavoitteita, joskin kaikkia myös yhdistää pyrkimys kertoa jotain sellaista, mitä varsinainen minäni pitää tärkeänä.

Nykyisin kirjoitan yhä Vuorileijonan varjo -sarjaa, joka on kaikesta kirjoittamastani minulle tärkeintä ja rakkainta. Nykyinen kirjailijaminäni onkin se, mitä olen Vuorileijonan varjon kirjoittajana. Se muistuttaa niitä, mitä olen aikaisemmin ollut kirjoittajana, mutta se on ehkä kaikkein lähinnä sitä, mitä aina olen halunnut lukijoilleni antaa, ja muistuttaa sitä minuutta, mitä haluaisin olla.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Pareja

Kautta aikojen on pohdittu, onko ihminen luonnostaan yksiavioinen vai moniavioinen, ja onko parisuhdeuskollisuus luontaista vai ei. Nykyisin on tehty mielenkiintoisia havaintoja, joiden mukaan olisimme tuossa suhteessa erilaisia, joillakin siis olisi biologinen valmius yksiavioisuuteen ja parisuhdeuskollisuuteen, joillakin taas ei.

Tuo on niitä tutkimustuloksia, jotka vain vahvistavat sen, mitä tosielämässä tehdyistä havainnoistakin voi päätellä. Kaikki käyttäytymismallit eivät sovi kaikille. On tietenkin tärkeää, että yhteiselämässä osapuolilla on samanlaiset valmiudet tai halukkuus ymmärtää ja hyväksyä erot. Mutta ihminenhän on sopeutuvainen, ja voi pyrkiä mukauttamaan omaa käytöstään toisen toivomalla tavalla. Myös seksuaalisuhteen merkitys on eri ihmisille erilainen, toisille hyvinkin suuri ja joillekin vähäinen.

Vuorileijonan varjo -sarjassa Karetan ja Lisin parisuhde on yksiavioinen ja molemmat pitävät parisuhdeuskollisuutta selviönä, mutta Lis on valmis hyväksymään Karetan tilapäisen lankeemuksen, jota hän pitää miehille ominaisesta itsehillinnän puutteesta johtuvana.

Karetan ja Lisin suhteessa seksuaalisuuden merkitys on suuri, samoin Verrakan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Liian suhteessa, mutta Liia ja myös Verraka pitävät Liian aviollista uskollisuutta selviönä, ja samoin Verrakan oikeutta olla vapaa. (Kumpikaan ei silti ole täysin tyytyväinen tilanteeseen, Liia hyväksyy sen hiukan vastahakoisesti ja Verraka tuntee ajoittain syyllisyyttä.)

Ramun ja Tessin välisessä suhteessa seksuaalisuuden merkitys ei ole kovin suuri, mutta keskinäinen uskollisuus on itsestäänselvyys.

Täysin epäseksuaalinen on Aken ja Maleen avioliitto, jonka pohjana on keskinäinen syvä ystävyys. Malee on traumaattisten kokemustensa takia aseksuaalinen, ja Ake homoseksuaali. Tähän liittoon kolmanneksi tulee Dotar. Dotarin ja Aken suhde on parisuhdeuskollinen, vaikka Dotar joutuukin vastustamaan kiusauksia.

Huomaan, että keskushenkilöistäni kenelläkään ei ole "vapaata liittoa", jossa kumpikaan ei edellytä itseltään eikä toiselta parisuhdeuskollisuutta. Sekin on toimiva ratkaisu, jos molemmat osapuolet kokevat sen sellaisena. Moniavioista liittoakaan en ole päähenkilöitteni yhteydessä esitellyt, mutta aivan varmasti sekin on tietyissä kulttuureissa kehittynyt käytännön syistä, ja voi toimia yhtä hyvin tai huonosti kuin kaikki muutkin yhdistelmät.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Persoonallisuuksia

Koska sellaiset käsitteet kuin maskuliinisuus ja feminiinisyys voidaan käsittää monella tavalla, selitän ensin, että tarkoitan tässä yhteydessä niillä sukupuoleen liittyviä toissijaisia ominaisuuksia. Varsinaisia sukupuoliominaisuuksia ovat vain sukupuolielimet. Toissijaisia sukupuoliominaisuuksia ovat ne, joita näiden elimien yhteydessä ja niihin liittyen yleisesti esiintyy. Ne vaihtelevat yksilökohtaisesti, ovat joillakin korostuneempia ja joillakin väistyviä, ja myös vastakkaiselle sukupuolelle ominaisia piirteitä esiintyy jokaisella jossain määrin. Huoh, tulikohan tämä taaskaan sanottua tarpeeksi selvästi?

Vuorileijonan varjo -sarja alkaa viiden henkilön vaiheiden seuraamisesta. Jokaisella heistä on jokin keskeinen ominaisuus, joka hallitsee hänen persoonallisuuttaan. Karetalla se on vahva maskuliinisuus, johon liittyvän luontaisen taistelunhalun takia hän on valmis puolustamaan itseään, läheisiään ja oikeudenmukaisuutta tarvittaessa myös aseellisesti. Lisillä on vastaavasti vahva feminiinisyys, joka ilmenee hänen äidillisyydessään ja taipumuksessa huolehtia heikommistaan, mutta hänkin on valmis taistelemaan aseellisesti niiden asioiden puolesta, joista hän kokee olevansa vastuussa. Aken, Ramun ja Tessin kohdalla sukupuoleen liittyvät piirteet eivät ole kovin korostuneita, vaan Aken keskeinen piirre on hänen kykynsä toimia järkevästi, ja Ramun ja Tessin kohdalla korostuu vastuuntunto ja pyrkimys totella omantunnon ääntä.

Jo Vuorileijonan varjo -sarjan aloittaneessa trilogiassa tulee mukaan lisää henkilöitä, joiden merkitys kokonaisuudelle on tärkeä. Osa heistä täydentää Karetassa luotua kuvaa maskuliinisesti painottuneesta mieheydestä (Seloma, Serra, Leoni, Tardo), ja myöhemmin heitä tulee paljon lisää, esimerkiksi Vasama. Monessa suhteessa Lisiä muistuttava on Meira, johon tutustutaan Jääsilmässä. Feminiinisesti painottuneesta naiseudesta piirtyy Maleessa toisenlainen kuva, Maleen naisellisuus muistuttaa Aken ja Ramun miehisyyttä, he toimivat rohkeasti puolustaessaan oikeudenmukaisuutta, mutta eivät turvaudu väkivaltaan.

Selkeästi androgyyneja persoonallisuuksia ovat Vuorileijonan varjo -sarjan keskeisistä hahmoista Verraka ja Dotar. Verrakan persoonallisuus koostuu ääriaineksista, näkyvästä ja hallitsevasta maskuliinisuudesta, jonka peitossa on vahva feminiini juonne, äidillisyys. Dotarin kohdalla vastakohdat ovat lievemmät, hänen persoonallisuutensa sijoittuu maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välimaastoon.

On myös henkilöitä, joissa kummallekaan sukupuolelle tyypilliset ominaisuudet eivät ole oleellisia. Sellainen on oikeastaan Tessikin, hänet voisi kuvata yhtä hyvin pojaksi kuin tytöksi muuttamatta mitään olennaista, ja sellainen on myös Amina.

torstai 8. joulukuuta 2016

Ensivaikutelma ja mihin päädytään (Ramu)

Ramu esitellään Vuorileijonan varjo -sarjassa ensimmäisen kerran näin: "Ilta oli jo pimentynyt, kun Ramu lähti laskeutumaan Maaran ylärinteeltä Miilan kylää kohti. Oli vaarallista olla ulkona näillä epävarmoilla poluilla pimeän aikaan, mutta Ramulla oli kohta kolmetoista täyttävän nuoren luottamus ketteryyteensä ja valppauteensa."

Ramun isä on parantaja, ja Ramu opiskelee isänsä johdolla samaa ammattia. "Opetus piti saada isältä tai äidiltä, sillä oikeastaan se alkoi jo silloin, kun tuleva parantaja syntyi. Vain turvallinen ja onnellinen lapsuus, johon kuului runsaasti rakkautta, tuotti parantajan tarvitseman luonteenlaadun. Hänelle piti kehittyä auttamisen halua ja vastuuntuntoa, että hänelle myöhemmin saattoi kertoa salaisuudet kasveista, jotka kyllä paransivat, mutta myös tappoivat."

Mutta Ramu haluaisi oppia enemmän, ja hän haaveilee, että hän voisi saada tiedon perimmäisistä asioista Kooravuoren takana asuvilta aroilta, joiden uskottiin tietävän Koora-jumalan tahdon ja olevan rikkeettömän hyviä ihmisiä.

Ramun suunnitelmat muuttuvat, kun hän tutustuu Tessiin: "Ramu ajatteli kummallista osaansa Tessin ystävänä. Hän oli jättänyt kotinsa ja tulevan asemansa tietäjänä Miilassa seuratakseen tätä tyttöä, ollakseen hänelle tukena ja apuna. Olisiko Tessi joskus hänen puolisonsa, niin kuin Sirpin kansa uskoi, ja niin kuin Tessi itse sanoi? Tessi täyttäisi pian kolmetoista. Hänen vartalonsa oli jo nuoren naisen, mutta hänen tunteensa eivät olleet. Hän oli kiintynyt Ramuun kuin veljeen. Ramulle Tessi oli enemmän, mutta hän oli sitoutunut toimimaan Tessin ehdoilla. Hän odottaisi ja tarjoaisi rakkauttaan, ja jos Tessi hylkäisi sen, hän tarjoaisi silti ystävyyttään. Jostain syystä hänen osakseen oli tullut tällainen kohtalo, jossa omaa elämää ja omaa uraa tärkeämpää oli tukea toisen ihmisen elämää ja uraa. Siihen ei ollut edes vaikea suostua, Ramu tunsi itsensä onnelliseksi."

Ramu on luonnostaan epäitsekäs ja toisten parasta ajatteleva. Arkoihin kuuluva Miima sanookin hänestä: "Ramu elää Kooran tahdon mukaan, vaikka ei tiedäkään sitä itse."

Tessin kuoltua Ramu vajoaa pitkäksi aikaa suruunsa. Vasta kuuden vuoden kuluttua Tessin kuolemasta hän menee naimisiin Miiman kanssa. Moni lukija oli siitä pettynyt, heidän mielestään Ramun olisi pitänyt omistautua vain Tessin muistolle. Mutta halusin muistuttaa, että elämä jatkuu, ja raskaastakin menetyksestä voi toipua. Ramu on nyt tekeillä olevassa käsikirjoituksessa parantajan työtä tekevä mies, Miiman puoliso ja aikuisen pojan (Arenon) isä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Ensivaikutelma ja mihin päädytään (Ake)

Kun Ake esitellään Vuorileijonan varjo -sarjan alussa, se tehdään näin: "Ake oli hentorakenteinen, hänellä oli hiirenväriset hiukset, ja hänen harmaat silmänsä olivat valppaat ja uteliaat. Hänen isänsä oli merikauppias Meeta, joka saattoi olla Sirpin rikkain mies, vaikka kukaan ei ollutkaan selvillä siitä, millainen Meetan varallisuus tarkkaan ottaen oli. Meeta ja hänen poikansa pukeutuivat yhtä vaatimattomasti kuin muutkin sirpiläiset. Meetan varakkuudesta kertoi kuitenkin huivi, joka Akella oli olkapäillään. Se oli värjätty kalliilla sinivärillä."

Aken nuoruudesta kerrotaan: "Häntä oli kiusoiteltu poikaikäisenä. Kotona hän oli tuntenut olevansa hyväksytty. Äitiään hän ei muistanut, mutta Meeta oli ollut reilu hentorakenteista ja arkaa poikaansa kohtaan, eikä koskaan ollut tehnyt ikäviä vertailuja edes kasvattiveljeen, Karetaan, joka oli komea, voimakas ja rohkea. Leikkitoverit ja nuoruusiän tuttavat eivät kuitenkaan olleet suhtautuneet häneen yhtä hienotunteisesti. Pilkka oli yleensä ollut varovaista ja leikkisäksi tarkoitettua, ja silti se oli satuttanut."

Ake saa isältään alkupääomaa, ja ryhtyy kartuttamaan omaisuuttaan, ei ahneudesta, vaan todistaakseen älykkyyttään ja kyvykkyyttään. Myöhemmin hän ajattelee: "Ryhtyessäni keräämään itselleni omaisuutta toimin vastuuttomasti kuin lapsi, miettimättä sitä, että minun rikastumiseni merkitsee jonkun muun köyhtymistä. Olen epäilemättä kauppiaana aiheuttanut enemmän pahaa kuin sotapäälliköt ja vallantavoittelijat."

Akesta tulee Kraton klaanipäällikkö, mutta hän kokee ottaneensa vastaan klaanipäällikkyyden kuin lapsi uuden lelun. Hän kasvaa kantamaan vastuunsa, ja osoittaa tarvittaessa suurta rohkeutta, vastuuntuntoa ja uhrautuvuutta, mutta luovuttaa vallan pojalleen heti, kun poika on riittävän vanha ryhtymään klaanipäälliköksi. Hän toteaa: "Minä olen aina tuntenut sopivani paremmin merikauppiaaksi kuin klaanipäälliköksi, vaikka nuorena tavoittelinkin ajattelemattomasti myös poliittista valtaa, ymmärtämättä siihen sisältyvää suurta vastuuta."

