lauantai 30. toukokuuta 2015

Nimetön suunnitelma

Suunnittelemallani kirjalla ei ole vielä edes työnimeä, mutta tiedän siitä jo keskeisen asian. Tuota minun mielestäni kirjan kannalta tärkeintä asiaa ei oikein voi nimittää aiheeksi tai teemaksi, ne ovat liian epämääräisiä ja laajoja käsitteitä, mutta parempaakaan nimitystä en keksi.

Tekeillä olevan kirjan maailmassa toistuu ikiaikainen ongelma. Suuret ihmisjoukot joutuvat siirtymään kotiseuduiltaan, joissa elämisen edellytykset ovat ennenkin olleet heikot, ja ne ovat sitten ratkaisevasti huonontuneet. He pyrkivät vauraisiin maihin, joiden väestö ei ole mielissään uusista asukkaista.

Kun kerroin alustavan suunnitelman Tarmolle, hän sanoi: "Sinulle tulee vaikeuksia."

Kirjassa ne vaikeudet tulevat Sirpin hallitsijalle Moirille, ja samat ongelmat kohtaavat myös muita Loputtoman meren rantojen hallitsijoita. Mutta kirjailijan ongelma on miettiä, missä määrin ihmisten välinen solidaarisuus on mahdollista, ja miten sitä voisi edistää. Siihen pohdintaan toivon tietenkin Tarmon apua.

Sen tiedän jo, että kun Moiri yrittää ratkaista, miten suhtautua Sirpiin kuivuuden vaivaamasta etelästä tulviviin ihmismassoihin, Dotar ja Ake lähtevät avustusretkelle pohjoiselle Isosaarelle, jossa on nälänhätä. Etelästä tulleet yritetään siis asuttaa, koska heillä ei ole kotiinpaluun mahdollisuutta. Isosaarelaisia yritetään auttaa selviämään kotimaassaan.

Fantasian kirjoittamisen etuna on, että nykyäänkin ajankohtaisia ongelmia voi käsitellä etäännytettyinä, loukkaamatta ainakaan suoraan ketään nykyistä päättäjää, kansaa tai eturyhmää.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kyllä se siitä!

Kun kirjoittaa kirjasarjaa, uuden osan aloittaminen on erilaista kuin yksittäisteoksen aloittaminen. Vapautta on huomattavasti vähemmän, koska henkilöt ja heidän elämänpiirinsä on jo luotu, ja edellinen osa on päättynyt tilanteeseen, joka on otettava huomioon. Se tekee aloittamisen tavallaan helpoksi, mutta tuottaa myös ongelmia. Miten paljon kertaan aiemmissa osissa kerrottuja asioita? Osa lukijoista on lukenut ne ja saattaa muistaa ne hyvin. Sellaista lukijaa kertaaminen pitkästyttää. Mutta aiemmat osat lukenutkaan ei välttämättä enää muista niitä hyvin, eivätkä kaikki lue sarjan osia siinä järjestyksessä kuin on tarkoitus. Jokainen osa pitää siksi kirjoittaa niin, että se toimii myös itsenäisenä kokonaisuutena.

Olen tavannut ratkaista asian suunnilleen samaan tapaan kuin yksittäisteoksen aloittamisen. Kirjan alussa on henkilö, jonka havaintojen ja ajatusten perusteella lukijalle hahmottuu paikka, aika ja tilanne. Sellainen on vaikkapa Tardo kävelemässä Sirpissä satamasta kohti Kooran linnaa. Hän on joutunut pakenemaan kotimaastaan, ja hän muistelee opettajansa kertoneen, että Sirpi on turvallinen maa, ja siellä ollaan ystävällisiä ja auttavaisia.

