sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ensimmäinen

Kivi lensi keittiön ikkunasta sisään ja tömähti vastapäiseen seinään. Kaisa ja Minna hypähtivät säikähtäneinä seisomaan. Minnan jugurttipurkki kaatui pöydälle lasinsirpaleiden joukkoon. Kaisa oli hetken itkemäisillään, pelästys sai suun vapisemaan. Tytöt olivat kahdestaan vaikka oli jo ilta. Mutta sitten Kaisa muisti olevansa rohkea tyttö. Äitikin aina kehui sitä miten rohkea Kaisa oli, kun uskalsi olla kotona yksin iltaisin. Eikä Kaisa nyt ollut edes yksin, täällähän oli Minna.
Minna meni seinän luo ja nosti kiven lattialta. Se oli suurempi kuin aikuisen miehen nyrkki. Minna laski sen tiskipöydälle ja pöytä kumahti raskaasti. Minnankin suu alkoi vapista ja hän katsoi Kaisaa silmiin. Sitten he molemmat kääntyivät katsomaan mustaa pimeyttä rikkinäisen ikkunan takana. Kaisa tarttui Minnaa kädestä ja veti hänet mukanaan eteiseen. Hän sulki keittiön oven ja tunsi vasta sitten olevansa turvassa.
– Kukaan lapsi ei uskaltaisi, Minna sanoi.
– Eikä jaksaisi, arveli Kaisa. Hän oli hento tyttö, hänen voimillaan kivi ei olisi noussut edes ensimmäisen kerroksen ikkunaan.
– Se oli rosvo, Minna sanoi.
– Tai joku humalainen.
Ajatus rosvosta tai humalaisesta sai tytöt vilkaisemaan pelokkaasti käytävän ovea.
– Soitetaan poliisille, sanoi Minna.
– Ei kun äidille, sanoi Kaisa.

Noin se alkoi, käsikirjoitus, jolla osallistuin Tammen kilpailuun. Etsittiin helppolukuista tekstiä juuri lukemaan oppineille. Käsikirjoituksen laajuus oli 20 liuskaa, mutta kun se vuonna 1980 julkaistiin se näytti ja tuntui ihan oikealta kirjalta. Minä tunsin itseni melkein oikeaksi kirjailijaksi. Tiesin, ettei yhden kirjan julkaiseminen vielä taannut, että kustantaja ottaisi jatkoakin, mutta olin innokas yrittämään.

Kun nyt luen tuota ensimmäistä, huomaan heti taipumukseni luoda tilannekuvia ja kohtauksia, jotka näen mielessäni niitä kirjoittaessani. Ja jos lapsilukijaa (tai miksei aikuistakin) pitää houkutella kiinnostumaan, on yksi hyvä keino luoda vaaran tuntu.

Kirjoitin tuohon aikaan nopeasti ja hyvin rennolla otteella. Siinä on etunsa. Jos tekstiä pohtii ja hioo, se saa lisämerkityksiä, mutta menettää välittömyyden tuntuaan. Ero on ehkä sama kuin akvarellin ja öljyvärimaalauksen.

Hiukan kaipaan tuota akvarelliaikaa.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Lapsen oikeudet 3

Jos aihe on itselle kovin arka, kirjailijan ei yleensä kannata käsitellä kirjoissaan sitä kuin korkeintaan epäsuorasti. Minäkin olen karttanut aihetta, jonka koen hyvin raskaana, mutta tietenkin se on olemassa taustalla.

Niin kauan kuin muistan olen ollut tasapainoton ihminen. Vakituisia seuralaisiani ovat olleet pelot ja ahdistukset. Hankalan luonteeni takia auttamishaluisetkin ihmiset ovat melko pian kyllästyneet yrittämään minun tukemistani, ja vähäiset ystäväni ovat ennen pitkää ottaneet etäisyyttä. Ainoa poikkeus on Tarmo.