Merikauppiaana hän pyrkii eettisesti kestävään kaupankäyntiin, maksaa ostamistaan tuotteista niin paljon kuin arvelee voivansa maksaa, että ne saadaan myytyä kohtuullisella katteella. Mutta hän joutuu toteamaan isänsä tavoin: "En ole aina puhtaalla omallatunnolla, sillä kannattavuuksia laskiessaan tulee ehkä oltua liian varovainen, mutta kohtuuttomia voittoja olen yrittänyt välttää."

Ake edustaa sankaruutta, joka ei perustu voimankäyttöön, vaan järkeen ja vastuuntuntoon.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Ensivaikutelma ja mihin päädytään (Lis)

Lis tunsi jo tyttöiässä ylemmyyttä verratessaan itseään poikiin ja miehiin. Miehiltä puuttuivat hänen mielestään yleensä kaikki ne taidot, jotka olivat todella tarpeellisia. Tärkeimmät asiat, kuten lasten- ja kodinhoito, olivat lähes yksinomaan naisten hallussa. Lis aikoi keskittyä tulevaisuudessa huolehtimaan perheestään, ja hän oli jo päättänyt, kenen kanssa hän lapsensa hankkisi. Meetan kasvattipoika Kare oli hänen valintansa.

Lis on kuitenkin sitä mieltä, että mitään tärkeitä asioita ei voi jättää pelkästään miesten hoidettavaksi, sillä hänen mielestään miehillä on usein puutteellinen harkintakyky. Siksi hän opettelee myös käyttämään aseita. Ja Lis tarvitsee sitä taitoa ensimmäisen kerran osuessaan sattumalta paikalle, kun Antana on orjan avustaman menossa murhaamaan Seloman:

Lis tunsi oikean kätensä vieressä jotain kylmää. Hän näki, kuinka kuun valo välkehti hopealla koristellun miekan kyljestä. Lis sieppasi miekan käteensä ja tajusi, ettei aikaa ollut hukattavissa hetkeäkään. Hän ei voinut miettiä, oliko tämä oikea ja ainoa ratkaisu. Jos hän ei toimisi heti, olisi kohta liian myöhäistä. Antana oli kohottanut tikarinsa, ja orja painoi tyynyn nukkuvan Seloman kasvoille. Miekka oli painava, mutta Lis oli harjoitellut samanlaisella. Hän yritti kuvitella taistelevansa nytkin vain ruohoturpeilla täytettyä nahkasäkkiä vastaan. Hän veti miekan vaakasuorana olkapäänsä tasalle ja iski kaikin voimin.

Lisistä tulee Karen vaimo, mutta Kare on silloin jo Vuorimaan kuningas Kareta, eikä elämä ole sitä, mistä Lis on haaveillut:

Lis ajatteli tyttöaikaista unelmaansa pienestä talosta, jonka pihalla olisi suuria viikunapuita. Niiden varjossa hän oli kuvitellut leikkivänsä Karetan lasten kanssa. Hän oli ajatellut omistautua perheelleen, joka olisi ollut myös Karetan elämän tärkein sisältö. Mutta nyt Kareta joutui keskittymään hallitsijan ongelmiin. Lis tunsi jääneensä yksin huolehtimaan siitä, että lapsilla olisi turvallinen ja onnellinen koti. Hän teki sen niin hyvin kuin pystyi, mutta myös Kareta tarvitsi hänen tukeaan, ja hän joutui ottamaan kantaa Vuorimaan vaikeuksiin.

Lis on tavallaan perusnainen ja perusäiti, ylpeä naiseudestaan, ja arvonsa ja voimansa tunteva. Monet lukijat ovat kokeneet hänet feministiksi, mutta oikeastaan Lisillä on vaistomainen varmuus siitä, että naiset ovat hiukan miesten yläpuolella, koska miehillä on rasitteenaan taistelunhalunsa ja seksuaaliset pyyteensä, joiden hillitsemisessä heillä on puutteita.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Ensivaikutelma ja mihin päädytään (Kareta)

Kare on Vuorileijonan varjo -sarjan alussa orpopoika, jonka Meeta on tuonut vuorimaalaisesta satamasta ja kasvattanut kuin oman lapsensa. Tessi vieroksuu vuorimaalaisia ja myös Karea, jota hän kuvailee näin: "Kare puhui sujuvasti noiden vihattavien ihmisten vihattavaa kieltä. Hänen hiuksensa olivat yhtä vaaleat kuin heidän, hänen teräväpiirteiset kasvonsa olivat samanlaiset kuin Vuorimaan sotilaiden. Hän oli yksi heistä."

Karen oma käsitys itsestään on: "Hän tunsi syntyneensä taistelemaan. Hänen ulkonäöstäänkin näki hänen miehistyessään yhä selvemmin, että hän kuului Vuorimaan ylempiin, joiden parissa pojat lähes poikkeuksetta kasvatettiin sotilaiksi. Hän oli varma siitä, että hänen kohtalonsa liittyi heihin. Hän ei kuitenkaan halunnut olla yhteistyössä nykyisen kuninkaan ja hänen tukijoittensa kanssa. He olivat julistaneet Vuorimaan jumalaksi Sodanjumalan, joka antoi voittajan kohdella voitettua niin kuin tahtoi. Sitä ennen oli noudatettu Ukkosjumalan oikeutta, jonka mukaan vahvemman velvollisuus oli auttaa ja suojella heikompaa. Vuorimaassa oli edelleen niitä, jotka halusivat palauttaa aikaisemman, oikeudenmukaisemman hallinnon. Joskus hän löytäisi heidät ja kuuluisi heihin."

Lisin käsitys Karesta on: "Hän haluaa edistää oikeudenmukaisuutta, mutta ei hänellä varmaan ole selvää käsitystä, miten se tapahtuu."

Taistellessaan Vuorimaan kuninkuudesta Kare on jo nimeltään Kareta, mutta hän joutuu toteamaan: "Sota ei ollut sellaista kuin se oli ollut pojan sankariunelmissa. Sota oli kompuroimista ruumiiden yli, se oli verta, likaa ja tuskaa."

Karetasta tulee Vuorimaan kuningas, mutta nyt tekeillä olevassa kirjassani Verraka kertoo oman käsityksensä siitä, millainen hän oli hallitsijana: "Hän yritti parhaansa, mutta hän oli huono neuvottelija, ja hän päätti herkästi käyttää väkivaltaa pakottaakseen vastustajat tottelemaan. Useimmiten minun tehtäväkseni jäi päätöksen toteuttaminen. Tein sen, koska tiesin, että Karetan vastustajat olisivat olleet vielä huonompia hallitsijoita kuin Kareta oli."

Kareta on traaginen sankari, jonka sankaritekoja varjostaa syyllisyys. Hän ymmärtää kuitenkin lopulta luopua vallasta ja siirtyä toimimaan Sirpin hallitsijan alaisuudessa.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Ensivaikutelma ja mihin päädytään (Tessi)

Ensivaikutelman tarkoitus on antaa lähtökohta, jonka pohjalta lukija alkaa muodostaa mielikuvaansa henkilöstä. Näin kuvataan Tessi Kuuman tuulen ajan alussa:

Tessi oli ollut puoliunessa jo hetken. Hän kuuli juoksevia askelia jostain kaukaa, ja astioiden kilahtelua pääkeittiöstä, vaikka se olikin etäällä hänen huoneestaan. Hän kääntyili vuoteellaan etsien vielä hyvää asentoa unen jatkamiseen. Hän oli alasti, sillä toinen kuivakuu oli lopuillaan, ja helle piinasi Sirpiä. Saaren yli keväisin puhaltavat kuumat etelätuulet olivat tänä vuonna jatkuneet epätavallisen pitkään. Sellaisen sanottiin enteilevän pahaa, ja ainakin se oli kiusallista. Hän hapuili ylleen pellavaista ohutta kangasta, sillä Nane tulisi varmaan kohta herättämään hänet. Nane tosin oli hoitanut häntä vauvasta asti, joten hänen ei olisi tarvinnut häveliäästi suojella tytönvartaloaan Nanen katseelta. Nane oli itse asiassa edelleen hänen hoitajansa, ja kohteli häntä yhä kuin pienokaista, vaikka hän oli jo yksitoistavuotias.

Tessi kuolee jo Tähtien kosketus -kirjassa, Vuorileijonan varjo sarjan aloittaneen trilogian lopussa, vähän ennen kuin hän täyttää kuusitoista vuotta. Trilogian ytimessä on Tessin kehitys, ja osa lukijoista moitti kirjailijaa siitä, mikä oli Tessin kohtalo. Tarkoitus on kuitenkin siinä kuvata, miten väkivaltaa vastustava tyttö kohtaa sankarikuoleman pelastaessaan tuhansien ihmisten hengen. Tessin muisto elää kirjasarjan myöhemmissäkin osissa, ja Talvisateet-kirjassa Verraka muistelee sitä näin:

Oli kuivan ajan loppu ja ankara helle, ja askeleet saivat aavikon hiekan pölyämään. Meillä oli ollut tieto, että heillä on panttivankinaan Miima, mutta vasta siinä saimme tietää, että pelastaakseen Miiman Tessi oli vaihtanut itsensä panttivangiksi hänen tilalleen. Hyökkäys oli välttämätön, sillä jos Rotaa olisi saanut lisäaikaa, hänelle olisi ehtinyt tulla apuvoimia. Se olisi merkinnyt meidän tuhoamme, ja myös Aramiin paenneiden ihmisten ja kaikkien niiden, jotka Autiomaassa vastustivat Rotaata. Sen jälkeen Rotaa tukijoineen olisi hyökännyt Sirpiin ja Vuorimaahan ja tuonut mukanaan samanlaisen hävityksen ja mielivallan, johon hänen johdollaan oli syyllistytty Autiomaassakin. Karetan ja minun ei olisi ollut vaikea päättää, että Miiman henki piti uhrata, emmehän olleet edes tavanneet häntä koskaan. Kun panttivankina olikin Tessi, Kareta ei halunnut hyökätä. En tarvinnut hänen lupaansa, sillä sotatoimien johto oli minulla, mutta minusta tuntui hetken aivan mahdottomalta tehdä välttämätön päätös. Sitten Tessi huusi minulle: "Tee se, mikä on oikein, tee velvollisuutesi." Rotaa toteutti uhkauksensa ja surmasi hänet, mutta minä annoin hyökkäyskäskyn, ja sota oli sen jälkeen käytännössä voitettu.

torstai 1. joulukuuta 2016

Tunnistamistehtävä

Ketkä ovat seuraavassa tekstissä esiintyvät XX ja YY?

YY heitti viittansa tuolille ja otti itselleen miekan, mutta nappasi myös toisen, ja heitti sen XXlle. XX sieppasi sen ilmasta käteensä, mutta kysyi ihmeissään: -- Mitä minä tällä?

-- Puolustaudut, YY sanoi. -- Aion kokeilla tätä miekkaa kunnolla.

-- Ei teriä kannata iskeä vastakkain, XX sanoi. -- Molemmat aseet vaurioituvat.

-- Luuletko puhuvasi lapselle? YY kysyi. -- Jos haluat säästää terää, torju lappeella.

-- Mitä sinä aiot? XX kysyi huolestuneena.

-- Aioin kokeilla miekkaa siihen, mihin se on tarkoitettu, YY sanoi. -- Sillä pistellään ihmiseen haavoja ja leikataan ihmislihaa.

Hän punnitsi rautamiekkaa kädessään ja heilautti sitä kokeeksi. Hän hymyili suullaan, mutta hänen silmissään ei ollut hymyä.

-- Olen tosiaan nyt yhtä heikko kuin poikaikäisenä, kun aloin harjoitella aseiden käyttöä, hän sanoi. -- Mutta olen usein taistellut niin väsyneenä, että olen ollut vielä voimattomampi. Silloin ratkaisee taito.

-- Mitä sinä aiot? XX kysyi uudestaan.

-- Aion leikata lihaa, YY sanoi. -- Suojaa oikea olkapääsi, muuten isken siihen.

XX kohotti kilpensä kuin ei olisi muistanut, että YYn miekkakäden olkapää oli vaurioitunut, eikä hän olisi pystynyt heilauttamaan miekkaa yläkautta. YY nauroi ja iski poikittaislyönnin. Miekka kumahti kilpeen, mutta ei rikkonut sitä.

-- Lopettakaa, Moiri huusi.

-- Mehän vasta aloitimme, YY sanoi.

-- Niin aloitimme, XX sanoi, ja hänen äänessään oli raivoa. -- YY kuvittelee olevansa sellainen sankari kuin hän oli ennen, mutta opetan hänelle, että hän ei ole sitä.

-- Sopii koettaa, YY sanoi. -- Mutta muista, että sinulla on aina ollut puutteita harkintakyvyssä.

Moiri nousi, mutta Tore vetosi: -- Älä keskeytä, eivät he toisiaan tapa.

YY vetäytyi hiukan taaksepäin ja sanoi: -- Tule nyt antamaan se opetus, XX. Olen innokas oppimaan. Yritä saada minulta miekka pois. Iske minun miekkakäteeni, sehän riittää.

Raino tiesi, mihin YY pyrki. Tavoitellessaan YYn oikeaa puolta XX joutuisi kääntymään hiukan ja jättämään oman oikean puolensa suojaamatta.

XX meni ansaan.

-- Pyysit tätä itse, hän huusi, ja heilautti miekan yläkautta kohti YYn olkapäätä. YY oli odottanut juuri sitä. Hän iski kevyellä poikittaislyönnillä XXn miekan pois suunnastaan, otti nopean askeleen vasemmalle ja iski poikittaislyönnin XXn suojattomaksi jääneeseen oikeaan olkavarteen. XX karjaisi kivusta, paiskasi kilven pois ja tarttui miekkaan molemmilla käsillään. YY pudotti oman miekkansa ja kumartui väistämään XXn iskun, joka olisi osuessaan voinut olla tappava. XX seisoi hetken hämmentyneenä ja sanoi sitten: -- Anteeksi, menin kai hiukan pois tolaltani.

