tiistai 28. heinäkuuta 2015

Myytin lukeminen

Minusta on aina masentavaa, kun ihmiset keskustelevat myytistä pohtien, onko se totta vai ei. Siis kävelikö joku "oikeasti" veden päällä? Heräsikö joku kuolleista?

Toisinaan yritän ujuttaa tekstiin huomautuksia siitä, että vertauskuvat ovat vertauskuvia, ja myytit käyttävät vertauskuvia selittäessään todellisuutta. Ne eivät siis ole "totta", vaan todempaa kuin totta, ne merkitsevät jotain, mitä ei voi arkikielellä ilmaista.

Raino kysyy, miksi hänen isänsä Verraka luopui sotilastehtävistä. Aspa tuntee myytin, miten se tapahtui:

Koora ilmestyi hänelle ja sanoi, että ihminen ei saa tappaa toista ihmistä, ei koskaan eikä mistään syystä. Verraka oli tappanut monia, koska oli ollut sodassa ja sotapäällikkö, mutta hän päätti heti, että hän tottelee Kooraa, eikä koskaan enää tapa. Siksi hän ei halua sotilastehtäviä.

Moiri tietää, mitä tapahtui todella. Hän sanoo:

Asia on suunnilleen noin. Mutta jostain syystä alkujaan vertauskuviksi tarkoitetut selitykset muuttuvat ihmisten puheissa sellaisiksi, että niiden kerrotaan todella tapahtuneen. Ei Verraka mitään ilmestystä kokenut, vaan hän mietti Kooran tahtoa, ja tuli vähitellen yhä varmemmaksi siitä, että toisen ihmisen surmaaminen ei ole oikein. Siksi hän halusi luopua sotilastehtävistä.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Vierasviha, tuo ajaton seuralaisemme

Kun kirjoittaa fantasiakirjaa, jonka yhteiskunnat on rakennettu väljästi muistuttamaan minolais-mykeneläistä aikaa (sen heijastumia on paljon Iliaassa ja Odysseiassa), ei luulisi mukaan pujahtavan nykyajan ongelmia. Mutta onhan niitä, muun muassa ihmisten taipumus vierasvihaan. Pyrkimystä suvaitsevaisuuteenkin on, Homeros toteaa, että "Zeun tuomia kaikkipa vieraat", ja heitä on siis kohdeltava hyvin. Samaan pyrkii Sirpin hallitsija Moiri. Kun Sirpiin itsekin siirtolaisena tullut Ainar kehottaa häntä hyväksymään maahan vain kunnollista ja yhteistyökykyistä väkeä, Moiri sanoo: - Se ei ole mahdollista. Apua tarvitseville on hätätilanteessa annettava apua, olivatpa he minkälaisia hyvänsä.

Ainar varoittaa siitä, että ongelmallisen aineksen päästäminen maahan aiheuttaa sirpiläisissä vastustusta. Moiri myöntää sen, mutta pysyy silti päätöksessään.

- Muutos herättää aina vastustusta, Moiri sanoi. - Moni haluaisi epäilemättä säilyttää perinteisen Sirpin tai ainakin sen, johon he ovat tottuneet. Mutta se ei tietenkään ole mahdollista. Muutosta tapahtuu aina, ja muualla tapahtuvat muutokset vaikuttavat myös meihin. Kansat ovat monenlaisista syistä joutuneet siirtymään asuinsijoiltaan ja asettumaan uusiin paikkoihin. Emme me sirpiläisetkään ole Sirpin alkuperäisiä asukkaita, ennen meitä täällä olivat arat. Meidän esivanhempiemme kerrotaan tulleen tänne sekä Autiomaasta että Vuorimaasta, eivätkä kaikki heistä olleet kovin sopeutuvaisia tai yhteistyöhaluisia, mutta he oppivat tulemaan toimeen keskenään. Kaikille pitää löytyä tilaa jostakin, myös sellaisille, joista voi aiheutua ongelmia. Sirpissä on perinteisesti autettu jokaista avuntarvitsijaa niin hyvin kuin se on ollut mahdollista, ja niin pyrin edelleen toimimaan.