Elämäni jakautuu kahteen hyvin erilaiseen jaksoon, aikaan ennen Tarmoon tutustumista ja yhdessä viettämiimme vuosiin. Edelliseen jaksoon sisältyi paljon henkilökohtaista epätoivoa, ja syyllisyydentunteita siitä, että en äitinä aina pystynyt toimimaan vastuullisen aikuisen tavoin. Kun Tarmo tuli elämääni, taipumukseni masentua ja ahdistua pysyi ennallaan, mutta Tarmo auttoi minua kestämään omat ongelmani, ja Tarmon tukemana koin olevani äitinäkin kelvollinen. Valitettavasti apu tuli tyttäreni kannalta myöhään, hän oli jo kouluikäinen.

Muistan yhä, miten pahimpien masennusjaksojeni aikana pyysin itkien, ettei minua jätettäisi yksin huolehtimaan lapsesta. Selitin, etten pyydä sitä itseni takia, vaan koska lapsi kärsii tilanteesta. Minut jätettiin silti. Kävin psykiatrian poliklinikalla, josta sain lääkereseptin. Minulle annettiin aika mielenterveystoimistoon, jossa kävin kerran viikossa keskustelemassa. Ei sellaisesta ollut kovin paljon apua lapselle. Yritin olla reipas, huolehtia hänestä ja puuhailla hänen kanssaan, mutta lapsi vaistoaa äitinsä tunnetilat. Aina en pystynyt hillitsemään itkupuuskiani, ja joskus raivostuin hänelle mitättömistä asioista.

Aikuiselle ei voi tarjota kohtuuttoman paljon tukea, mutta en vieläkään ymmärrä, miksi kukaan ei edes yrittänyt huolehtia lapsesta. Minulla ei ollut voimia eikä kykyä siinä kunnossa arvioida tilannetta ja ryhtyä järjestämään asioita.

Kun seuraan uutisia, asiat tuntuvat edelleen olevan niin kuin silloin. Niin ei pitäisi olla. Ei tarvitse olla pelättävissä mitään äärimmäistä, henkirikosta tai vakavia pahoinpitelyjä. Lapselle on kohtuuttoman raskasta jo pelkästään se, että hän joutuu olemaan kahdestaan sellaisen aikuisen kanssa, joka ei pysty kantamaan aikuiselle kuuluvaa vastuuta.

torstai 27. marraskuuta 2014

Lapsen oikeudet 2

Lapsen pitää saada tuntea olevansa rakastettu, ja hänen pitää saada kokea olevansa turvassa. Noita asioita ei voi asettaa tärkeysjärjestykseen, eivätkä ne korvaa toisiaan. Molemmat ovat perusoikeuksia, jotka pitäisi voida järjestää jokaiselle lapselle.

Käytännössä joudutaan tyytymään puutteellisiin ratkaisuihin, ja on valittava huonoista vaihtoehdoista se, joka on vähiten huono. Lapsista kasvaa silti yleensä hyviä ja kunnollisia aikuisia, mutta he kantavat mukanaan ikäviä muistoja. Työssäni kuulin monenlaisia elämäntarinoita. Lastenkodissa kasvanut tyttö kertoi, että kaikki oli muuten hyvin, mutta hoitajat vaihtuivat, ja jos johonkin ehti kiintyä, hän lähti kohta toiseen työpaikkaan. Toinen tyttö muisteli aikoja, jolloin hän asui alkoholistiäitinsä kanssa metsikössä pahvista kyhätyssä majassa. Hän oli kokenut turvattomuutta ja joutunut jo hyvin pienenä huolehtimaan humalaisesta äidistään, mutta hän ja äiti olivat rakastaneet toisiaan.

Lapsi voi tuntea olevansa turvassa ja rakastettu hyvinkin vaatimattomissa oloissa. Kareta on päätynyt kaksivuotiaana vanhan kerjäläisnaisen hoitoon. Nainen on kiintynyt häneen ja pitänyt hänestä niin hyvää huolta kuin suinkin on ollut mahdollista. He ovat nukkuneet ulkona ja ruokaa on joskus ollut niukasti, mutta Karetan muistoissa tuo aika on onnellinen. Vasta kerjäläisnaisen kuoltua pieni Kareta on kokenut tilanteensa synkkänä ja toivottomana.