-- Ei se mitään, niin minäkin, YY sanoi.

He katsoivat toisiaan, ja sitten kumpikin naurahti.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Ohjeita omakustanteen tekijälle 3: painovalmis

Kun taitto ja kansi on tehty, pitää vielä varmistaa, että ne painetaan sellaisina kuin on tarkoitus. Sitä varten ne muunnetaan PDF-muotoon. Mikä hyvänsä PDF ei käy, niin kuin erehdyin aluksi luulemaan. Käyttämäni kirjapaino kuitenkin kelpuutti sen ja siellä tehtiin ilman lisämaksua ne muutokset, mitä tarvittiin.

Todella painovalmiin PDF:n tekeminen ei onnistu ilmaisohjelmilla. Minulle suositeltiin Adobe Acrobatin maksullista versiota, ja sillähän se onnistuu, kun ensin opettelee aika mutkikkaan käytön, ja kyselee vielä julkaisijan tai kirjapainon toivomat asetukset. Mutta myös Type & Tell, joka on julkaissut viimeisimmät kirjani ja opasti minua tuon ohjelman käytössä, oli valmis pientä lisämaksua vastaan muuntamaan tavallisen PDF:n tuohon vaadittuun muotoon.

Kannattaa kuitenkin aina tilata näytekappale ennen kuin hyväksyy kirjan painettavaksi. Kaikenlaisia pieniä yllätyksiä voi tulla, ja tuosta näytekappaleestahan ne sitten paljastuvat, ja ne voi korjata.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Ohjeita omakustanteen tekijälle 2: kirjan kansi

Kannen suunnitteluun on olemassa paljon ohjelmia, useimmat maksullisia, mutta jokunen maksutonkin. Minä olen tehnyt omien kirjojeni kannet varsin yksinkertaisella ohjelmalla, Microsoft Officen Publisherilla.

Kannen suunnittelussa on tiedettävä kirjan formaatin lisäksi selän leveys. Se riippuu paperilaadusta, ja julkaisupalvelu tai kirjapaino antaa paperilaadun päättämisen jälkeen ohjeet sen laskemiseksi. Sen jälkeen luodaan Publisheriin sivu, jonka mitat saadaan pehmeäkantisessa kirjassa kertomalla kirjan sivun leveys kahdella, lisäämällä siihen selän leveys ja molempiin reunoihin 0,5 cm leikkausvara. Korkeus on kirjan sivun korkeus + 2 x 0,5 cm leikkausvara. (Kovakantisia kirjoja varten on omat mittansa, joissa huomioidaan myös käänne, ja kansipapereissa liepeet.)

Suunnittelun helpottamiseksi kannattaa käyttää apuviivoja, joiden avulla pysyy selvillä selän ja leikkausvarojen paikoista. Lisäksi myös pehmeäkantisissa kirjoissa on usein selän vieressä taive. Jos haluaa asetella jotain kannen "keskelle", keskikohta kannattaa mitata taipeesta ulkoreunaan, silloin vaikutelma on parempi kuin kannen reunasta ulkoreunaan mitattuna. Kannelle voi sitten valita haluamansa värimaailman ja siitä mieleisensä taustavärin.

Etukanteen tulee tekijän nimi, kirjan nimi ja kansikuva, joka voi täyttää koko sivun, jolloin tekstit tulevat sen päälle, tai vain osan sivusta, kuten minä olen Vuorileijonan varjo -sarjassa asian ratkaissut. Kätevintä on käyttää itse otettua valokuvaa, jolloin tekijänoikeuskin on itsestäänselvyys. (Painettavan kuvan tarkkuus pitää olla 300 dpi. Tuo tarkkuus taas riippuu siitä, minkä kokoisena kuva tulostetaan. Tavallisessa, hyvälaatuisessa valokuvassa tarkkuus yleensä riittää kirjan kannen kokoiseen kuvaan, mutta tarkkuutta voi myös säätää. Minä olen tehnyt sitä GIMP-kuvankäsittelyohjelmalla.) Tekstien värit ja fontit kannattaa valita huolella ja kokeilla monia (mutta ottaa kuitenkin lopulta ne yksinkertaiset ja levolliset).

Kirjan selkään tulee tekijän nimi ja kirjan nimi, selkeästi ja mielellään samalla tyylillä kuin etukannessa.

Takakannessa on ylhäällä takansiteksti, kuinkas muuten. Alhaalla on EAN-koodi, joka tehdään ISBN-numeron pohjalta. (Sen on oltava riittävän kookas, leveys n. 4 cm, ja valkoisella pohjalla.) Netistä löytyy ilmaisia muuntajia.


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Ohjeita omakustanteen tekijälle 1: taitto

Käsikirjoituksen muokkaaminen kirjapainoa varten alkaa tekstin taittamisesta. Siihen on olemassa monenlaisia ohjelmia, sekä maksullisia että jokunen maksutonkin. Taittaminen onnistuu kuitenkin varsin hyvin myös samalla tekstinkäsittelyohjelmalla, jolla käsikirjoitus on tehty. Minä olen taittanut julkaisemani kirjat Wordilla.

Taitto alkaa siitä, että päätetään formaatti eli kirjan koko. Minä olen käyttänyt (varsin mielikuvituksettomasti) kokoa A5, jossa sivun korkeus on 21 cm ja leveys 14,8 cm. Lisäksi olen tehnyt joitakin pokkareita, joissa korkeus on 17,8 cm ja leveys 11 cm. Taittoa aloitettaessa määritellään paperin koko kuitenkin niin, että kaikkiin reunoihin lisätään leikkausvaraa 0,5 cm, eli A5-kokoista kirjaa taitettaessa paperin koko on 22 x 15,8 cm.

Seuraavaksi päätetään, miten teksti asetellaan sivuille. Se tapahtuu valitsemalla ensin peilikuvareunukset, ja sitten tekstin etäisyys reunoista (muistaen ottaa huomioon, että joka reunassa on tuo 0,5 cm, joka leikkautuu pois). Itse käytän mielelläni aika suurta reunusta tekstin sisäreunassa, mutta vähempikin riittää. Määritellään sivunumeron paikka, joka on makuasia. Itse tapaan laittaa sen alareunaan keskelle.

Kirjan varsinainen teksti alkaa sivulta 5, tai myöhemmin, jos on omistuksia ja kiitoksia yms. Myös sivunumerointi alkaa vasta siitä, mistä kirjan tekstikin, kirjan esilehdet jätetään numeroimatta. (Sen takia on Wordissa merkittävä osien raja esilehtien ja varsinaisen tekstin väliin, jolloin niissä voi olla erilainen numerointi.) Ensimmäinen sivu on joko tyhjä tai siihen voi laittaa kirjan nimen pienellä tekstillä, yleensä ulkoreunan tuntumaan. Toinen sivu on tyhjä, ja kolmannelle tulee tekijän nimi ja kirjan nimi mahdollisimman tyylikkäästi mutta selkeästi. Neljännen sivun alareunaan tulee copyright-merkintä ja ISBN.

Tekstin fontti kannattaa valita niin, että se on selkeä ja lukukelpoinen. Minä käytän Times New Romania ja yleensä pistekokoa 11. Rivivälinä minulla on silloin täsmälleen 15 pt, tuo täsmälleen sitä varten, että tekstit osuisivat sivun molemmilla puolilla samaan kohtaan, jolloin lievän läpinäkyvyyden haitta vähenee. Teksti tasataan molempiin reunoihin ja tavutetaan. Uudet kappaleet aloitetaan sisennyksellä, mutta luvun ensimmäisestä kappaleesta sisennys jätetään pois. Uusi luku myös aloitetaan hiukan muita sivuja alempaa.

Pieniä nippeliasioita sitten jää vielä ratkaistavaksi, joten taitto kannattaa lukea läpi huolellisesti ja varmistaa, että esimerkiksi repliikkiviiva ei jää rivin loppuun. Ja Wordin harmillinen ominaisuus on, että se ei suostu jättämään tavuviivaa sivun loppuun, vaan sivujen pysymistä saman kokoisina joutuu säätämään käsityönä.




torstai 24. marraskuuta 2016

Politiikkaa

Kirjailija voi luoda fantasiakirjoihinsa yhteiskuntia, joiden avulla hän kuvaa erilaisia poliittisia järjestelmiä. Muutaman tuhannen vuoden takaisessa menneisyydessä laajamittainen demokratia kuitenkin olisi ollut lähes mahdoton toteuttaa, koska se edellyttää tiedon joustavaa saavutettavuutta ja mahdollisuutta kokoontua yhteiseen päätöksentekoon. Niinpä jopa eräänlaiseksi ihanneyhteiskunnaksi luomassani Sirpissäkin on yksinvaltias, mutta hän on kansan valitsema, ja hänen toimintaansa rajoittavat Sirpin lait, joita vain kansankokous voi muuttaa.

Demokratia on luultavasti paras mahdollinen poliittinen järjestelmä, mutta silläkin on heikkoutensa, jotka jo Platon kuvasi sellaisina kuin ne olivat Ateenassa. Kansa oli helppo johdatella tekemään toinen toistaan kamalampia päätöksiä. Siihen tarvittiin vain taitava puhuja, joka esitti kansankokoukselle asiat kaiken ammattitaitonsa mukaan, vetoamalla ihmisten ennakkoluuloihin ja ennen kaikkea heidän tunteisiinsa. Kansanvaltaa käyttivät siis tosiasiassa Ateenan rikkaat ylimykset, joilla oli varaa palkata parhaat puhujat. Nykyisin sama asia hoidetaan tiedotusvälineiden kautta.

Yksinvallan ongelma on ensinnäkin se, että hallitsija ei välttämättä ole se valtakunnan viisain ihminen, ja toiseksi valtaan liittyy aina kiusaus vallan väärinkäyttöön, eikä ole niin pientä tai suurta valtaa, etteikö vallassa oleva siihen lankeaisi. Valtaa pitäisi käyttää maltillisesti ja antaa ihmisten päättää omista asioistaan aina kun se suinkin on mahdollista. Mutta on aivan liian inhimillistä luulla tietävänsä oikeat ratkaisut paremmin kuin kukaan muu.

Tekeillä olevassa kirjassa Sirpin hallitsija pyrkii ratkaisemaan ongelmaa keräämällä tuekseen neuvoston. Mutta se on koottava viisaasti ja sen valtaa on rajattava, ettei päädyttäisi harvainvaltaan. Sehän on se, mitä Platonkin piti kaikkein pahimpana: pieni osa väestöstä valvoo omia etujaan enemmistön tilanteesta välittämättä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Taas kerran siitä mitä en haluaisi tietää

Olen aikaisemmissakin kirjoissani silloin tällöin joutunut tilanteeseen, että minun on kirjoitettava asioista, joista en oikeastaan haluaisi tietää, ja joita en haluaisi ajatella. Tietyt asiat on kuvattava rehellisesti, eikä saa antaa käsitystä, että jokin paha on harmitonta.

Väkivallan seuraukset pitää kuvata. Ei saa antaa käsitystä, että sota olisi mukavaa leikkiä. Haavoittuminen on tuskallista ja kuolema lopullista, vaikka sen aiheuttaisi kirjan sankari, joka saa teoistaan kiitosta ja ihailua.

Tällä kertaa kysymys on vallattuun linnaan vangeiksi jääneistä ihmisistä. Tässäkin tapauksessa toteutuvat tavanomaiset ratkaisut. Jos orjiksi myymisen tai lunnaiden vaatimisen mahdollisuutta ei ole, hyödyttömät ja vaarattomat, kuten pikkulapset, vanhukset ja vammaiset joko surmataan tai heitetään ulos. Asekuntoiset miehet surmataan, koska heistä olisi vaaraa vankeina, eikä heitä kannata päästää liittymään vihollisen joukkoihin. Henkiin jätetään naisia ja mahdollisesti myös kumpaakin sukupuolta olevia varttuneempia lapsia, jotka pakotetaan alistumaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

En usko, että ikävien asioiden yksityiskohtaista esittelyä tarvitaan, lukija ymmärtää varmasti naisten ja lasten kärsimykset ilman sitäkin. Kuvaan siis tilannetta vain siinä vaiheessa, jolloin seitsemän eri-ikäistä naista ja yksi neljätoistavuotias poika vapautetaan vankeudesta. Mutta noiden parin sivun kirjoittaminen on vienyt minulta päiväkausia, ja aina välillä olen joutunut keskeyttämään, sillä lähes jokainen lause pakottaa miettimään. Mitä hän tunsi? Miten hänen elämänsä jatkuu? Ja ennen kaikkea: miten häntä voisi auttaa irtautumaan pahoista muistoista ja luottamaan taas elämään ja ihmisiin?

Enhän minä pysty noihin kysymyksiin vastaamaan, mutta en voi silti olla tuomatta niitä esiin. Meillä ei ole oikeutta olla tietämättä, että sellaista tapahtuu, eikä vain fantasiassa tai kauan sitten, vaan edelleen ja todellisuudessa, jossa elämme.

torstai 17. marraskuuta 2016

Feminismistä, kaiken uhallakin

Feminismi on aihe, josta keskustellessa aina suututtaa jonkun ja saa kuulla olevansa väärässä, olipa sitten puolesta tai vastaan. Eikä auta edes se, että ei ota kantaa, sillä se vasta suututtaakin. Yksiselitteistä kantaa on kuitenkin mahdoton ottaa, sillä feminismiä on niin monenlaista, ja feminismiä kannattavien tai vastustavien käsitykset siitä, mitä he kannattavat tai vastustavat, saavat suunnilleen kaikki mahdolliset ulottuvuudet maan ja taivaan välillä.