Moiri siis vastustaa monikulttuurisuuden pelkoa, jota myös vierasvihaksi kutsutaan. Mutta vaikka sitä on yritetty nitistää jo historian aamuhämärissä, se elää edelleen.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Leikkaa ja liimaa

Kun uuden kirjan teksti alkaa olla suunnilleen koossa, pystyy kirjan rakennetta jo tarkastelemaan. Silloin huomaan aina, että muutoksia on tehtävä. Ensimmäisen läpikirjoittamisen aikana teksti syntyy vähän samaan tapaan kuin ihmisen alitajunta toimii. Kirjailija syventyy johonkin yksityiskohtaan, johonkin tilanteeseen, ja siirtyy sitten seuraavaan, johon edeltävä teksti johdatteli. Mutta kun kokonaisuutta alkaa tarkastella, teksti ei etenekään oikeassa järjestyksessä.

Mikä siis on oikea järjestys? No, sehän voi olla monenlainen, mutta sen pitää edistää tekstin tarkoitusta. Tapahtumien on edettävä siinä järjestyksessä, että niissä on jonkinlainen logiikka. Myös henkilöiden psyykkisen kehityksen ja henkilösuhteiden pitää edetä johdonmukaisesti. Toimintajaksot eivät saa olla hengästyttävän tiheässä, mutta niitä pitää olla keskustelujen ja kuvausten lomassa. Tekstin kohokohtia voi ennakoida virittämällä lukijaa odottamaan niitä, mutta jos haluaa yllättää (mitä en tosin yleensä välitä tehdä), ei saa kertoa liikaa liian varhain.

Tekstikohtien siirtely ja niiden muokkaaminen sopimaan uuteen ympäristöönsä on työ, jota en erityisemmin rakasta. Tietokone on sentään onneksi tehnyt siitä helppoa, leikkaa ja liimaa ovat nykyisin vain kuvaannollisia termejä. Aloitin urani kirjoittamalla kirjoituskoneella, ja silloin se oli valitettavaa todellisuutta.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

167 liuskaa

Toukokuun puolivälissä ryhdyin tätä kirjaa miettimään, ja touko- ja kesäkuun vaihteessa aloitin kirjoittamisen. Nyt koossa on 167 liuskaa (A4, riviväli 1,5, kirjainkoko 11), eli reilun kokoisen kirjan verran. Muutama luku siihen vielä tulee, mutta en tiedä tarkkaan, kuinka monta. On erään sivuhenkilön tarina, josta en ole päättänyt, otanko sen mukaan.

Vaikka kirjan kokonaishahmo ei siis vielä ole täysin selvä, pystyn jo käsittelemään sitä melkein kokonaisuutena. Olen lukenut sitä läpi ja tarkentanut ja muuttanut alkupuolen asioita sellaisiksi, että ne sopivat luontevasti siihen, mitä olen myöhemmin kehitellyt.

Toisin kuin elämässä, kirjassa voi muuttaa menneisyyttä. Ja toisin kuin elämässä, kirjassa voi kokeilla ratkaisuja, ja jos ne eivät toimi, ne voi vaihtaa erilaisiksi.

Aina silloin tällöin esiintyy vaatimuksia, että kirjan pitäisi kuvata elämää "sellaisena kuin se on", eli yhtä sotkuisena ja epäjohdonmukaiselta vaikuttavana. Onhan niitä kirjoitettukin, ja olen niitä lukenut, mutta en ole pitänyt. Kirjan tehtävä on antaa aineksia siihen, että voisimme ymmärtää ja jäsentää kaaosta, jonka keskellä elämme.

Sitä minä tässä taas kerran yritän.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Feministi ennen feminismiä

Olen taas lisännyt luvun jo kirjoitetun tekstin keskelle, tai oikeastaan jaoin yhden luvun kahtia ja tein lisäykset niihin. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että kirjassa pitäisi olla jonkinlainen sukupuolikiintiö nais- ja miesnäkökulmille, minua alkoi vaivata, että koska keskeiset henkilöt ovat tässä kirjassa miehiä, asioita tarkasteltiin jatkuvasti heidän kannaltaan. Sarjassahan on kuitenkin oikein mielenkiintoisia naishahmoja, joista muutaman kehitystä on seurattu tyttöiästä asti. Annoin siis näkökulman yhden luvun ajaksi Lisille, jonka seurana ja keskustelukumppanina on Malee.