Kirra on kasvanut ilotalossa, eikä edes hänen äitinsä ole jaksanut kovin paljon välittää hänen hyvinvoinnistaan. Kun hän pääsee Kraton klaanipäällikön palatsiin ja häntä kohdellaan melkein yhdenvertaisena pienten prinsessojen kanssa, hänen olosuhteensa ovat ulkonaisesti hyvät. Kirra ymmärtää, että hänet on pelastettu huonoista oloista, mutta hänestä tuntuu, että pelastetuksi tulemisen hinta on kova. Hän joutuu opettelemaan aivan uudet toimintatavat ja hän ymmärtää, että hänen aiempaa tuttavapiiriään vieroksutaan ja joitakin hänen kokemiaan asioita pidetään häpeällisinä.

Lapsen oikeuksista huolehtiminen ei aina ole yksinkertaista. Jos pyritään korjaamaan jokin asia, voidaan aiheuttaa toisessa suhteessa suuri vahinko. Siksi olisi tärkeää kuunnella lasta itseään. Lapsi saattaa pyrkiä puhumaan huoltajansa toivomalla tavalla, ehkä vain ollakseen hänelle mieliksi tai ehkä myös peläten kostoa, jos hän "puhuu pahaa" hänestä. Mutta tilannetta rauhallisesti selvitellen lapsen saa yleensä kertomaan, mitä hän toivoo.

Jo hyvin pienenäkin lapsi on oman tilanteensa paras asiantuntija. Hänellä pitää olla oikeus tulla kuulluksi, eikä vain kuulluksi. Lasta ei koskaan saisi jättää tilanteeseen, jonka hän kokee pelottavana tai ahdistavana.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Lapsen oikeudet 1

Lapsesta huolehtiminen alkaa jo ennen hänen syntymäänsä, ja ainoa tapa edistää syntymättömän lapsen hyvinvointia on huolehtia hänen äidistään. Eikä riitä, että varmistutaan äidin fyysisestä terveydestä ja hyvästä kunnosta. Äidin tunnetilat heijastuvat lapseen. Hänen kokemansa pelko, ahdistus ja masennus vaikuttavat syntymättömän lapsen kehitykseen, ja lapsi on jo syntyessään virittynyt äitinsä tunnetilojen mukaisesti.

Äidissä tapahtuu raskauden ja synnytyksen aikana fyysisiä muutoksia, jotka vahvistavat hänen tunteitaan lasta kohtaan. Äiti on siksi yleensä se, joka pystyy parhaiten tarjoamaan lapselle hellyyttä ja saa pienokaisen kokemaan olonsa turvalliseksi. Niin ei kuitenkaan ole aina. Esimerkiksi Vuorileijonan varjossa Sirenalla ei ole mitään tunteita raiskauksen seurauksena syntynyttä lastaan kohtaan. Hän päättää jättää lapsen muiden hoitoon, ja tekee siinä oikein. Lapsi saa mahdollisuuden kasvaa Lisin hoidossa. Lis kuuluu niihin naisiin, joiden äidintunteet heräävät silloinkin, kun heidän hoitoonsa päätyvä pikkulapsi ei ole biologisesti oma.

Isä on äitiä huonommassa asemassa siinä suhteessa, että fyysiset muutokset eivät valmista häntä vauvan vastaanottamiseen. Silti isä saattaa kokea syntymätöntä lasta kohtaan yhtä suuria tunteita kuin äiti, ja vastasyntynyt voi herättää hänessä voimakkaan halun huolehtia ja suojella. Jos äidin ja lapsen välinen suhde syntyy luontevasti ja toimii hyvin, isä voi kuitenkin aluksi jäädä hiukan syrjään.

Jääsilmässä Verrakan vaimo kuolee synnyttäessään pienen tyttären, ja Verrakan isäntunteet laajenevat haluksi ottaa kokonaisvastuu lapsesta.