Vuorileijonan varjo -sarjassa on yksi henkilö, jonka lukijat usein tulkitsevat feministiksi, ja tavallaan hän onkin sitä. Hän on Lis, jonka feminismiä kuitenkin värittää vaistomainen usko siihen, että naiset ovat tärkeissä asioissa kyvykkäämpiä kuin miehet, joiden harkintakykyä varsinkin poikaiän jälkeen ja ennen vanhuuden tyyntymisvaihetta heikentävät taistelunhalu ja innostus parittelukumppanien etsimiseen.

Malee ei koe sukupuolta kovin tärkeänä asiana, vaikka keskittyykin "naisellisesti" mielellään kodinhoitoon ja rentoutuu tekemällä koruompelutöitä. Kun Kratossa on nälänhätä ja kansa kapinoi, Malee toteaa kuitenkin valtaa pitävien miesten käyttäneen keinonsa loppuun. Hän ottaa vallan itselleen ja ryhtyy käyttämään omia keinojaan jakaen valtion viimeisillä varoilla kansalle hätäapua.

Alistavaa patriarkaattia kirjasarjasta ei löydy, vaikka useimmissa paikoissa hallitsevatkin miehet, ja heillä on enemmän tai vähemmän naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Tärkeimmät erot eivät missään liity sukupuoleen, vaan rikkauteen ja köyhyyteen.

Ennakkoluuloja ei muuten ole vain miehillä naisia kohtaan, vaan myös naisilla miehiä kohtaan. Ja erilaisuus missä muussa asiassa hyvänsä johtaa usein ennakkoluuloihin. Kansallisuus, etninen ryhmä, vammaisuus, poliittinen tai uskonnollinen kanta voi johtaa syrjintään. Ei jako miehiin ja naisiin ole ainoa mahdollinen jaottelu, ja monissa muissa jaoissa molempia sukupuolia on eri puolilla rajalinjaa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Edistyy, edistyy

Olen nyt lähestymässä uuden käsikirjoituksen puoliväliä. Olen pysynyt suunnilleen itselleni asettamassani aikataulussa. Sitä hidastaa kuitenkin hiukan se, että en ole tällä kertaa tehnyt kovin tarkkaa suunnitelmaa siitä, miten rakennan juonen. Olen siksi joutunut välillä palaamaan taaksepäin ja muuttamaan asioita ja tapahtumia, että ne sopisivat siihen, miten olen päättänyt edetä.

Rakenteellinen jako kirjassa on aika selkeä. Alkuosuus tapahtuu Sirpissä, sitten siirrytään Vuorimaahan, ja lopulta ollaan taas Sirpissä. Mutta siihen se selkeys sitten loppuukin. Erilaisia sivujuonia tarjoutuu niin runsaasti, että joudun varmaan karsimaan niitä. Ja sekin alkaa olla selvää, että tämä ei vielä ole päätösosa. Joitakin sivujuonia voi siis ulottaa seuraavaan osaan asti, että tapahtumia ei tarvitse vyöryttää liian tiheää tahtia.

Tavoitteenani on edelleen kirjoittaa käsikirjoituksen ensimmäinen versio jouluun mennessä. Mutta voi siitä vielä jäädä jotain naputeltavaa jouluksikin, sillä me vietämme kotijoulua, ja kirjoittamista en ole koskaan kokenut työnä, se on minun tapani viihtyä ja rentoutua.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Vaikeat käsitteet uskonto, usko ja Jumala

Fantasian kirjoittamisen yksi merkittävä etu on, että siinä myös uskonnot ovat sepitettyjä, eivätkä siis loukkaa minkään tosielämän uskonnon omaksuneita. Silti aihe on vaikea, sillä ihmiset suhtautuvat uskontoon ja uskoon liittyviin asioihin hyvin tunneperäisesti, ja heillä on usein ehdottomia ja joustamattomia käsityksiä. Järkevää keskustelua vaikeuttaa myös se, että käsitteitä ei määritellä.

Ensimmäiseksi pitäisi erottaa toisistaan käsitteet uskonto ja usko.

Uskonto on ihmisten luoma ja ylläpitämä järjestelmä, vaikka sen ajatellaankin perustuvan tavalla tai toisella Jumalalta tai jumalilta tulleeseen ilmoitukseen.

Usko on ihmisen henkilökohtainen vakaumus, jonka hän usein muotoilee jonkin tuntemansa uskonnollisen järjestelmän pohjalta, mutta sen perustana on vaistomainen tunne siitä, mikä on hyvää ja oikein. Siihen ei tarvitse sisältyä uskoa mihinkään yliluonnolliseen.

Pitäisi määritellä myös, mitä tarkoittaa se, mitä uskontojen kielessä nimitetään Jumalaksi tai jumaliksi.

Vain lapsi ja lapsenuskoinen saattaa kuvitella, että Jumala on jokin yliluonnollinen olento, joka hoitelee maailman asioita. Uskonnot selittävät Jumalaa myytin keinoin, koska Jumala on selittämätön, josta emme voi tietää kuin aavistuksen. Useimmissa uskonnoissa Jumala tarkoittaa samaa kuin perimmäinen Totuus, Hyvyys ja Oikeudenmukaisuus. Minun henkilökohtaisessa uskossani Jumala kiteytyy käsitteeseen Rakkaus, ja tuo Rakkaus ulottuu kaikkialle ja kaikkeen.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kissa taas kerran

Kreikassa ei 3000 vuotta sitten ollut kissoja, joten niitä ei Vuorileijonan varjo -sarjassa ole myöskään Vuorimaassa. Sirpiinkin ensimmäiset kissat on tuotu vasta äskettäin. Kirjoitin juuri lukua, jossa Dotar istuu Kooran linnan pääoven vieressä olevalla kivisellä penkillä ja leikittää kissaa heittelemällä käpyjä, joita on pudonnut pihalla kasvavista puista. Sitten tulee sotilas hakemaan Dotaria tärkeään neuvotteluun, jossa mukana on myös vuorimaalainen korkea-arvoinen päällikkö Kimmi. Neuvotteluhuoneessa ei ole tuolia Dotarille, ja mennessään hakemaan sitä Verraka on vähällä kompastua kissaan, joka naukaisee vihaisesti.

– Tuliko tuo minun mukanani? Dotar ihmetteli.

– Kissat pitävät sinusta, Raino huomautti. – Isosaarellahan sitä pidettiin merkkinä siitä, että olet noita.

– Onko tuo kissa? Kimmi ihmetteli. – En ole koskaan nähnyt sellaista. Voiko sitä koskea?

– Se on kesy, sen voi nostaa syliin, Raino sanoi. – Mutta älä tee äkillisiä liikkeitä. Jos se pelästyy, se raapaisee, ja sillä on terävät kynnet.

Kimmi ojensi kätensä ja silitti kissaa varovaisesti. Kissa nojautui tyytyväisenä hänen käteensä.

Verraka palasi tuoden mukanaan tuolin ja kysyi: – Käynkö viemässä kissan ulos?

– Minua ei haittaa, vaikka se olisi täällä, Kimmi sanoi. – Mutta aiheuttaako se sotkua?

– Se on yleensä sisäsiisti, Dotar sanoi. – Ulos halutessaan se osaa pyytää sitä. Autiomaassa kissoja oli jopa Äitijumalan temppeleissä.

Tuollaiset pienet asiat ovat mukavia tekstin elävöittäjiä, mutta on myös hauska leikitellä ajatuksella, mikä kenellekin on uutta, outoa ja eksoottista.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Iloinen aasi vai villiaasi?

Olen edistynyt käsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamisessa suunnitelmani mukaan. En tässä vaiheessa mieti yksityiskohtia kovin tarkkaan, ja kun kirjan nuoret päättävät poiketa paikalliseen kapakkaan (ikärajojahan ei Sirpissä ole, mutta jokaisen kapakoitsijan harkinta yleensä toimii sen suhteen, mitä ja kenelle tarjoillaan) jätin kapakan nimettömäksi. Myöhemmin huomasin kuitenkin tarvitsevani sille nimen, kun Rainon pitää lähettää järjestyksen valvoja juuri tuohon paikkaan.

Tuollaisessa tilanteessa pyydän usein Tarmolta apua. Hän kuunteli kirjaa, ja keskeytin vaatien: "Keksi kapakalle joku hyvä nimi."

"En minä nyt noin vain sellaista keksi", Tarmo vastusteli.

"Kapakan nimi voi tulla mistä vain", sanoin. "Isännän nimestä, tai jostain sen luona kasvavasta puusta, tai vaikka isännän aasista."

"Aasithan mylvivät", Tarmo huomautti.

"Se kapakka on laivamiesten erityissuosiossa, ja siellä on usein levottomuuksia", sanoin. "Kyllä siellä mylvitäänkin."

"Iloisen aasin kapakka", Tarmo ehdotti.

Se on siis toistaiseksi Iloisen aasin kapakka. Vai olisiko Villiaasin kapakka parempi?

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Väärinkäsityksiä

Tiedättehän ne kirjat, joissa juonta pitkitetään sillä, että henkilöiden välillä on jatkuvia väärinkäsityksiä. Jos kysymyksessä on dekkari, asia on juuri selviämäisillään, mutta sitten puhelin soi tai jostain muusta syystä tulee keskeytys, ja ratkaiseva vihje jää saamatta. Tai jos kerrotaan rakkaussuhteesta, rakastavaiset tulkitsevat toisiaan väärin, ja asiat mutkistuvat ja pitkistyvät.

Useimmiten syynä ei suinkaan ole se, että juonta syvennettäisiin tai ihmisten kuvausta lavennettaisiin tai lisättäisiin jännitystä. Tavallisin syy on, että kirjailija huomaa kirjan jäävän liian lyhyeksi, jos hän kertoo vain sen, mitä on suunnitellut kertovansa. Silloin pitää lisätä jotain, ja tavallisin tapa pitkittää taitaa olla se, että lisätään juoneen teennäisiä kiemuroita.

Mistä tiedän? Olenko itse syyllistynyt siihen? No, jos olen, niin ainakaan en tunnusta. Ja vakavasti puhuen, olen pyrkinyt välttämään sitä houkutusta. Jos kirja tarvitsee lihottamista, parempi tapa on vaikka solmia päätarinan oheen sivutarina tai useampikin.

Tuo tuli mieleeni, koska tekeillä olevassa kirjassa Rainon ja Tenaan ystävyys on rakoillut, sillä he eivät ole ymmärtäneet toistensa käytöstä. He onnistuvat kuitenkin puhumaan keskenään ja selvittämään asiat. Menetän siis monenmonta mahdollisuutta pitkittää kirjaa sillä, että väärinymmärrykset vain jatkuvat ja jatkuvat. Mutta ei huolta, tilalle tulee paljon mielenkiintoisempia asioita.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Taistelijaksi syntynyt

Olen taas miettinyt Karetan luonnekuvaa. Hän on Vuorileijonan varjo -sarjassa perussankari, johon kiteytyvät sekä sankaruuden valo- että varjopuolet. Näin hänet kuvataan sarjan alussa, viisitoistavuotiaana, jolloin hänet tunnetaan vasta nimellä Kare:

Kare tunsi syntyneensä taistelemaan. Hänen ulkonäöstäänkin näki hänen miehistyessään yhä selvemmin, että hän kuului Vuorimaan ylempiin, joiden parissa pojat lähes poikkeuksetta kasvatettiin sotilaiksi. Hän oli varma siitä, että hänen kohtalonsa liittyi heihin. Hän ei kuitenkaan halunnut olla yhteistyössä nykyisen kuninkaan ja hänen tukijoittensa kanssa. He olivat julistaneet Vuorimaan jumalaksi Sodanjumalan, joka antoi voittajan kohdella voitettua niin kuin tahtoi. Sitä ennen oli noudatettu Ukkosjumalan oikeutta, jonka mukaan vahvemman velvollisuus oli auttaa ja suojella heikompaa. Vuorimaassa oli edelleen niitä, jotka halusivat palauttaa aikaisemman, oikeudenmukaisemman hallinnon. Joskus hän löytäisi heidät ja kuuluisi heihin.

Karetan myöhemmät vaiheet tuovat esiin voimankäyttöön perustuvan sankaruuden ristiriidat. Kirjoitin juuri kohtauksen, jossa Raino kysyy isältään Verrakalta, oliko Kareta hyvä hallitsija. Verraka vastaa:

Ei hän kovin hyvä ollut. Hän yritti parhaansa, mutta hän oli huono neuvottelija, ja hän päätti herkästi käyttää väkivaltaa pakottaakseen vastustajat tottelemaan. Useimmiten minun tehtäväkseni jäi päätöksen toteuttaminen. Tein sen, koska tiesin, että Karetan vastustajat olisivat olleet vielä huonompia hallitsijoita kuin Kareta oli. Sitten lopulta en enää jaksanut. Jätin asemani alipäällikölleni Rotaalle, ja tulin Oosan kanssa tänne Sirpiin.

Verrakallakin on sankarimaine, mutta hän on joutunut taistelijaksi, koska vaihtoehtoja ei tuntunut olevan tarjolla, ja hänen voimansa ja kiivautensa ovat tehneet hänestä pelätyn. Verraka ei koe iloa maineestaan, vaan häntä vaivaavat syyllisyydentunteet, joista Karetakaan toki ei ole täysin vapaa.