En ole vielä päässyt uusimman jatko-osan suunnittelussa noin pitkälle, sillä ensin jouduin selvittämään itselleni sekä yksittäisten henkilöiden että kokonaisten kansojen tilanteen edellisen osan lopussa. Kirjailijakin unohtaa, mikä lukijoita joskus tuntuu kovasti hämmästyttävän. Jouduin myös tekemään laskutoimituksia. Minulla ei ole kovin tarkkoja muistiinpanoja tapahtumavuosista, joten jopa henkilöiden ikä eri vaiheissa pitää tarkistaa toisinaan hyvinkin mutkikkaasti. Esimerkki: Tenaa on kymmenvuotias, ja hän syntyi vajaa vuosi Hopeavuoren valtauksen jälkeen. Hopeavuoren valtauksesta on siis kulunut noin yksitoista vuotta. Nomi oli Hopeavuoren valtauksen aikaan kymmenvuotias, joten hän on 21-vuotias.

Tarkennukset on nyt pääosin tehty, ja uusi teos etsii hahmoaan. Olen varovaisen innostunut. Kyllä se siitä!

tiistai 26. toukokuuta 2015

Kaavat ja taimet

Olen joskus lukenut väitteen, että kirjailija on työtavaltaan joko arkkitehti tai puutarhuri. Arkkitehti tekee suunnitelman, jonka mukaan hän sitten rakentaa kirjan. Puutarhurilla on ideoita, joista teos kehittyy kuin itsestään.

Eihän se ihan noin mene, arkkitehtikirjailijakin saattaa huomata, että suunnitelmaa ei voi toteuttaa ilman rajuja muutoksia, ja puutarhurikirjailijan pitää ohjata ja karsia rönsyjä, että lopputulos olisi kelvollinen. Mutta on kirjailijoita, jotka toimivat systemaattisesti, ja niitä, jotka työskentelevät vaistonvaraisesti.

Minä en tunnista itseäni arkkitehdiksi enkä puutarhuriksi. Ehkä olen maisema-arkkitehti? Minulla on kirjasta valmiina yleissuunnitelma jo ennen ensimmäisen lauseen kirjoittamista. Jokainen uusi lause kuitenkin nousee aiemmin kirjoitetusta, mahdollisuuksia jatkaa avautuu ja myös sulkeutuu. Ehkä sitä voi verrata taimien istuttamiseen ja muotoiluun, mutta sommittelen hyvin kurinalaista puutarhaa, ja karsin siitä taimet, jotka eivät sovi kokonaisuuteen.

Mutta olipa kirjailija arkkitehti tai puutarhuri, suunnitelman ja taimien pitää olla omat. Jostain syystä kirjailija ei osaa rakentaa kunnollista teosta muilta kopioimansa kaavan pohjalta, eivätkä toisilta lainatut ideat tapaa menestyä vieraassa maaperässä.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kilpaillaan?

Aina silloin tällöin luen jostakin, että joku kirjailija on kilpaillut ja voittanut. Kun luen lisää, selviää kuitenkin, ettei kysymys ole ollut kirjoituskilpailusta, vaan jollekin on myönnetty jokin niistä lukuisista palkinnoista, joita eri tahot jakavat kirjailijoille joko koko tuotannosta tai yksittäisestä kirjasta.

Kuka noista palkinnoista kilpailee, tai oikein taistelee, niin kuin uutisissa joskus kerrotaan? Kirjailijalla on vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa asiaan. Jos palkintoa tavoittelemaan pitää ilmoittautua, sen on ainakin minun osaltani hoitanut kustantaja minulta mitään kysymättä. Joskus ehdokkuuksista on kerrottu julkisuudessa, ja kerran erään lautakunnan jäsen soitti minulle ja kertoi saaneensa aikaan sen, että minä kuuluin niihin kuuteen, joista palkittava valittaisiin. Ne muutamat palkinnot, joita minulle myönnettiin, tulivat kuitenkin täysinä yllätyksinä.