Vauvaikäisen kannalta biologisella isyydellä ja äitiydellä ei ole merkitystä, mutta hän tarvitsee elämänsä alusta asti pysyvän, turvallisen ihmissuhteen. Verraka ymmärtää sen, ja päättää huolehtia lapsestaan mahdollisimman paljon itse. Hän epäröi vain siksi, että hän tietää olevansa kiivasluontoinen ja tasapainoton. Pohtiessaan vaihtoehtoja hän kuitenkin ymmärtää, että kukaan ulkopuolinen ei luultavasti rakastaisi juuri tätä lasta niin paljon kuin hän on herännyt rakastamaan.

Verrakan ratkaisu on rakentaa lapselleen turvaverkko. Hänellä on siihen mahdollisuus, koska hänellä on palvelijoita ja alaisia, jotka auttavat lastenhoitotehtävissä. Hänellä on myös ystäviä, joihin hän voi turvautua. Merkittävin tukihenkilö on Oosa, joka on luvannut ottaa lapsen luokseen aina tarvittaessa. Oosalle Verraka voi myös kertoa huolensa ja saa häneltä neuvoja.

Lapsen hyvinvoinnista huolehditaan auttamalla sitä ihmistä, joka on vastuussa lapsesta. Aikuisen tunteet eivät kuitenkaan koskaan saa olla tärkeämpää kuin lapsen etu. Verraka tarkkailee itseään ja olisi valmis toimittamaan lapsen turvaan itseltään, jos se osoittautuisi tarpeelliseksi. Myös Oosa seuraa tilannetta, ja toimisi tarvittaessa. Isällä, äidillä tai muullakaan huoltajalla ei ole mitään oikeuksia, vain velvollisuuksia. Lapsella taas on kaikki oikeudet saada kasvaa mahdollisimman turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Kirjailijana esiintymisestä

Kirjailijan nimi kirjan kannessa vertautuu tavaramerkkiin. Jos tuotanto on tasalaatuista, siitä voi päätellä millainen kirja on kysymyksessä. Kirjan kannessa oleva nimi ei kuitenkaan välttämättä ilmoita tosiasiallista tekijää. En ole koskaan julkaissut kirjaa, jossa olisin käyttänyt varsinaista nimimerkkiä (nimeä, jota minulla ei yksityishenkilönä ole ollut ainakin jossain elämäni vaiheessa), mutta käytin kirjailijanimeä Taru Mäkinen vielä senkin jälkeen, kun olin eronnut ensimmäisestä aviomiehestäni ja luopunut hänen sukunimestään. Kirjailijanimellä Taru Mäkinen on julkaistu myös minun ja Tarmon yhteistöitä, koska ne muistuttivat tyyliltään ja kohdeyleisöltään enemmän Taru Mäkisen nimellä aiemmin julkaistuja kuin niitä, joita julkaisimme Taru ja Tarmo Väyrysen tuotteina.

Kirjailijanimellä on merkitystä, kun ihminen valitsee kirjaa luettavakseen. Sillä on merkitystä myös myynnin kannalta, ja tavaramerkin tapaan kirjailijanimikin pyritään tekemään tunnetuksi ja siihen halutaan liittää positiivisia mielikuvia. Silloin ei enää kelpaa se, että kirjailijanimi edustaa tiettyä tuoteryhmää. Julkisuuteen nostetaan kirjan kirjoittanut ihminen, ja hänen pitäisi omaksua Kirjailijan roolihahmo.

Varmaan moni on niin kiinnostava persoonallisuus, että hän voi mennä omana itsenään esiintymisiin ja haastatteluihin, ja hänestä julkisuuteen muodostunut kuva antaa kirjalle lisäarvoa. Ihan kaikilta se ei onnistu noin vain, mutta joku kokee silti velvollisuudekseen yrittää. Minä tiesin, että minulta se ei suju, ja jos joskus vähän yritin, tein sen satunnaisesti. Oikeastaan en edes halunnut esittää itseäni muunlaisena kuin mitä olen.