Mutta tällaista siis pohdin tällä hetkellä, kun 22 liuskaa uutta kirjaa on kirjoitettu.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Aloitettu on

Olen kirjoittanut ensimmäisen luvun uuteen kirjaan, jonka työnimenä on Raudanluja. Alussa on aina hankaluutena, että lukija ei ehkä tunne kirjasarjan aikaisempia osia, joten on kirjoitettava sellaistakin, mikä on ne lukeneille tuttua. Mutta tässä nyt pätkä ihan alusta:

Raino pysähtyi kynnykselle. Kooran linnan kirjaston raskas tammiovi oli auki, niin kuin se tapasi päivisin olla. Kirjastossa oli hämärää, sillä pienistä ikkunoista tuli vain vähän valoa. Raino katsoi isäänsä Verrakaa, joka istui kirjastosalissa, mistä hänet useimmiten löysi tähän aikaan. Verrakalla oli työhuone kirjaston perällä, mutta hän meni sinne vain halutessaan lukea tai kirjoittaa jotain ilman häiriötä, ja joskus hän vetäytyi sinne jonkun kanssa, joka halusi kahdenkeskistä keskustelua. Jos Verraka oli työhuoneessaan, hänen luokseen sopi mennä vain tärkeästä syystä. Jos hän oli kirjaston yleisellä puolella, häntä sai puhutella vapaasti, vaikka hän olisi ollut parhaillaan lukemassa tai kirjoittamassa. Hän ei häiriintynyt keskeytyksestä, ja syventyi sen jälkeen taas vaivattomasti siihen, mitä oli ollut tekemässä.

Kirjastossa oli nyt hiljaista, mutta Raino tiesi, että Verraka saattoi keskittyä lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka ympärillä olisi ollut paljonkin hälinää. Verraka arveli sen johtuvan siitä, että hän oli saanut jo nuorena sotilaskoulutuksen ja viettänyt suurimman osan ajastaan miesjoukkojen seassa. Lukemiseen ja kirjoittamiseen ei ollut rauhaa, vaan se oli opittava tekemään häiriöstä välittämättä. Hän oli pian kohonnut päällystötehtäviin ja lopulta Vuorimaan armeijan ylipäälliköksi. Silloin oli pystyttävä nopeasti jättämään muut asiat sivuun, hoidettava välitöntä toimintaa vaativa tilanne, ja palattava taas siihen, mikä oli jäänyt kesken.

Verraka oli selin oveen. Hän oli heittänyt viittansa tuolin selustalle ja nojasi vasenta kyynärpäätään pöytään. Kevyt paita jätti paljaaksi käsivarren, joka oli pitkä ja hoikka. Katsoessaan sitä Raino muisti, miltä isän hartiat ja käsivarret olivat näyttäneet ennen hänen haavoittumistaan, joka oli vienyt hänen voimansa ja kuihduttanut mahtavat lihakset. Nyt käsivarsi näytti liikuttavan voimattomalta, sillä iho ei ollut edes viidessä vuodessa sopeutunut uuteen tilanteeseen, vaan riippui kuin liian iso vaate.

Raino karkotti nopeasti säälivät ajatukset. Isä oli terve, eikä hän tuntunut kaipaavan kadonneita voimiaan. Hän oli jo pitkään ennen niiden menettämistä luopunut sotilasurasta ja keskittynyt tutkimaan Kooran linnan kirjaston sisältöä. Siinä ohessa hän opetti halukkaille lukutaitoa ja keskusteli mielellään niin luetun sisällöstä kuin muustakin, mistä hänen mielipidettään kysyttiin. Sirpiläiset nimittivät häntä opettajaksi, mutta häneltä pyysivät neuvoja myös henkilöt, joita ei sopinut kutsua oppilaiksi. Eräs heistä oli Sirpin hallitsija Moiri.

torstai 6. lokakuuta 2016

Aikataulu

En yleensä laadi mitään aikataulua, minkä mukaan kirjoittaisin. Kun muutuin palkkatyön ohella kirjoittavasta päätoimiseksi kirjailijaksi, kirjoitin silloin, kun siihen oli kunnolla aikaa ja halua. Aikaa ja halua taas oli niin usein, että minulla tapasi olla käsikirjoitus valmiina kauan ennen kuin kustantaja sitä kaipasi. Vain kerran kävi toisin.

Olin mielestäni jo lopettanut Karistolle kirjoittamani nuortenkirjasarjan 4x. Karisto oli kuitenkin ilmoittanut uuden osan ilmestymisestä ja sitä oli jo ennakkomarkkinoitukin minun tietämättäni. Kun kustannustoimittaja alkoi kärsimättömästi kysellä, missä käsikirjoitus viipyy, olisin tietenkin voinut sanoa, että ei sellaista ole, ja siivotkaa sotkunne. Kirjasta ei ollut olemassa minkäänlaista sopimusta. Mutta sitten hellyin ja lupasin kirjoittaa sen. Neljä päivää siihen meni, 25 liuskaa tekstiä päivässä, ja "4x ja vapaa keihäs" oli valmis lähetettäväksi heille.

Kirjoittamisvauhti ei ollut mitään tavatonta, kirjoitin usein tuollaisen seikkailutarinan noin viikossa, eikä sitä sitten juuri tarvinnut korjailla. Ei sillä tavalla mitään suurta kirjallisuutta syntynyt, mutta ei se ollut tarkoituskaan. Ne tehtiin lukijoille, jotka halusivat rentoutua seikkailuviihteen parissa. (Ja tietenkin ujutin mukaan kaikenlaista sellaista, jota halusin lukijoiden mietittäväksi ujuttaa, mutta se sujui siinä ohessa.)

Vaativammat kirjat tein ja teen toisin. Niissä tuo koko tarinan kirjoittaminen on vain ensimmäinen vaihe, ja sekin edellyttää suunnittelua ja pohjatyötä, ja vie aikaa. Sitten tulee vaihe, jolloin sekä minä että Tarmo käymme läpi sitä, mitä on kirjoitettu, ja teemme poistoja ja lisäyksiä. Uudistettu käsikirjoitus käydään samalla tavalla läpi kahdesti ja ehkä useamminkin. Vasta sitten tulee kielentarkistus ja oikoluku.

Nyt tein aikataulun Vuorileijonan varjo -sarjan yhdeksännen osan kirjoittamisen ensimmäistä vaihetta varten. Arvio käsikirjoituksen laajuudesta on, että se on suunnilleen samaa kokoa kuin Talvisateet, eli 330 normaaliliuskaa (joka on 2000 merkkiä välilyönnit mukaan lukien). Minun nykyisin käyttämässäni asettelussa se on noin 250 liuskaa. Aion saada ne valmiiksi ennen joulua eli noin kymmenessä viikossa. Se olisi 25 liuskaa viikossa.

En aio pitää tiukasti kiinni suunnitelmasta, se on vain jonkinlainen kehys sille, miten pyrin edistymään. Varmasti tulen kirjoittamaan joinakin viikkoina paljon enemmän, ja vastaavasti ehkä toisinaan vähemmän.

Onneksi olen täysin vapaa muuttamaan aikataulua.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Pronssikaudesta rautakauteen

Olen selvitellyt, miksi ja milloin rauta alkoi tulla aseiden ja työkalujen valmistuksessa tärkeämmäksi kuin pronssi. Tai oikeastaan kysymys pitäisi muotoilla niin, että miksi ei heti huomattu, miten hyvä materiaali rauta on niihin tarkoituksiin. Ja vastaus siihen on, että rautaa oli luonnossa pelkistetyssä muodossaan vain meteoriittien jäänteissä. Erilaisiin kiviaineisiin sitoutuneena sitä oli runsaasti, mutta se ei ollut lainkaan niin helposti pelkistettävissä kuin vaikkapa kupari, joka on pronssin tärkein raaka-aine.

Vuorileijonan varjo -sarjassa eletään pronssikautta sen loppuvaiheissa. Rautakausi on jo tulossa, ja Tulisydämessä Dotar huomauttaakin kirjeessään Akelle: "Kuparin hinta tulee romahtamaan, kauempana idässä on keksitty helppo tapa työstää rautaa. Kuparin myymisellä ei kuitenkaan ole kiire, oletan uuden taidon leviävän hitaasti."

Dotar ei ole kovin hyvin perehtynyt metalliesineiden valmistukseen, vaan ainoastaan niiden kaupallisen arvon vaihteluun, joten hän käyttää hiukan väärää ilmaisua puhuessaan uudesta työstämismenetelmästä. Oikeastaan on keksitty tapa saada erotettua malmikivistä entistä puhtaampaa rautaa, jota pystyy paremmin työstämään.

Rauta-aseita on jo ollut jonkin verran myynnissä, mutta ne ovat vielä harvinaisuutensa takia tuossa vaiheessa kalliita. Dotar omistaa sellaisen, kuten käy ilmi tästä Tulisydämen katkelmasta:

Dotar otti vyöllään riippuvasta taskusta kangaspussin ja ojensi sen palvelijalle.
– Tämän sisältämillä papereilla saat tarvittaessa temppelistä kultaa, hän sanoi. – Käytä sitä harkintasi mukaan, en tule vaatimaan tilitystä. Onko sinulla kunnollinen tikari?
– Isäntäni ei salli minun pitää mukanani asetta, Toima sanoi epäröiden. – Mutta ...
Hän avasi hiukan vaatteitaan ja näytti kainalokannaketta, jossa oli tikari. Dotar tunnusteli sitä ja otti sitten väljän valkoisen hihansa suojasta toisen aseen.
– Tämä on rautaa, josta nykyisin osataan tehdä kovaa ja kestävää, hän sanoi. – Ota tämä. Suojele Akea, palkitsen sinut palattuani.

Raudasta pystytään valmistamaan myös hyödyllisiä työkaluja, jotka helpottavat ihmisten elämää. Mutta raudasta valmistetut aseet tekevät yleistyessään sodankäynnin entistä tehokkaammaksi ja julmemmaksi.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Ei synkkää ja myrskyistä yötä

Tänään sataa, ja on hyvä päivä aloittaa uusi kirja. Kun sanoin Tarmolle, että nyt ryhdyn kirjoittamaan sitä, hän heitti ehdotuksen aloituksesta tämän hetken säätilan innoittamana: "Lännestä vyöryivat tummat pilvet, ja pimensivät maiseman."

Tarmo tietää hyvin, että tuollainen aloitus on yksi niitä, jotka ovat minulle tyypillisiä. Lähdetään liikkeelle luonnonilmiöstä, joka heti virittää lukijan sopivaan tunnelmaan. Niin kuin se Ressun kirjan kuuluisa aloitus: "Oli synkkä ja myrskyinen yö." Se olisi muuten ihan hyvä tapa aloittaa kirja, mutta kun se on jo omittu Ressun käyttöön, höh.

Mutta minäpä en aloita tummista pilvistä, enkä luonnon kuvaamisesta ollenkaan. Ollaan sisätiloissa, Kooran linnan kirjastossa. Pienistä ikkunoista ei kannata yrittää katsella ulos. Lasi on kallista ja harvinaista, ja siksi ikkunoissa käytetään kalvoja tai nahkoja, jotka on käsitelty mahdollisimman läpinäkyviksi. Kirjastossa on keskipäivälläkin hämärää, ja lukemiseen tarvitaan öljylamppujen valoa.

Ne henkilöt, jotka Vuorileijonan varjo -sarjan alussa olivat nuoria, alkavat olla viisissäkymmenissä. Kerronta siirtyykin yhä enemmän seuraamaan nuorempia. Raino on 20-vuotias, Tenaa 16, ja Isosaarelta tullut Marge 15, muutaman esimerkin ottaakseni.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Alussa oli

Katsoin, miten olen aloittanut Vuorileijonan varjo -sarjan kirjat.

1. Tessi oli ollut puoliunessa jo hetken.

2. Paksut harmaakiviset seinät ympäröivät naisten puolen salia, joka oli täynnä puuhakkaita orjia. (Näin alkaa äsken julkaistu painos. Vuonna 1997 julkaistussa painoksessa tuo lause on toisen kappaleen alussa, ja kirja alkaa: "Ainakin muodollisesti Lis käytti tällä hetkellä ylintä valtaa Kiilon linnassa Vuorimaassa." Minusta alkoi tuntua luontevammalta ensin hiukan kuvata Lisin uutta ympäristöä ja sitten vasta kertoa hänen asemastaan siinä.)

3. Kolmannen kuivakuun viimeisenä päivänä käveli nuori poika satamasta Kooran linnaa kohti. (Tätäkin on hiukan muutettu ensipainoksesta, jossa oli: "Kolmannen kuivakuun viimeisenä päivänä Matalan satamasta Kooran linnaa kohti käveli nuori poika." Sanajärjestys alkoi tuntua hiukan keinotekoiselta, eikä satamasta ollut tarpeellista käyttää sen nimeä tuossa yhteydessä.)

4. Memnon linnanpihan yöllistä rauhaa rikkoivat vain vartijan askeleet, kun hän verkkaan kiersi reittiään.

5. Autiomaan kylmä talviyö oli tulossa, ja Kraton klaanipäällikön palatsin pihalla paloivat nuotiot. (Ensipainoksessa olen jostain syystä jättänyt pilkun pois ja-sanan edestä. Taisin siihen aikaan muutenkin käyttää välimerkkejä niukanlaisesti.)

6. Hopeavuoren linna oli jyrkkien kuilujen ympäröimällä korkealla kielekkeellä. (Tässäkin olen vaihtanut ensipainoksessa olevan toisen kappaleen ensimmäiseksi. Vuonna 2000 julkaistu painos alkoi: "Aurinko oli laskemassa Kemerijoen taa." Paikan kuvaaminen ennen iltaruskon kuvaamista tuntui aiheelliselta muutokselta.)