Malee edustaa perinaisellista kiinnostusta kodin- ja lastenhoitoon. Kun Dotar sanoo hänelle, että hänen pitäisi klaanipäällikön puolisona osallistua vallankäyttöön ollakseen tasa-arvon mallina klaanin naisille, hän sanoo, ettei tasa-arvolla ole mitään tekemistä vallanjaon kanssa, vaan tasa-arvo on sitä, että jokainen saa toteuttaa itseään, ja kaikkia tarpeellisia töitä pidetään yhtä arvokkaina.

Lis on feministi ennen feminismiä, minkä monet lukijat ovatkin hymyillen huomanneet. Myös Lisille kodin- ja lastenhoito on keskeistä, mutta hän on vakuuttunut siitä, että niin sanotut naisten työt ovat ensiarvoisen tärkeitä, ja naiset ovat luontaisesti järkevämpiä ja osaavat hoitaa lähes kaikki asiat paremmin kuin miehet. Hän tunnustaa Maleelle:

Joudun joskus muistuttamaan itselleni, että miehenä oleminen ei ole sairaus tai vamma. Miehen miehisyys täytyy kuitenkin ottaa huomioon niin kuin lapsen tai vanhuksen ikä. Kaikki miehet eivät tietenkään ole mieheytensä kahleissa samalla lailla ja yhtä paljon, ja miehinen mies voi olla omalla tavallaan hyvin viehättävä. Rakastan Karetaa juuri sellaisena kuin hän on, mutta ollakseni ihan vilpitön, hän on minusta kuitenkin niin kuin isoksi kasvanut poikalapsi, enkä voi välttää tunnetta, että minun on huolehdittava hänestä hiukan äidin tavoin.

Olen kirjoittanut Lisin "feministiset" kommentit hymyillen, mutta oikeastaan ne ovat minun omaa naissovinismiani, jolle toki myös osaan hymyillä.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Aito rasisti

Ennakkoluulot ja vierasviha ovat tekeillä olevassa kirjassa keskeisiä. Nehän ovat yleisinhimillisiä ominaisuuksia, joihin useimmilla on jonkinasteinen taipumus, vaikka hyvin moni väittää ja kai luuleekin olevansa niistä täysin vapaa.

Rasismi ja rasismin kaltaiset ilmiöt voidaan määritellä suppeammin tai laajemmin, mutta aidon rasistin tunnusmerkki ei ole pahantahtoisuus, vaan se, että hän uskoo vakaasti jonkin ihmisryhmän olevan jossain oleellisessa asiassa muita huonompi. On rasisteja, jotka haluavat holhota ja auttaa alempiarvoisiksi tai vajaiksi mieltämiään. Heitä ei välttämättä edes pidetä rasisteina, vaan hyväntekijöinä. Mutta myös ne rasistit, jotka haluavat alistaa tai peräti tuhota jonkin ihmisryhmän, luulevat usein olevansa oikealla asialla. Heidän tarkoituksensa voi olla suojella hyvinä pitämiään ihmisiä niiltä, joiden he uskovat olevan pahoja, ja he saattavat myös luulla tekevänsä palveluksen koko ihmiskunnalle.

Olen nyt luonnehtinut kirjaan tällaista aitoa rasistia. Hän on sivistynyt ja lahjakas Ainar, joka on lapsesta asti oppinut ajattelemaan, että kapralaiset ovat vaarallisia ihmisiä ja aiheuttavat tuhoa ympäristössään. Kun Sirpiin tulee siirtolaisten joukossa myös suuri määrä kapralaisia, hän kokee Sirpin olevan vaarassa ja pitää moraalisena velvollisuutenaan herättää Sirpin hallitsija Moiri ymmärtämään, että kapralaiset pitää karkottaa tai tuhota.

Surullista, mutta Ainarille on hyvin helppo löytää vastineita tosielämästä, eikä hänen asenteittensa kaltaisia tarvitse etsiä historiasta.

torstai 9. heinäkuuta 2015

147 liuskaa

Olen nyt kirjan kirjoittamisen siinä vaiheessa, jolloin en malttaisi tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Tarmo muistuttaa, että pitäisi välillä tulla nukkumaan. Sen suostun yleensä ymmärtämään, ainakin jos keskiyö on jo ohitettu, mutta ärsyynnyn, kun Tarmo väittää, että minun pitää tulla syömään. Ei syömään noin vain tulla jostain, mikä muistuttaa kolmentuhannen vuoden takaista aikaa, ja tapahtumatkin ovat sellaisessa vaiheessa, ettei niitä voisi keskeyttää.