Palkintoihin liittyvä raha on tietenkin aina ilahduttanut minua, ja olen ollut tietoinen siitä, että palkituksi tultuaan saa kirjoilleen enemmän myyntiä ja siksi kustantaja tekee herkemmin myönteisiä kustannuspäätöksiä seuraavista kirjoista. Muuten en ole (anteeksi, palkitsijat) saamiani palkintoja arvostanut, sillä ne myönnetään kovin sattumanvaraisin, usein hyvin subjektiivisin perustein, eivätkä ne välttämättä kerro, onko palkittu kirjailija tai kirja hyvä edes palkitsijoiden mielestä. (Kaikki valitsemassa olevat eivät ehdolla olevia teoksia lue, korkeintaan selaavat, minulle on luotettavalta taholta kerrottu.) On olemassa epävirallisia sopivuussääntöjä, joiden mukaan joku on vuorossa tulla palkituksi, on painostusryhmiä, ja kaverin kavereita, joita pitää tukea. Poikkeuksiakin tosin on, kuten Plättä-palkinto, josta nuoret lukijat saavat suhteellisen vapaasti ja ilman aikuisten ohjausta äänestää. Sen saaminen ilahdutti, vaikka sinäkin vuonna jona minä sen sain se olisi kai mennyt Anni Polvalle, jos säännöt eivät olisi kieltäneet saman kirjailijan palkitsemista peräkkäisinä vuosina.

Kirjailijakin voi kuitenkin kerätä saamiaan palkintoja henkiseen palkintokaappiinsa ja arvottaa itseään ja muita niiden perusteella. Sen totesin, kun eräs kirjailija kerran yllättäen kysyi minulta: "Montako palkintoa sinä olet saanut?" Kun vastasin hiukan häkeltyneenä, että ei niitä kovin monta, hän sanoi: "Onhan niitä." Sitten hän luetteli ulkomuistista kaikki minulle myönnetyt palkinnot ja myös ehdokkuudet.

Ehkä hän kilpaili, ja ainakin hän oli voittaja.

perjantai 22. toukokuuta 2015

E niin kuin kirja

Vain vähän aikaa sitten moni kauhisteli sähkökirjaa ja vakuutti, että paperikirjaa ei voittaisi mikään. Paperikirja kun oli jo esineenä niin ihana, ja tuoksuikin hyvältä.

Höh. Minulla ei ole varaa ostaa läheskään jokaista kirjaa, jonka haluan lukea. Minulla ei myöskään ole tarpeeksi tilaa sille määrälle hyllyjä, johon kaikki lukemani kirjat mahtuisivat. Olen siis ollut kirjastojen suurkuluttaja, eivätkä ne kirjat yleensä ole ihania esineitä. Tuoksua voi olla, mutta se on harvoin miellyttävä.

Minun lukemani paperikirjat ovat useimmiten olleet nuhruisia, ja niissä on ollut aiempien käyttäjien suttaamia reunahuomautuksia, piirroksia ja elämän jälkiä. Kahvinläikät ja makkaraviipaleen muotoiset rasvatahrat ovat elävöittäneet niitä, ja ruskeista sormenjäljistä on voinut vain toivoa, että ne ovat suklaata eivätkä jotain muuta.

Ne kirjat ovat surkeasta ulkoasustaan huolimatta saattaneet olla merkittäviä lukuelämyksiä, mutta sähkökirjan siisteys parantaa kokemusta. On helpompi keskittyä tekstiin, kun sitä ei tarvitse raaputtaa esiin kuivuneen purukumin alta.

Arvostan myös mahdollisuutta säädellä tekstin kokoa ja rivien pituutta, mutta se ominaisuus, mitä sähkökirjassa eniten rakastan, on hakutoiminto. Haluan usein löytää jonkin tietyn kohdan, ja sen etsiminen paperikirjasta ei ole helppoa. Tieteellisessä tekstissä saattaa olla hakemisto, joka kuitenkin harvoin tarjoaa sellaista hakusanaa, minkä avulla löytäisin etsimäni.