7. Koko päivän oli satanut.

8. Dotar heräsi siihen, että aamuvuoroon lähtevät laivamiehet alkoivat olla liikkeellä.

Minun tapani aloittaa on ottaa esiin henkilö, paikka ja usein myös viittaus vuorokaudenaikaan ja vuodenaikaankin. Henkilön toiminnan, havaintojen tai mietteiden mukana lähden sitten etenemään. Ja nyt pitäisi sitten päättää, kuka on seuraavassa kirjassa se henkilö, ja missä ja millaisessa tilanteessa hän on.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Pohjatöitä

Joskus uusi kirja lähtee liikkeelle helposti. Kun se kuuluu johonkin kokonaisuuteen, se saattaa jatkua edellisestä kirjasta melkein kuin itsestään. Niin tapahtui Tuulien kodin kohdalla. Kun Talvisateet päättyi, siirtyminen Tuulien kodin alkuun oli melkein kuin vain siirtyisi saman kirjan seuraavaan lukuun.

Tuulien kotia seuraavaan kirjaan siirtyminen vaatii pohjatyötä. Ei riitä, että lasken, minkä ikäisiä henkilöt siinä ovat. On myös mietittävä, mitä viiden vuoden aikana on tapahtunut Sirpissä, muualla maailmassa ja kunkin henkilön yksityiselämässä. Ihminen muuttuu, vaikkakin omalla tavallaan, oman luonteensa mukaisesti.

Uuden kirjan tapahtumiakin olen jo hiukan hahmotellut mielessäni, ja Tarmo on tehnyt samoin. Yleensä hyväksymme vaivattomasti toistemme ajatukset, ja muuntelemme niitä vain vähän. Mutta nyt Tarmolla on ehdotus, jonka ensin torjuin jyrkästi. Sitten aloin miettiä, että se on kaikessa hurjuudessaankin kiehtova, ja voisin sittenkin toteuttaa sen jossain muodossa.

En tietenkään voi tässä vaiheessa paljastaa sitä, mutta se on varsin dramaattinen tapahtuma, jolle löytyy esikuva todellisuudesta juuri siltä aikakaudelta ja seudulta, joka on Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailman pohjana.

Arvaakohan tuosta jo liikaa? Ei kai. Enkä missään tapauksessa kirjoita sitä aivan sellaisena kuin se tapahtui.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Ei vielä

Uusi kirja hahmottuu edelleen mielessäni, mutta en ole vielä kirjoittanut siihen ensimmäistäkään lausetta. Joskus tällainen vaihe kestää pitkään. Aloittamista välttelee, sillä tietää, että sitten jääkin kaikki muu taas sivuun.

On kuin ensimmäinen kirjoitettu lause avaisi padon, ja sitten teksti vaatii saada purkautua näkyvään muotoon. Ryhtyessäni kirjoittamaan olen niin kokonaisvaltaisesti kirjoittaja, että minua on vaikea saada tekemään mitään muuta.

Ensimmäisen läpikirjoittamisen teen aina niin yhtäjaksoisesti kuin suinkin mahdollista. Sen ajan olen kiinni kirjassa, sen maailmassa ja henkilöissä, elän siellä enemmän kuin ympäröivässä todellisuudessa. Kun Tarmo sanoo, että minun pitäisi tulla syömään, kahville tai nukkumaan, sanonkin joskus, ettei täältä niin vain tulla, olen kaukana toisessa ajassa ja paikassa.

Mutta ei vielä, ei vielä. Suunnittelen, mietiskelen, viivyttelen tuota lähtöä uuteen kirjaan.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Ei nyt ainakaan lastenkirja

En Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä kirjaa aloittaessani ymmärtänyt, että sen alku voisi antaa lukijalle käsityksen, että kysymys on lastenkirjasta. Halusin ensin kertoa päähenkilöitteni varhaisvaiheista, ja Tessi on heistä aluksi keskeisin. Alku on siis tällainen:

Tessi oli ollut puoliunessa jo hetken. Hän kuuli juoksevia askelia jostain kaukaa, ja astioiden kilahtelua pääkeittiöstä, vaikka se olikin etäällä hänen huoneestaan. Hän kääntyili vuoteellaan etsien vielä hyvää asentoa unen jatkamiseen. Hän oli alasti, sillä toinen kuivakuu oli lopuillaan, ja helle piinasi Sirpiä. Saaren yli keväisin puhaltavat kuumat etelätuulet olivat tänä vuonna jatkuneet epätavallisen pitkään. Sellaisen sanottiin enteilevän pahaa, ja ainakin se oli kiusallista.

Hän hapuili ylleen pellavaista ohutta kangasta, sillä Nane tulisi varmaan kohta herättämään hänet. Nane tosin oli hoitanut häntä vauvasta asti, joten hänen ei olisi tarvinnut häveliäästi suojella tytönvartaloaan Nanen katseelta. Nane oli itse asiassa edelleen hänen hoitajansa, ja kohteli häntä yhä kuin pienokaista, vaikka hän oli jo yksitoistavuotias.

---

Kuvaus Tessin rauhallisesta aamusta on tarkoitettu vastakohdaksi keskipäivän tapahtumille, jolloin vuorimaalaiset hyökkäävät:

Sotilaat ottivat miekat ja lyhyemmät keihäät esiin, ja piha muuttui hetkessä teurastamoksi. Pahin tilanne oli puhujakorokkeen ympärillä, jossa aseettomat turvamiehet yrittivät estää sotilaita pääsemästä hallitsijan luo. Muuallakin käytiin turvamiesten ja myös miespalvelijoiden kimppuun. Pakokauhu levisi nopeasti. Palvelijat ja pihalle tulleet sirpiläiset pyrkivät portille ja siitä ulos. Tessi seisoi paikallaan pystymättä uskomaan näkemäänsä. Ei tällaista tapahtunut, tämä oli unta.

Vuorimaan sotilaita nousi puhujakorokkeelle, ja he tarttuivat äitiin. Tessi huomasi isän pyrkivän väkijoukon läpi äitiä kohti. Kaksi Vuorimaan sotilasta tarttui isään. Kolmas lähestyi kohottaen keihästä.

– Hän on hallitsijan puoliso, huusi joku sivusta. – Älä jätä henkiin.

Keihäs iskeytyi isän rintaan, ja hän kaatui pihan hiekalle. Tessi yritti huutaa, mutta ääntä ei tullut. Hän yritti juosta isän luo, mutta ei pystynyt liikahtamaankaan.

---

Tässä vaiheessa luulisi jokaisen jo ymmärtävän, että ei tämä varsinaisesti ole lastenkirja, vaikka päähenkilöiden toiminnassa pitkään onkin turvallisissa oloissa kasvaneiden nuorten luottavaisuutta, eivätkä he täysin ymmärrä tilanteen vakavuutta, vaan varsinkin pojat kokevat olevansa hiukan kuin seikkailuretkellä.

En kannata ikärajoja, minusta jokainen saa lukea kirjoja, jotka hän jaksaa lukea, ja jotka kiinnostavat häntä. Vuorileijonan varjo -sarja edellyttää kuitenkin sujuvan lukutaidon lisäksi kärsivällisyyttä seurata hitaasti etenevää juonta ja pitkiä pohdiskeluja. Siksi jo sarjan alkuosatkin aiheuttavat keskimääräiselle lapselle pettymyksen, ja samoin käy helppoa ja vauhdikasta viihdettä kaipaaville nuorille. Sarjan myöhemmissä osissa on vielä selvempää, että ne on suunnattu aikuisille ja sellaisille nuorille, jotka ovat älyllisesti ja kiinnostuksen kohteiltaan jo aikuismaisia. Ja he kyllä löytävät luettavansa myös aikuisten hyllyistä.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Väärin aloitettu

Kun olin kirjoittanut ensimmäisen version Tuulen tavoittelusta, Tarmo sanoi heti alkuluvun toisen kappaleen luettuaan: "Ei tätä näin voi aloittaa."

Tuo alkuun sopimaton kappale esitteli ensimmäisen luvun keskeiset henkilöt, Enettan ja Aminan:

Kaksi tyttöä käveli torin poikki. Kummallakin oli huivi suojaamassa auringolta, mutta myös hiukan kasvoja peittämässä, kuten hyvin käyttäytyvillä naisilla kuului olla. Tytöt olivat juuri ja juuri niin vanhoja, että tuo sääntö koski myös heitä. Silti he kävelivät lasten tapaan käsikkäin, lauloivat ja hypähtelivät kävellessään. Tuulenpuuska heitti toisen tytön huivin hartioille ja paljasti hohtavan vaaleat hiukset. Sellaiset olivat harvinaiset Autiomaassa, kuten oli tytön kasvojen kuulas ihokin. Lähellä olevassa ihmisryhmässä virisi kiihkeä supatus.

Tarmo sanoi, että aloitus vaikuttaa tyttökirjalta, eikä juuri kukaan miespuolinen lue kirjaa sen todettuaan. Myönsin, että niin voi olla, ja vaihdoin ensimmäisen ja toisen luvun paikat. Uuden aloituksen toinen kappale esitteli taas luvun keskeiset henkilöt, Vasaman ja Linorin:

Kaksi nuorta miestä, oikeastaan vielä melkein poikaikäistä, käveli linnaa kohti. Toinen oli sotilasasuinen ja jo aikamiehen kokoinen, ryhdikäs, vaaleahiuksinen ja hyvin kauniskasvoinen. Hänen kasvojensa kauneutta häiritsi vain ilme, joka saattoi kieliä orastavasta julmuudesta tai pelkästään katkerasta, torjutusta surusta. Toinen oli hennompi ja ystävällisesti hymyilevä, ja oli pukeutunut palvelijan tavoin.

Nyt Tarmo arveli, että miespuolinenkin voi lukea eteenpäin, eikä hätkähdä sitten siitäkään, että seuraavassa luvussa siirrytään noihin tyttöihin.

Tarmo oli tietenkin oikeassa. Tytöt ja naiset eivät yleensä vierasta kirjaa, vaikka keskeiset henkilöhahmot olisivat poikia ja miehiä. Pojat ja miehet sen sijaan välttävät aika usein tyttökirjoja ja naisten romaaneja.

Siitä voisi tietenkin päätellä jotain eri sukupuolien ajatusmaailman laajuudesta, mutta olkoon.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Historiallinen romaani ja historialliseen aikakauteen perustuva fantasia

Nuorena luin mielelläni historiallisia romaaneja. Mutta kun kiinnostuin jostakin historiallisten romaanien kuvaamasta aikakaudesta ja ryhdyin lukemaan tutkimuksia siitä, mitä kyseisestä ajasta tiedettiin, monet historialliset romaanit osoittautuivat hyvin vapaalla kädellä hahmotelluiksi kuvitelmiksi, joiden kirjoittaja joko ei tuntenut faktatietoja kuin pinnallisesti, tai ei piitannut niistä.

Minua kiinnostaa varsinkin Kreikan ja myös Rooman kulttuuri ajanlaskumme ensimmäisestä vuosisadasta niin kauas taaksepäin kuin noiden kulttuurien lähtökohdista löytyy tietoa. Erityisesti olen perehtynyt minolais-mykeneläiseen kulttuuriin. Olen kuitenkin lukenut siitä niin paljon, ettei missään tapauksessa tulisi edes mieleen kirjoittaa sinne sijoittuvaa historiallista romaania, sillä tiedän tietämättömyyteni. Oman tietämättömyyteni lisäksi tiedän myös sen, ettei tuosta aikakaudesta ole luotettavan historiallisen kuvauksen pohjaksi kelpaavaa tietoa kenelläkään muullakaan. Vaikka sinne sijoittuvaa romaania kuinka nimittäisi "historialliseksi romaaniksi", se olisi tosiasiassa vain olemassa olevien vähäisten tietojen perusteella sepitettyä kuvitelmaa.

Vuorileijonan varjo -sarjan väljänä esikuvana on minolais-mykeneläinen aikakausi, mutta sen fantasiamaailma ei tavoittele historiallista eikä edes maantieteellistä todenmukaisuutta. Se tavoittelee sitä "ajan henkeä", jonka voi kuvitella olevan vielä Homeroksen eepostenkin taustalla, vaikka ne taltioitiinkin nykymuotoonsa paljon myöhemmin.

tiistai 30. elokuuta 2016

Menolippu uuteen kirjaan

Uuden kirjan aloittaminen muistuttaa matkalle lähtemistä. Joskus matkaa on suunniteltu tarkkaan, mutta toisinaan on vain menolippu, ja jatkosta päätetään päivä kerrallaan.

Useimmiten minulla on aika selkeä suunnitelma siitä, mitä aion kirjoittaa. Nyt tarjolla on vaihtoehtoja, joista en ole vielä valinnut.

Palatakseni tuohon matkavertaukseen, minulla on menolippu Sirpin saarelle. Fiktiivisessä todellisuudessa pelkkä sijainti ei kuitenkaan vielä määritä paljon, pitäisi päättää myös ajankohta. Ja ongelmaksi tulee se, minkä ikäisiä haluan keskeisten henkilöitten olevan.

Jos aloittaisin uuden osan heti edellisen osan päättymistä seuraavasta kesästä, Raino olisi kuusitoistavuotias, mutta Tenaa kaksitoistavuotias, ja Marge vielä nuorempi. Haluaisin kuvata heidät hiukan vanhempina, joten jopa viiden vuoden siirtymäkin olisi hyväksi. Mutta sarjan alusta asti mukana olleet Kareta, Lis, Ramu, Ake, Dotar ja Verraka olisivat silloin noin viisikymppisiä. Eivät toki mitään vanhuksia vielä kuitenkaan.