Tarmo on aina ollut uskomattoman kärsivällinen näissä asioissa. Yritän minäkin silti hiukan tulla vastaan, lähden mukaan ainakin käymään kaupassa, ja joskus muuten vain kävelyllekin. Ne ovat ehkä tarpeellisia taukoja, vaikka haikailenkin koko ajan kirjoittamisen pariin.

Kirjoittamisen tarve syntyy tässä vaiheessa siitä, että kehittelen mielessäni pitkiä jaksoja, ja pelkään, että niistä katoaa jotain, jos en siirrä niitä kirjoitusasuun. Usein riittää pelkkä sisällön taltioiminen, eikä muodolla ole niin väliä, sen ehtii muokata myöhemmin. Joskus kuitenkin muoto on oleellinen, ja se pitää saada talteen juuri sellaisena, kuin olen sen ajatellut.

Koossa on 147 liuskaa tekstiä. Tässä vaiheessa on jo selvää, että kirjasta tulee joko melko pitkä, tai joudun tekemään siitä kaksiosaisen. Aloitin siitä, että Dotar, Ake ja Vasama valmistelivat matkaa Isosaarelle. Voisin päättää kirjan siihen, että laiva lähtee Isosaarelle. Isosaaren tapahtumat olisivat sitten niin sanottu itsenäinen jatko-osa.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Monikon illatiivi sanasta kapakka

Toisin kuin monet uskovat, kielessä ei ole mitään sinänsä oikeita ja vääriä muotoja, vaan ne niin kuin oikeinkirjoitusasukin ovat sopimuksia, ja sopimuksia voidaan muuttaa ja muutetaankin. Silti minusta on kiusallista kirjoittaa jotain, mikä ei vastaa minun kielitajuani, vaikka se olisikin oikein ylimpien suomenkieltä huoltavien auktoriteettien mukaan. Ja äsken törmäsin huomioon, että sanasta kapakka ei ole edes olemassa minun mielestäni oikean tuntuista monikon illatiivia.

Tarvitsin sitä kirjoittaessani siitä, mitä sirpiläiset ajattelivat isosaarelaisista:

Isosaarelaisiin suhtauduttiin melko ystävällisesti. Vasama tosin sanoi, että ihmisten mieli voisi muuttua, jos hän päästäisi miehet iltaisin juopottelemaan paikallisiin kapakkoihin. Hänen mukaansa isosaarelaiset ryhtyivät humalassa tappelemaan ja rakastelemaan, ja molempiin toimintoihin kelpasivat kohteiksi kaikki lähellä olevat.

Siis kapakkoihin. Minusta se on outo ja töksähtävä muoto, mutta vaihtoehto olisi kapakoihin, ja se soi minun korviini runollisena, eli sopisi lauluun, mutta ei proosaan. Molemmat muodot ovat silti ns. oikein, ja muita vaihtoehtoja ei ole.

Toisaalta suomenkielessä riittää sijamuotoja. Pitäisikö turvautua inessiiviin? Ehkä Vasama ei päästänyt isosaarelaisia miehiä juopottelemaan kapakoissa.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Ei lohikäärmeitä, kiitos

Olen päässyt ulos siitä umpikujasta, johon olin itseni kirjoittanut kehitellessäni juonta sellaiseksi, että kaikki jatkomahdollisuudet jonkin aikaa tuntuivat epätyydyttäviltä. Tarmo naureskeli ja lateli muka avuksi ratkaisuja, joita kirjailijat käyttävät silloin, kun eivät parempaa keksi. Siis siihen tyyliin, että sankarin jouduttua tilanteeseen, josta ei ole mitään mahdollisuutta pelastautua, seuraava luku alkaa: "Selvittyään kuin ihmeen kaupalla ..."

Olen yrittänyt välttää noita ihmeen kaupalla selviämisiä, ja niihin kuuluvat myös taikakeinot ja kovin erikoiset ja erikoisesti käyttäytyvät otukset kuten lohikäärmeet, joiden selässä ratsastaen kiidetään paikasta toiseen ja joiden tulisella hengityksellä pyyhitään viholliset maailmankartalta. (Silti ihailen ja rakastan George R. R. Martinin tuotantoa, lohikäärmeetkin voi sisällyttää kirjaan tyylikkäästi. Ja koska luen GRRM:n kirjoja englanniksi, edes lohikäärme-sanan typeryys ei häiritse. Dragon, sehän on siistiä, mutta ajatelkaa nyt, lohikäärme, lohi-käärme!)