Kunhan lukulaitteet vielä hiukan paranevat, sähkökirjaa ei voita mikään!

tiistai 19. toukokuuta 2015

Mitä minä muutakaan tekisin

Mielessäni on kytenyt ajatus, että kirjoittaisin Vuorileijonan varjoon vielä yhden jatko-osan. Se olisi sarjan seitsemäs kirja.

Miksi kirjoittaisin? Ennen siihen oli selkeitä syitä. Tarvitsin rahaa elämiseen, ja sain sitä muun muassa kirjailijan työstä. Enää sitä motiivia ei ole. Lisäraha tietenkin kelpaisi, vaikka minulla onkin eläke, mutta tuottaakseen rahaa kirjan pitäisi saavuttaa kohtuullinen myynti, ja sen takia sitä markkinoimaan tarvittaisiin kustantaja, tai minun pitäisi itse ryhtyä aktiiviseen myyntityöhön. Kustantajaa minulla ei enää ole, ja tuskin saisin sitä ankaralla yrittämiselläkään, sillä nuoria, lupaavia ja innokkaita kirjailijoita on tungokseen asti. Oman tuotantoni markkinoimiseen en jaksa enkä viitsi paneutua.

Tietenkin on se perimmäinen syy, onhan kirja viesti, jonka kirjailija lähettää lukijoilleen. Siinä onkin ehkä syytä riittävästi, vaikka noita lukijoita kertyisi vain kourallinen.

Ja kirjoitinhan jo silloin, kun ei ollut tietoakaan lukijoista. Minulla oli ajatuksia, joita sommittelin kirjalliseen asuun omaksi ilokseni. Ehkä siitä on kysymys nytkin. Fantasiasarjan keskeiset henkilöt olivat viimeisimmässä julkaistussa kirjassa vähän päälle nelikymppisiä. Aina silloin tällöin pohdin, miten heidän elämänsä jatkui.

Pitääkö oikeastaan edes miettiä, miksi kirjailija kirjoittaa? Mitä minä muutakaan tekisin.

torstai 14. toukokuuta 2015

Kirjan sukupuoli

Jos haluat suututtaa minut oikein perusteellisesti, niin tule väittämään, että naiskirjailijat ovat tai eivät ole jotain. Kirjailijoiden ja heidän kirjojensa kahtiajako sukupuolen perusteella kun on niin uskomattoman typerää. Tietenkin naisten ja miesten keskimääräisissä kiinnostuksen kohteissa ja ajatustavoissa on eroja, joita voidaan kuvailla feminiineinä ja maskuliinisina. Mutta mikään ei todellakaan takaa, että yksittäinen naiskirjailija kirjoittaisi erityisen feminiinisti ja mieskirjailija maskuliinisesti.

Jos kirjailijanimen yhteydessä ei tulisi esiin tekijän sukupuoli, olisi usein vaikea päätellä sitä tekstin perusteella. Vaikka naiset ehkä kuvaavat keskimääräistä useammin tunteita ja ovat kiinnostuneita ihmisten kiintymyssuhteista, moni mieskirjailija on luonut hyvin sentimentaalisia teoksia, joissa rakkauselämän koukerot ovat keskeisiä. Mitä, eikö? Lukekaapa Dickensiä, tai Dumas nuoremman Kamelianainen. Ja tietenkin on naiskirjailijoita, jotka kirjoittavat "kuin miehet".

Tarkennan vielä varmuuden vuoksi, että en kiistä keskimääräisiä eroja enkä sitä, että kirjailijan sukupuoli heijastuu hänen teksteihinsä tehden siitä enemmän tai vähemmän feminiiniä tai maskuliinista. Yksilön kohdalla se tapahtuu kuitenkin yksilöllisesti. Naiseus ei esimerkiksi välttämättä tee ihmisestä empaattista, eivätkä kaikki miehet suinkaan ole karun loogisia.