Luultavasti päädyn siihen, että Tuulien kodin tapahtuma-ajasta on kulunut noin viisi vuotta. Ja Sirpistä lähden liikkeelle. Mutta mitä paikkoja otan tähän päätösosaan? Ainakin Vuorimaa ja Autiomaa ovat olleet niin keskeisiä, että niissä tapahtuneita asioita olisi hyvä olla mukana.

Ettei vain kävisi niin, että päätösosastakin paisuu trilogia. Toisaalta, trilogiastahan sarja alkoikin.

perjantai 26. elokuuta 2016

Milloin fantasiakirjallisuus on hyvää kirjallisuutta?

Hyvässä fantasiakirjallisuudessa fantasiaelementit eivät ole irrallisilla tehokeinoilla leikittelyä, vaan niillä on merkitys, jonka voi lukea samaan tapaan kuin myyttiä luetaan. Myyttiä ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi reaalitodellisuutena, eikä myöskään pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Myytin jumalhahmot ovat tulkittavissa ihmisessä ja hänen ympäristössään vaikuttaviksi voimiksi ja periaatteiksi, ja muutkin reaalitodellisuudesta poikkeavat asiat ovat vertauskuvia.

Myytti heijastaa kulttuuria, jossa se on syntynyt, mutta kestävimmät myytit – myös uskonnolliset – nousevat ihmisluonnosta, ja niitä selittää parhaiten ihmisen biologia, hänen alkuperänsä yhtenä eläinlajina.

Ihmisen biologista alkuperää lähestyvät sekä primitiivinen että alitajuinen. Freud ja Jung painottivat myytin yhteyksiä uneen ja alitajuiseen ja tätä kautta ihmisen perusluonnon vaistoihin ja vietteihin. Campbell sanoo, että uni on persoonallinen myytti, myytti on persoonaton uni.

Fantasiakirjan tulkitseminen myytin tavoin auttaa löytämään sen perimmäisen merkityksen. Jos kerronnan takaa ei löydy merkitystä, kirjan arvo perustuu kokonaan sen viihdyttävyyteen. Viihteenä se voi silloin olla hyvää tai huonoa tai jotain siltä väliltä, mutta sen muu kirjallinen arvo on vähäinen.

Fantasiaelementit voivat myös vahvistaa ihmisen ennakkoluuloja ja lietsoa aiheetonta pelkoa ja vihaa. Joskus se on kirjailijan tarkoitus, mutta vaikka näin ei olisi, niin toimiva teksti on huonoa kirjallisuutta silloinkin, kun se on muodollisesti hyvin kirjoitettua ja taitavasti tunteisiin vetoavaa.

Parasta fantasiakirjallisuutta on sellainen, jonka lukeminen auttaa meitä ymmärtämään kanssaihmisiämme ja  pohtimaan elämän perusarvoja.

tiistai 23. elokuuta 2016

Lasten, nuorten vai aikuisten fantasiaa?

Miten ihmeessä kirjastojen kirjojen luokittelusta vastaavat saisi ymmärtämään, että Vuorileijonan varjo -sarjan kirjat eivät ole lastenkirjallisuutta? Ei niissä mitään lapsille sopimatonta minun mielestäni ole, sillä periaatteessa mikään mitä maailmassa tapahtuu ei ole sellaista, mitä lapselle ei pitäisi yrittää selittää. Mutta ne kirjat on kirjoitettu lukijoille, joilla jo on aikuismainen kyky lukea pitkiäkin selityksiä, enkä ole kirjoittanut noita pohdintoja niin kuin olisin tehnyt olettaessani lukijaksi lapsen.

Kuusiosaisen 1990-luvulla kirjoitetun sarjan kustansi Tammi, ja silloin se luokiteltiin nuortenkirjallisuudeksi, koska minua pidettiin lähinnä lasten- ja nuortenkirjailijana, ja fantasiaa pidettiin lasten- ja nuortenkirjallisuutena. Lastenkirjallisuudeksi Vuorileijonan varjo -sarjaa ei missään vaiheessa luokiteltu, mutta sen aloittaneen trilogian ensimmäinen kirja Kuuman tuulen aika saattaa silti miellyttää lapsilukijaakin, vaikka se kuvaa sotaa ja sodan aiheuttamaa hävitystä, sillä päähenkilöt ovat tuossa aloitusosassa lapsia ja toimivat lapsen tavoin. Jo seuraavasta osasta alkaen lukijan pitäisi olla ainakin murrosikään ehtinyt, että hän pystyisi eläytymään myös henkilöitä ohjaaviin seksuaalisiin motiiveihin. Kiinnostavathan ne asiat lastakin, mutta niitä kerrotaan lapsen tavoin ajattelevalle vain ohimennen, kuten silloin, kun Lis yrittää selittää nuorelle Karetalle, miksi hänen isänsä on syyllistynyt raiskaukseen.

Vuorileijonan varjo -sarjassa tapahtumat kiertyvät sodan ja väkivallan ympärille. Sen keskellä ihmiset selvittelevät minuuttaan ja elämänsä perusarvoja. Lukijalta edellytetään melko hyvän lukutaidon lisäksi kykyä ymmärtää suhteellisen monimutkaisiakin asioita, ja myös kiinnostusta pohtia niitä. Moni nuori on sellainen, mutta juuri ne nuoret ovat yleensä jo siirtyneet lukemaan aikuisten kirjallisuutta. He löytäisivät Vuorileijonan varjo -sarjan myös aikuisille suunnatun kirjallisuuden joukosta, minne se minun mielestäni parhaiten sopii. Se on kirjoitettu sekä aikuisia että aikuistumassa olevia nuoria ajatellen.

lauantai 20. elokuuta 2016

Suunnitelmat ja toteutus

Kun ryhdyin kirjoittamaan Vuorileijonan varjo -sarjan seitsemättä osaa, mielessäni oli rakenne, jonka mukaan tapahtumat sijoittuisivat ensin Sirpiin, sitten olisi matka Isosaarelle, ja sen jälkeen palattaisiin taas Sirpin tilanteeseen, ja tapahtumiin siellä.

Niinhän siinä kävi, että jo ennen Isosaarelle lähtöä sivuja kertyi paljon, ja koska ne muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, päädyin julkaisemaan ne nimellä Talvisateet. Isosaaren tapahtumista tuli niistäkin kokonainen kirja, Tuulien koti. Mutta siihen sarjaa ei voi lopettaa, se on niin erillinen kokonaisuus, ja siitä puuttuu keskeisiä henkilöitä. Sarjaan tulee siis vielä päätösosa.

Kun nimesin sarjan Vuorileijonan varjoksi, tuo nimi tarkoitti sodan uhkaa. Sota ulottui Sirpiinkin, kun sinne hyökkäsivät Vuorimaan kuninkaan, Memnon leijonan, joukot. Sotaa edustamaan nousee kuitenkin vähitellen Vuorimaan sotapäällikkö Verraka, jolla on voimanaan ja taakkanaan leijonaluontonsa. Sarjan päätösosassa keskeisenä onkin luontevasti Verraka, jolla ei enää ole taistelunhalua eikä entisiä voimiaankaan.

Tarkkaa suunnitelmaa minulla ei vielä ole, tiedän vain tunnelman ja väljät kehykset sille, millainen kirjasta tulee. Mutta niin olen joskus ennenkin lähtenyt liikkeelle. Kirjoittamisprosessi on silloin hiukan toisenlainen kuin mitä se olisi jäsentyneemmän suunnitelman pohjalta, mutta lopputuloksen kannalta en ole huomannut mitään eroa, molemmat tavat ovat käyttökelpoisia.

tiistai 16. elokuuta 2016

Tähän on tultu

Vuorileijonan varjo -sarja jäi pitkäksi aikaa kuusiosaiseksi sen takia, että yhteistyö kustantajan (Tammen) kanssa katkesi vuosituhannen vaihteessa, eikä uutta kustantajaa löytynyt. Vika ei ollut kirjasarjassa, sitä Tammi olisi muuten halunnut jatkaa, mutta kustannustoimittaja kyllästyi minun kulmikkaaseen persoonallisuuteeni, ja heitti minut ulos. Etsiskelin uutta kustantajaa, mutta en ollut enää nuori lupaus, jollaisia ne kaipaavat, ja maine hankaluudestanikin taisi kulkea edelläni.

Kun aloin kirjoittaa Vuorileijonan varjo -sarjaan seitsemättä osaa Talvisateet, olin melko varma siitä, että kirjoitan pöytälaatikkoon. Mutta kirjoittaminen on aina ollut minulle mieluista puuhaa, ja koska minun ei eläkeläisenä tarvinnut ansaita työlläni, tunsin voivani vapaasti käyttää aikaani kirjoittamiseen.

Kustantajaa en enää edes yrittänyt etsiä. Alalla alkaa olla villit markkinat, isot kustantajat kiinnostuvat vain mahdollisista myyntimenestyksistä, ja pieniä kustantajia on niin paljon, ettei suurimmalle osalle niiden kirjoista löydy tämän kokoisessa maassa ostajia.

Talvisateet ilmestyi vuoden 2015 lopulla ensin ilmaiseksi ladattavana e-kirjana, ja laitoin samassa muodossa tarjolle myös Vuorileijonan varjo -sarjan aikaisemmin julkaistut kirjat (ja joitakin muitakin aiempia kirjojani). Paperikirjaakin kuitenkin toivottiin, ja julkaisin sen pienenä painoksena, jonka hinta väistämättä on niin kallis, että edes kuluja ei saa takaisin myyntituloina, kun myyntihintaa ei voi laittaa niin korkeaksi, että se kattaisi ne.

Kun Vuorileijonan varjo -sarjan kahdeksas osa Tuulien koti valmistui, oli Suomeen samaan aikaan rantautunut Type & Tell -julkaisupalvelu. Sen avulla on mahdollista julkaista kirja hyvinkin edullisesti (tekemällä itse painovalmiit tiedostot) ja jättää jakelu heidän huolekseen. Kirjasta ei tarvitse ottaa mitään painosta, vaan sitä painetaan sen verran kuin tilauksia tulee.

Koko Vuorileijonan varjo -sarja tulee pian myyntiin verkkokirjakauppoihin, ja myös maksullisena e-kirjana saataville. Kovin halpoja niistä ei tule, vaikka pyrin pitämään oman osuuteni pienenä, sillä jakelu ja myynti ottavat palkkionsa. Niitä kuitenkin saa taas, ja lisääkin on tulossa. Aikomukseni on kirjoittaa sarjaan vielä yksi kirja, päätösosa.

tiistai 9. elokuuta 2016

Ilmaisia lounaita ei ehkä ole mutta ilmaisia e-kirjoja on vielä toistaiseksi

Koko Vuorileijonan varjo -sarja on nyt tulossa myyntiin paperikirjoina. Tammen 1990-luvulla kustantamat osathan on ajat sitten myyty loppuun, ja äskettäin julkaistusta Tuulien kodista on toistaiseksi vain e-kirja.

Koko sarjan julkaisemisen tekee mahdolliseksi uusi julkaisupalvelu Type & Tell. Heillä on monenlaisia palvelupaketteja, kalliitakin, mutta halvimmillaan kirjan voi julkaista sekä painettuna että e-kirjana ja jättää sen jakelun heidän kauttaan hoidettavaksi todella edullisesti.

Tuo halvin vaihtoehto edellyttää, että kirjailija toimittaa heille sekä sisällön että kannen painovalmiina PDF-tiedostoina. Se ei ollut aivan yksinkertaista, sillä mikä hyvänsä PDF ei ole painovalmis, vaikka olin luullut niin. Sain kuitenkin ystävällistä opastusta, ja tiedon, että tarvitsen Adobe Acrobatista maksullisen version saadakseni aikaan kelvollisen PDF:n.

Kirjat ilmestyvät pehmeäkantisina versioina, joita sanotaan nidotuiksikin, vaikka tosiasiassa sitä ovat usein myös kovakantiset, harvoin enää niissäkään on lankasidontaa. Myyntihinnasta ei tule kovin halpa, valitettavasti. Voin vaikuttaa siihen vain pienentämällä omaa osuuttani, mutta jakelua hoitava tahokin tarvitsee osansa, ja kauppa lisää päälle sen, mitä he tapaavat lisätä.

Myös e-kirjat tulevat myyntiin kaupallisten kanavien kautta.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Isosaaren kartta ja reitti Sirpistä Isosaarelle

Kirjassa Tuulien koti kuvailen Isosaarta hylkeen muotoiseksi, ja kerron, että suunnilleen hylkeen selkärangan kohdalla kulkee korkea Norrevuoristo. Kerron myös kylien ja vuoristoleirin sijainnista, mutta vaikeahan niitä on siitä kunnolla hahmottaa. Tein siis kartan. jossa kylät ovat nimien kohdalla meren rannassa. Leiri on vuoristossa ylätasangon itäreunalla.

Reitti Sirpistä Isosaarelle kulkee ensin Loputonta merta länteen, ja sitten kohti pohjoista.


perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kirja on julkaistu!

Tuulien koti on nyt julkaistu ilmaiseksi ladattavana e-kirjana. Lupasin sen elokuuksi, mutta se tulee jo pari päivää etuajassa, ja linkki sen lataamiseen löytyy vasemmanpuoleisesta sivupalkista alimpana. Se johtaa kotisivulle, jossa on linkit sarjan muihinkin e-kirjoihin.

E-kirjan lukemista ei kannata arastella. Tietokoneelta se sujuu oikein hyvin, ja tabletilta tietenkin paremmin, kun voi lojua sohvalla lukemassa. (Oikeita lukemista varten tehtyjä laitteita en ole testannut.) Lukemista varten pitää ladata tietokoneelle ohjelma, mutta niitä on ilmaisia. Minulla Adobe Digital Editions on toiminut ongelmitta.