Kirjailijavierailuja tein mielelläni niin kauan kuin paniikkihäiriöni pysyi sen verran kurissa, että pystyin siihen. En kokenut silloin esitteleväni itseäni Kirjailijana, vaan kerroin kirjoistani. Ne olivat yleensä hauskoja kokemuksia, ja aina yllättäviä. Joskus luuli menevänsä puhumaan jollekin koululuokalle, ja joutuikin juhlasaliin, jonne oli marssitettu koulun kaikki oppilaat. Kerran minut oli kutsuttu suurehkoon kirjastoon, ja yleisönä oli vain yksi tyttö. Hän ei ilmeisesti kuitenkaan huomannut olevansa ainoa minua kuuntelemaan tullut, sillä hänen lisäkseen paikalle tuli muutamia kirjaston työntekijöitä. Puhuin sen mitä olin aikonut, ja sitten tyttö esitti kysymyksiä. Keskustelimme pitkään, ja myöhemmin kuulin, että tytön äiti oli soittanut kustannustoimittajalle ja kehunut onnistunutta kirjailijavierailua, josta hänen tyttärensä oli ollut aivan innoissaan.

Eikä hän ollut innoissaan Kirjailijan tapaamisesta, vaan siitä, että olimme keskustelleet kirjoista, joista hän oli kiinnostunut.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Kirjailijan monta tapaa olla olematta olemassa

Kirjailija on henkilö, joka on kirjoittanut kirjan. Hänen nimensä on yleensä kirjan kannessa. Hän on myös se, jolla on tekijänoikeudet. Mutta kirjailijaksi nimitetty ihminen on paljon muutakin kuin kirjailija. Ja juuri sellaisena kuin hän oli kirjaansa kirjoittaessaan hän oli olemassa vain tuon kirjoitusprosessin aikana. Kirjailijaa ei siis voi enää kirjan valmistuttua tavoittaa muualta kuin hänen kirjastaan.

Jos kirjan sisään rakentunutta kirjailijaa yrittää tavoitella etsimällä henkilön, joka tuon kirjan kirjoitti, pettyy lähes varmasti. Ensinnäkin kirjailija osaa ehkä tuoda kirjoissaan olevat asiat esiin vain kirjoittamalla niistä kirjan. Lisäksi hänellä voi olla ikäviä ominaisuuksia, jotka eivät tule esiin kirjoissa, mutta joihin tavatessa törmää. Ja kirjoitettu kirja on kirjailijalle menneisyyttä. Ei hän välttämättä enää edes tunne ja ajattele kaikesta niin kuin silloin.

Kun lapset ja nuoret ottivat minuun yhteyttä, he toivoivat, että muistuttaisin sitä kirjani henkilöä, josta he olivat kiinnostuneet. Aikuisetkin saattavat odottaa, että kirjailija olisi sellainen kuin kirjan päähenkilö, tai kertoja, tai keskeinen näkökulmahenkilö. Mutta tuskin kukaan kirjailija kirjoittaa yhtäkään fiktiivistä henkilöä täysin omakuvakseen. Ja vaikka hän olisi sitä yrittänyt ja onnistunutkin, se olisi jo vanha omakuva, ei hän enää olisi sellainen.

Osa lukijoista ottaa yhteyttä koettuaan, että kirjailija on kuvannut viisaasti ja ymmärtäväisesti hänen ongelmiaan. Ahdistun sellaisesta aina. Toki haluaisin auttaa, kun apua pyydetään. Mutta en ole psykoterapeutti, enkä edes kovin kärsivällinen tai ymmärtäväinen ihminen. Olen joskus tehnyt opetus- ja kuntoutustöitä, ja silloin suoriuduin niistä kelvollisesti. Nyt olen kuitenkin vanha ja sairas, ja omien ongelmieni takia ärsyynnyn nopeasti ja tulen suorastaan ilkeäksi.

Se kirjailija, joka olin kirjojeni kirjoittajana, on olemassa vain kirjoissani. Valitettavasti.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Kerjäläinen

Jos jonnekin alkaa ilmaantua kerjäläisiä, syytä ei kannata etsiä kerjäämään joutuvista ihmisistä. Silloin ovat pettäneet ne rakenteet, joita ihmiset ovat muodostaneet pitääkseen huolta toisistaan.

Sirpissä ei ole kerjäläisiä, sillä hyvinvointia tasataan ja apua annetaan sitä tarvitseville. Autiomaassa on paljon kerjäläisiä, sillä rikkailta ei saada perittyä riittävästi veroa, että voitaisiin huolehtia huono-osaisista.