Usein todettu asia on, että feminiinisiä kiinnostuksen kohteita feminiinillä tavalla käsittelevää kirjallisuutta ei arvosteta. Koska se on tavallisesti naisten kirjoittamaa, naiskirjailijakin tuntuu periaatteessa vähäarvoiselta ja hänen kirjoissaan nähdään herkästi virheitä. Jos mies kirjoittaa samalla tavalla, hänen oletetaan tehneen tietoisen valinnan ja samat asiat pyritään tulkitsemaan toisin. Mieskirjailijoiden eturiviin hänen on kuitenkin vaikea nousta.

Minä olen jo kauan sitten tiedostanut, että feminiinisti painottuneen kirjallisuuden aliarvostus on rakenteellista. Sen takana ei kuitenkaan ole patriarkaatin salaliitto eikä naiskirjailijoiden (ja naisellisten kirjailijoiden) kehnous.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että naiset lukevat kirjallisuutta hyvin laajasti. Tytöt lukevat sekä tyttö- että poikakirjoja, naiset sekä naisten että miesten kirjoittamaa. Naiset ovat usein kiinnostuneita myös kirjoista, joiden kokemusmaailma ja kirjoittamistapa on maskuliinisesti sävyttynyttä. Pojat taas lukevat harvoin tyttökirjoja, eivätkä miehet ole yleensä kiinnostuneita naisten kokemuksia ja tunne-elämää käsittelevistä kirjoista.

Se osa kirjallisuutta, jota lukevat sekä miehet että naiset, tuntuu siis varsinaiselta kirjallisuudelta. Loppu on marginaalia, naiskirjallisuutta.

Naiskirjailijat, siskot, hyväksykäämme tuo miesten vajavuus. Eivät he voi sille mitään.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Mitä halusin olla ja mitä olin

Minulla oli lapsesta asti selkeä käsitys siitä, mitä minusta joskus tulisi. Minusta tulisi äiti, ja hyvä äiti. Tuota vakaumusta ohjasi kai biologia, sillä äitiyttä ei mitenkään ihannoitu kasvuympäristössäni. Oma äitinikin oli jättänyt minut varhaislapsuudessani isovanhempieni hoitoon, perustellen sitä sillä, että hänen piti ajatella uraansa ja tulevaisuuttaan. (Se ei ollut huono ratkaisu, mummi ja pappa huolehtivat minusta hyvin.)

Äitiys tuntui selvältä ja luonnolliselta päämäärältä. En rajannut sitä kuvitelmissani pelkästään omista lapsista huolehtimiseen, omat lapset eivät tuntuneet edes välttämättömiltä. Halusin vain huolehtia joistakin ihmisistä, jotka tarvitsisivat juuri minun huolenpitoani. Ei ollut edes välttämätöntä, että he olisivat lapsia, halusin tehdä työtä auttaakseni apua tarvitsevia.

Minusta tuli äiti sekä omalle lapselleni että muillekin lapsille, jotka olivat hoidossani jonkin aikaa. Tein myös työtä kuntouttajana ja kasvattajana. Yksi asia ei kuitenkaan toteutunut niin kuin olin haaveillut. Vaikka minusta tuli äiti, en ollut hyvä äiti. Siitä pitivät vaikea luonteeni ja henkilökohtaiset ongelmani huolen.

Vuorileijonan varjon Lis ja Malee toteuttavat sellaista äitiyttä, johon olisin halunnut pystyä. He ovat vahvoja naisia, jotka huolehtivat muista, ja ottavat hiukan suojelevan asenteen myös lähipiirinsä miehiin. Minä en muistuta heitä, vaan olen Dotarin ja Verrakan tapaan joutunut vähitellen hyväksymään oman vajavuuteni.

Äitiydessään onnistunut äiti ei ehkä osaisi kuvata hyvää äitiyttä, ja tuskin hän tuntisi tarvettakaan siihen. Omaan itseensä tyytyväinen ihminen taas ei edes tietäisi, mitä on vajavuutensa hyväksyminen. Ehkä kirjailijaksi tuleekin silloin, jos epäonnistuu tärkeimmissä asioissa?