Siis ensin tuo lukuohjelma, ja sitten vain klikkaamaan linkkiä ja lataamaan kirjaa. Helppoa kuin heinänteko, vakuutan.

Lisäys: Kommenteissa lukija ilmoitti, että hänellä toimii Google Play Kirjat sovellus kännykässä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Takakansiteksti, höh

Olen joutunut kirjoittamaan itse useimpien kirjojeni takakansitekstit, silloinkin, kun kirjoilla oli kustantaja. Kustannustoimittajat halusivat välttää homman, ja ymmärrän hyvin, miksi. Niitä on tosi hankala tehdä.

Takakansitekstin pitäisi kuvata kirjan sisältöä, ja sen pitäisi myös herättää lukijan kiinnostusta. Sisällönkin pelkistäminen muutamaan lauseeseen on aika haastavaa, mutta tuo lukijan kiinnostuksen herättäminen olisi kyllä enemmän mainostamiseen ja markkinointiin suuntautuneen hommia, ja minulle vierasta aluetta. Yritän siis vain tiivistää sen, mitä Tuulien koti sisältää:

Isosaarelaiset merirosvot ovat uhkana kauppalaivoille, mutta kaukana pohjoisessa sijaitsevan karun saaren asukkaille merirosvous on käytännössä välttämätöntä toimeentulon turvaamiseksi. Dotar, Ake ja entinen merirosvopäällikkö Vasama lähtevät Isosaarelle tarjoamaan rosvoretkien vaihtoehdoksi kauppasuhteita ja ostotarjouksia tuotteista, joita siellä on mahdollista hankkia ja valmistaa. Perillä he joutuvat kuitenkin mukaan Isosaarella käynnissä olevaan valtataisteluun. Teos kuuluu Vuorileijonan varjo -sarjaan, mutta se on itsenäinen kokonaisuus, jonka voi lukea myös sarjan muita osia tuntematta.

Höh, tylsä esittely. Lukisinkohan itsekään tuon perusteella? Pitäisikö lisätä vakuutus, että se on aivan yhtä hyvä kuin muutkin Vuorileijonan varjo -sarjan kirjat? Mutta sarjaa aikaisemmin lukeneet arvaavat sen kyllä, ja muut eivät osaisi siitä päätellä mitään.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Juonikuviot

Juonen voi määritellä tapahtumaketjuksi, jonka avulla siirrytään kertomuksen alkutilanteesta sen lopputilanteeseen. Lukija ei kuitenkaan koe seuraavansa juonikuviota, vaan hän kiinnostuu henkilöistä ja siitä, mitä heille tapahtuu ja miten he kokevat tapahtumat.

Ollakseen kiinnostava juonen on tarjottava elämyksiä, eli henkilöiden pitää kokea jotain, joka herättää lukijassa reaktioita. Lajityypistä riippuen kysymys on useimmiten erilaisista tunne-elämyksistä, joskus myös älyllisesti haastavista asioista.

Tavallisin juonikuvio on tunne-elämyksiin pohjautuva. Silloin juonen kohokohtia ovat tilanteet, joissa tapahtuu jotain pelottavaa, tai jokin ihmisen perustoiveista toteutuu. Nämä kohokohdat on sijoitettava juoneen harkitusti. Sellaisen voi sijoittaa heti alkuunkin herättämään lukijan kiinnostusta, tai loppuhuipennukseksi. Tavallisinta on kuitenkin ripotella tällaiset kohtaukset tietyin välimatkoin tekstiin.

Kovin tiheästi ei voimakkaasti tunteisiin vaikuttavia kohtauksia kannata toistaa. Niiden vaikuttavuus vähenee, kun lukija tottuu niihin, ja niiltä katoaa myös psykologinen uskottavuus. Ihminen on psyykkisesti melko haavoittuvainen. Useimmat toipuvat kohtalaisen hyvin yhdestä vakavastakin menetyksestä tai järkyttävästä kokemuksesta, mutta jos tällaisille kokemuksille altistuu jatkuvasti, seurauksena on todennäköisesti psyyken murtuminen. On epäuskottavaa, jos kirjan henkilöt nousevat toistuvista traumaattisista tilanteista henkisen voimansa säilyttäneinä ja iloisesti uusiin seikkailuihin syöksyen.

Juonen ennalta-arvattavuus ei välttämättä ole virhe, vaan tietty lajityyppi suorastaan edellyttää siihen kuuluvia käänteitä. Jos dekkarissa ei tapeta ketään tai romanttisessa viihteessä kukaan ei rakastu kehenkään, lukija tuntee itsensä luultavasti aika pettyneeksi. Yllätyksellisyys voi vahvistaa tunne-elämystä, ja jotkut lukijat nauttivat siitä, mutta kannattaa muistaa, että yllätys toimii vain ensilukemisella. Jos kirjan on tarkoitus kestää useampia lukukertoja, sitä ei voi rakentaa yllättävyyden varaan. Ja jo ensimmäisellä lukukerralla aavistus tulossa olevasta tapahtumasta saattaa virittää lukijan odottamaan sitä tavalla, joka lisää vaikuttavuutta, kun aavistus toteutuu.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Perusteiden kertausta

Fantasiaa kirjoitetaan monenlaisin tavoin ja monesta syystä. Minun ja Tarmon luomassa fantasiamaailmassa ei ole taikakeinoja eikä päähenkilöillä ole yliluonnollisia ominaisuuksia tai kykyjä, ja eläimistökin on suhteellisen tavanomaista, eli lohikäärmeet eivät sarjassa lentele. Vuorileijonan varjo -sarjan fantasia on sitä, että siihen on sommiteltu kuvitteellisia yhteiskuntia, ja rakennettu niihin kulttuurit ja uskomukset. Nekin ovat todenmakuisia ja mahdollisia, sillä niiden väljänä esikuvana on Euroopan ja lähialueiden tilanne noin 3000 vuotta sitten.

Tällainen fantasia antaa mahdollisuuden kuvailla, miten ihmiset etsivät omaa ihmisyyttään erilaisissa yhteisöissä. Se tarjoaa erinomaisen tilaisuuden pohtia eettisten käsitysten syntyä ja merkitystä, ja myös uskonnollisia käsityksiä voi vertailla vapaasti, fantasian kulttuurien kuvitteelliset uskonnot kun eivät loukkaa minkään reaalitodellisuudessa toimivan uskonnollisen yhteisön jäseniä. Fantasiassa voi myös esittää poliittiset järjestelmät teoreettisina vaihtoehtoina, joilla ei ole suoria yhtymäkohtia nykyisiin järjestelmiin.

Vaikka suurin osa fantasiamaailmamme ihmisistä on samanlaisia kuin reaalitodellisuudessa elävät, mekin olemme luoneet pari kuvitelmaa siitä, mitä ihmiset voisivat olla. Kirjoissamme esiintyy ihmislaji, joka ei pysty toimimaan vastoin omaatuntoaan. Nämä täydellisen hyvät ihmiset myös kuulevat kanssaihmistensä ajatukset, ja saavat usein ajatusyhteyden kohtaamiinsa eläimiin. He selventävät sitä, miten vajaita me ihmiset tosiasiassa olemme.

Toinen fantasiamaailmamme kuvitteellinen ihmislaji ovat puhtaat, joissa tosin ei ole mitään kovin yliluonnollista, mutta eräät ihmisessä mahdolliset ääripiirteet ovat heissä kärjistyneet: heillä on rajoittunut kyky tunteisiin, ja he perustavat toimintansa järkeen.

Fantasia antaa siis realistista kerrontaa paremmat mahdollisuudet pelkistää todellisuutta nostamalla esiin olennaisia asioita ja se antaa mahdollisuuden kyseenalaistaa asioita, joita pidämme itsestäänselvyyksinä.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Luopumisen aika

Ihmettelen sitä, miten vaikea on päättää, että käsikirjoitus on valmis. Se muistuttaa sitä, että pitäisi lähteä paikasta, jossa on viihtynyt, ja hyvästellä ihmiset, joista pitää. Tapaan kyllä monet noista ihmisistä todennäköisesti uudelleen, sillä Tuulien koti ei tähän tietoon ole Vuorileijonan varjo -sarjan päätösosa. Ainakin yksi on vielä kehkeytymässä mielessäni. Mutta siinä osassa on uusi tilanne, enkä ole vielä hahmottanut sitä niin paljon, että olisin innokas siirtymään sinne.

Mitä oikeastaan tarkoittaa, että käsikirjoitus on valmis? Ainakin sitä, että se vaikuttaa nyt minusta ehjältä, eikä ole mitään, mitä haluaisin lisätä siihen. Ja sitä, että Tarmo on käynyt sen läpi kahteen kertaan oikein huolellisesti, ja on sitä mieltä, että se on sellainen kuin sen pitää olla.

Välttelen silti käsikirjoituksen tekemistä täysin valmiiksi. Lyhyt loppuluku puuttuu vieläkin. Tiedän, mitä siihen kirjoitan, ja Tarmo ehdotti samaa, jota olen itsekin ajatellut. Mutta ei vielä, ei vielä. Sen kirjoittaminen on yhtä vaikeaa kuin hyvästely.

Pientä puuhaa on vielä. Varsinkin oikoluku on loputonta työtä, ja vaikka lukisi sekä oikolukuohjelmilla että ilman niitä, joitakin virheitä jää varmasti. Ja sitten muuttaminen epub-muotoon, ja tarkistukset. Mutta elokuussa on hyvästeltävä kirja ja lähetettävä se lukijoille.

Niin usein kuin olenkin sen tehnyt, siihen ei totu.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Äh ne kolme pistettä, pistettä, pistettä

Jossain joskus joku opetti minulle, että jos keskeytymisen merkkinä on kolme pistettä, ne laitetaan kiinni sanaan, jos sana jää kesken, mutta välilyönnin päähän edeltävästä sanasta, jos sana on kokonainen, mutta lause jää kesken.

Ihan varmasti tuo sääntö oli voimassa kouluaikanani, koska vaihtuvista opettajistani kukaan ei koskaan merkinnyt virheeksi, että toimin noin.

Ja nyt on annettu uudet ohjeet, ehkä kauankin sitten, koska en minä seuraa hirveän kiinnostuneena, mitä uutuuksia sillä alalla on. Kun tarkistin asian, huomasin kuitenkin, että tätä nykyä ne saakelin pisteet laitetaan kiinni edeltävään sanaan silloinkin, kun...

Siis silloinkin, kun vain lause keskeytyy, mutta edeltävä sana ei jää kesken.

Käytäntö ei ole Oikeakielisyyden Jumalan kivitauluihin hakattu, vaan se on nykyisen kansallisen auktoriteettimme julistus. Se ei ole maailmanlaajuisesti pätevä, vaan eri kielialueilta löytyy omia sovelluksia.

Ja nyt siis mietin, kapinoinko ...

Vai alistunko...

Minusta tuo nyt oikeaksi määritelty tapa näyttää tyhmältä. Miten silloin erottuisi, jos kesk...

Siis jos kesken jääkin sana?

Mutta toisaalta taiton kannalta nyt oikeaksi väitetty käytäntö helpottaa sen verran, että nuo pirkuleen pisteet saa pysymään kiinni sanassa ilman niiden eteen laitettua sitovaa välilyöntiä.

Joka tapauksessa inhoan tällaista pilkun ja pisteen n...taa, ja sitä, että joudun itsekin mokomia joutavuuksia pohtimaan.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Linnunlaulua ja melusaastetta

Jääsilmässä Areno ja Verraka vertailevat sitä, miten he kokevat kauniin kevätaamun. Verraka hahmottaa maiseman näköaistin sävyttämänä, niin kuin me näkevät usein teemme. Sokea Areno kokee sen muilla aisteillaan.

Verraka sanoo: "On kirkas auringonpaiste. Joki välkkyy niin kuin se olisi täynnä juuri kiillotettuja hopealevyjä. Koivujen valkoiset rungot hohtavat."

Areno sanoo: "Tuuli on hiljainen ja lämmin. Joki liplattelee rannan kiviin. Lintuja on paljon, ja ne laulavat kuin kilpaa. Maa tuoksuu, samoin jokin kasvi, joka on minulle tuntematon. Sinä et taida huomata tuollaisia asioita."

Verraka sanoo: "Huomaan nyt, kun mainitset ne."

Kävelyretkillä Tarmon kanssa olen oppinut huomaamaan tuoksuja ja kuuntelemaan aivan toisin kuin tekisin yksin kulkiessani. Tunnistan nykyisin jopa monet lintujen äänet, koska Tarmo tapaa kertoa laulajien nimet. Mutta olen myös oppinut tietämään, kuinka ikävä asia äänisaaste on näkövammaiselle. Emme mielellämme kulje vilkasliikenteisen tien vierellä, emmekä mene paikkaan, jossa soi kovaääninen musiikki. Tarmo ei niissä pysty hahmottamaan kuulonsa avulla ympäristöään, ja keskustelukin muuttuu vaikeaksi, kun hälyäänien seasta kuuluvaa puhetta ei voi täydentää katsomalla keskustelukumppanin ilmeitä ja eleitä.

Meluisessa ympäristössä sokean on vaikea päätellä sitäkin, onko puhe osoitettu hänelle vai jollekin muulle. Ja kiusallisia tilanteita tulee. Tarmo kertoi eräässä Tammen tilaisuudessa jutelleensa pitkään vaatenaulakolle, kun sen luona seisonut keskustelukumppani oli jo ajat sitten lähtenyt pois.

Ymmärrän, että Tarmo ei erityisemmin pitänyt noista pippaloista.