Fantasiakirjassa saa kuitenkin olla fantasiaelementtejä, ja vaikka Tarmo ja minä olemme käyttäneet niitä säästeliäästi, varsin käyttökelpoiseksi on osoittautunut arkojen kyky kuulla ajatuksia.

Olin joutunut juonessa tilanteeseen, jossa olisi ollut hyvin vaikea selittää uskottavasti, miten toisiinsa epäluuloisesti suhtautuvat Dotar ja Tore saadaan uskomaan toistensa vilpittömyyteen. Sellainenhan vaatii tosielämässä joskus hyvinkin pitkän ajan ja paljon kokemuksia, joista luottamus vähitellen karttuu. Kerrontateknisesti tuollainen yksityiskohta tarvitsisi aivan liian pitkät selostukset, ja se rikkoisi teoksen rakenteen. Yksinkertaisempaa on, että miesten seuraan tulee Miima, joka tulkitsee kummallekin toisen ajatukset (ja kertoo samalla kummallekin myös sen, mitä he itse ajattelevat, joten he tietävät hänen todella kuulevan ajatukset).

Miiman kyvyn käyttäminen ratkaisuna on tietenkin sukua tilanteen selviämiselle "ihmeen kaupalla". Mutta se on myös tosielämässä tapahtuvien asioiden pelkistämistä ja yksinkertaistamista, sillä Miima niin kuin muutkin arat edustaa sitä ihmisluonnon hyvyyttä ja puhtautta, jota sanotaan lapsen kaltaisuudeksi. Juuri se auttaa meitä ymmärtämään toisiamme ja luottamaan toisiimme.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Umpikuja?

Olen taas joutunut lisäämään yhden luvun aiemmin kirjoitettujen väliin. Tällä kertaa jouduin tekemään sen taustoittaakseni yhden kansanryhmän tilannetta ja samalla heidän johtajansa Toren persoonallisuutta. Se osoittautui välttämättömäksi, että tapahtumat olisivat ymmärrettäviä.

Olen nyt kuljettanut tilanteen sellaiseksi, että kotimaastaan nälänhätää pakoon Sirpiin tulleet siirtolaiset on saatu sijoitettua uusille asuinpaikoilleen. Sirpiläisten ja tulijoiden välillä on epäluuloa ja vihamielisyyttäkin, mutta myös siirtolaisten joukossa on ryhmä, jota muut siirtolaiset halveksivat ja syrjivät. Tätä syrjittyjenkin syrjimää kapralaisten joukkoa Tore kuvailee sanoen paimentavansa villiä ja hankalaa laumaa, jolle hän toivoo parempaa tulevaisuutta. Viha ja epäluulot kasvavat kuitenkin niin suuriksi, että kapralaiset lopulta hyökkäävät yhteen sirpiläisten kylään, ja vetäytyvät sieltä viemänsä saaliin kanssa vuoristoleiriin. Sirpin hallitsija Moiri ei enää näe muuta mahdollisuutta kuin että kapralaisia pitää kohdella kuin vihollisia, ja valmistautuu hyökkäämään sotilaineen heidän leiriinsä.

Minulla on kirjoittajana hiukan sama tunne kuin sillä maalarilla, joka lattiaa maalatessaan huomaa joutuneensa nurkkaan, josta ei pääse huoneen ovelle kävelemättä vastamaalatun pinnan yli. Moiri on hyvä ihminen ja hyvä hallitsija. Hän ei halua kostaa, hän haluaa vain huolehtia Sirpin kansalaisten turvallisuudesta. Olisi epäloogista, jos hän päätyisi tuhoamaan tuhansia ihmisiä, vaikka nämä ovatkin kylään hyökätessään ryöstämisen lisäksi tappaneet miehiä ja raiskanneet naisia. Neuvotteluratkaisu löytyy, ja kapralaisille tarjoutuu mahdollisuus siihen parempaan tulevaisuuteen, jota Tore heille toivoo.

Mutta miten se käytännössä tapahtuu? Kuvaannollisesti puhuen, riittääkö, että odotan maalin kuivumista, eli auttaako kirjoittamani uusi luku selventämään tilannetta riittävästi, vai pitääkö minun tehdä lattiaan jalanjälkeni, palata ovelle ja ryhtyä maalaamaan uudestaan, eli muokata tapahtumia hiukan erilaisiksi?