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Ollaanko sukua?

Johonkin sukuun kuulumisella voi olla merkitystä, tai sitten ei. Kirjoissa varsin tavallinen aihe on, että orpolapsi huomaa olevansa merkittävän henkilön jälkeläinen, ehkä perijäkin. Vuorileijonan varjossa Memnon satamasta löytynyt Kare-poika osoittautuu syrjäytetyn kuninkaan pojaksi Karetaksi. Kareta ei ehkä ole erityisen sopiva hallitsijaksi, mutta hänen lailliseen vallanperimysoikeuteensa vetoamalla hänen puolelleen saadaan joukkoja, jotka ovat tyytymättömiä vallananastajan hallintoon.

Sukuun kuuluminen voi tuottaa myös ristiriitoja. Dotarin äidillä Tenaalla on suuri vaikutusvalta Autiomaan paimentolaisten keskuudessa, ja paimentolaiset kunnioittavat Dotaria Tenaan poikana. Metallin jumalan papiston keskuudessa Dotarin paimentolaistaustaa pidetään kuitenkin häpeällisenä, ja se on ainoa vakava este hänen kohoamiselleen johtavaan asemaan.

Karetan sukuoikeus perustuu siihen, mitä hän on isän puolelta. Paimentolaiset pitävät merkitsevänä sukulinjana äidinpuoleista. Karetan osalta on myös tärkeää, että isänpuoleinen sukulinja ulottuu ehjänä mieslinjana suvun ensimmäiseen kuninkaaseen asti. Se mihin sukuun ihminen kuuluu onkin hyvin pitkälle kulttuurisidonnaista.

Sukututkimus on hauska harrastus, mutta jos ei lähde määrätietoisesti seuraamaan vain yhtä sukulinjaa, päätyy varsin pian tilanteeseen, jossa esivanhempia on tungokseen asti. Esivanhempien määrähän kaksinkertaistuu aina kun siirrytään edelliseen sukupolveen. Jos isä ja äiti ovat ensimmäinen sukupolvi ja isovanhemmat toinen, esivanhempia on kymmenennessä sukupolvessa jo 1024, ja 15. sukupolvessa yli kolmekymmentätuhatta. No joo, läheskään kaikki eivät löydy. Ja mitä kauemmas taaksepäin mennään sitä niukemmiksi käyvät asiakirjojen maininnat, ellei törmää aatelissukuun tai virkamiehiin.

Minä tutkin ensin äidinäitini esivanhempia. Suurin osa oli eteläpohjalaisia talollisia tai torppareita. Maininnat olivat niukkoja ja usein puutteellisia, työ oli hidasta. Samoin oli isäni isän kohdalla. Mutta äidinisäni ja isänäitini esivanhemmista löytyi pappissukuun kuuluva henkilö, ja vau, työ muuttui helpoksi. Papit ja virkamiehet on dokumentoitu hyvin, ja kaksi linjaa päätyi (kuinkas muuten) Östen Sursilliin, isäni äidin puolelta hänen Anna-tyttäreensä ja äitini isän puolelta hänen Magdalena-tyttäreensä.

En silti tunne olevani Sursill, ja vaikka olikin hienoa päästä Gjös-sukuisten kirkkoherrojen kautta kaukaisimpaan löytämääni esi-isään Jösse Olofssoniin, joka sai rälssikirjeen vuonna 1444 ja josta tuli ruotsalaisen Giös-aatelissuvun kantaisä, en koe heitä sukulaisikseni.

Esivanhemmissa olisi varaa valita kenen jälkeläinen haluaa ajatella olevansa. Siellä on maataloustyöläisten lisäksi räätäleitä ja lukkareita ja monia muita ammatteja harjoittavia. Hevosvaraskin löytyy, vaikka hän oli samalla myös ison talon isäntä.

Eniten yhteyttä tunnen eteläpohjalaisiin talonemäntiin, mutta kiinnostavin esivanhemmistani on jotain muuta. Olen sen maininnut ennenkin: hän on Staffan Skytt, monilla käräjilläkin noidaksi todettu, joka hänestä annettujen todistusten mukaan tosin osasi noitua, mutta hänen ei tiedetty koskaan vahingoittaneen ketään.

En ole kuitenkaan perinyt häneltä noidan taitoja, ja ehkä niin on hyvä. En ole luonteeltani niin ystävällinen kuin hänen kerrotaan olleen.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Fiktiiviset juureni

Lapsena opin, että kuulun karijokelaiseen Prosin sukuun. Opin sen mummiltani, joka oli karijokelaisen Akseli Prosin tytär. Jos minua olisi ohjattu toisin, olisin tietenkin voinut ajatella kuuluvani isäni sukuun, tai äitini isän, Kauhajoella syntyneen Järvilehdon sukuun. Mutta mummin käsitys tarjoutui itsestäänselvyytenä, jolle kukaan ei tarjonnut vaihtoehtoa.

Tarinan mukaan Karijoelle tuli vuonna 1606 saksalainen Ambrosius, joka perusti sinne paikkakunnan kolmannen talon. Tarina toistuu nykyisissäkin Karijoen paikallishistorioissa, vaikka sille ei löydy tukea asiakirjoista. Brusin talossa on tosin ollut Ambrosius-niminen isäntä, mutta jo häntä ennen sitä isännöi Thomas Mattsson, joka käräjillä syyskuussa 1652 ilmoitti haluavansa ottaa viljeltäväksi tuon "ylimuistoisesti autiona" olleen talon.

Isoäitini isän isä tuli Teuvalta ja avioitui Karijoella Brusin talon tyttären kanssa. Tytär ei perinyt kotitalostaan kuin torpan, mutta hän ja hänen miehensä ostivat siitä pienen osan, ja mies ryhtyi käyttämään sukunimeä Brusi, jonka heidän poikansa sitten muutti muotoon Prosi.

Eteläpohjalaiset sukunimet olivat yleensä alkuaan talon nimiä, joten tapa muuttaa sukunimeä talon mukaan oli vielä 1800-luvulla yleinen. Kaikki karijokelaisetkaan Prosit tai Brusit eivät siis välttämättä ole sukua toisilleen. Mummini oli siitä tietoinen, mutta sekään ei häirinnyt hänen uskoaan, että Prosin suku ja siihen kuuluminen olivat jotain erityistä.

Muistitietona kulkevat tarinat tapaavat tunnetusti muuntua. Sukututkimus ja paikallishistoriat taas ovat villiä aluetta, jossa tekijän pätevyydeksi riittää kiinnostus ja mahdollisesti myös kyky ymmärtää vanhalla käsialalla kirjoitettua vanhaa ruotsia sen verran, että pystyy lukemaan ainakin kirkonkirjoja. Jonkin alan akateeminen tutkinto esitetään usein meriittinä, mutta ei se näytä parantavan laatua. Aivan liian suuri osa "tutkimustuloksista" tapaa olla valistuneita arvauksia. Jos haluaa tietää tosiasiat, kannattaa olla kriittinen ja selvittää ne. Mutta aina tosiasioilla ei ole niin väliä.

Vaikka tarinat ja tosiasiat eivät kohtaa, juureni ovat silti Karijoella. Ne ovat lapsena tutuksi tulleissa maisemissa ja ihmisissä, joille minä olin Prosin Ellen tyttärentytär. Ja juureni ovat myös mummini kertomuksissa ja siinä, miten hän elämän koki. Miten Foucault sen sanoikaan? Jotenkin niin, että diskurssi ei ole totta siksi, että se vastaisi tosiasioita, vaan se on totta olemalla olemassa diskurssina.