Meidän aikanamme ihmiset liikkuvat maasta toiseen, eikä tänne tulevien kerjäläisten ongelma ole meidän yhteiskuntamme luoma. Periaatteessa pitäisi järjestää heidän kotimailleen mahdollisuus huolehtia kaikkien kansalaistensa tarpeista. Mutta periaate on periaate, ihmisten hätä taas on käytäntöä tässä ja nyt.

Jos joku pyytää minulta sellaista, minkä antaminen on minulle mahdollista, olen tavannut antaa sen mitä pyydetään. Kun kerjäläisiä nykyisin kohtaa usein, en tietenkään voi auttaa kaikkia, eivätkä minun pienet lahjoitukseni paranna heidän kokonaistilannettaan. Se ei silti ole tuntunut syyltä olla antamatta rahaa joillekin kerjäläisille.

On oikein etsiä kansainvälisiä ratkaisuja ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, että kenenkään ei tarvitsisi kerjätä. On oikein myös valvoa, että kerjäämistä ei organisoida liiketoiminnaksi, josta hyödyn korjaavat muut kuin kerjäämään joutuvat ihmiset. Mutta niin kauan kuin kerjäläisiä on olemassa, he tarvitsevat apua juuri sillä hetkellä kuin he sitä pyytävät. Yksittäinen ihminen voi silloin tehdä vain sen, että antaa kerjäläiselle pienen lisän hänen päivittäisiin tuloihinsa. On turha pelätä, että kerjääminen jatkuisi senkin jälkeen, jos ihmiselle järjestyy muu tapa tulla toimeen. Se ei taatusti ole sitä, mitä tekee mielellään.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Vaarallinen ihminen

Pahoja ihmisiä en ole koskaan tavannut, joten en kuvaa sellaisia kirjoissanikaan.

Vaarallisia ihmisiä olen tavannut usein. Itse asiassa kuka hyvänsä voi olla vaarallinen silloin, jos hän kokee itsensä tai jonkun toisen olevan uhattuna. Joillakin ihmisillä on muita suurempi valmius puolustaa todellisia tai kuviteltuja oikeuksiaan (ja myös muita, joiden oikeuksia hänen mielestään loukataan), ja tehdä se myös väkivaltaisesti silloin, kun se tuntuu tarpeelliselta. Tilannearvio voi tietenkin olla väärä, väkivalta voi kohdistua syyttömään. Jos ihminen on kiivasluontoinen, hän voi myös reagoida liian herkästi ja käyttää turhan kovia otteita.

Joillakin ihmisillä valmius kokea itsensä loukatuksi voi johtua elämänkokemuksista, jotka ovat vahingoittaneet hänen itsetuntoaan. Jos tällainen ihminen lisäksi on kiivasluontoinen ja hyvin voimakas, hän on tietenkin vaarallinen. Verraka tunnistaa itsensä sellaiseksi ja kärsii siitä. Hän tekee parhaansa hillitäkseen itseään. Se ei onnistu niin hyvin kuin hän ja hänen kanssaan tekemisissä olevat toivoisivat. Tieto omista virheistä ja pyrkimys päästä niistä eroon vähentävät kuitenkin Verrakan vaarallisuutta.

Ihminen voi olla vaarallinen myös sekavuustiloja ja aggressiivisuutta aiheuttavan sairauden takia. Verrakan raivokohtaukset voisi määritellä sairauskohtauksiksi, joissa kyky itsehillintään hetkellisesti katoaa voimakkaan tunneperäisen kiihtymystilan takia.

Ihminen voi siis olla tilapäisesti vaarallinen toisille ihmisille, vaikka hän haluaisi toimia oikein ja hänellä on kyky tuntea empatiaa. Vaarallisempia ovat kuitenkin sellaiset ihmiset, joilla kyky myötätuntoon on syystä tai toisesta vajaa. Tällainen on esimerkiksi Mepetan kuningas Vorma, joka pyrkii oikeudenmukaisuuteen, mutta tukee vain "hyödyllisiä" ihmisiä, ja pyrkii hävittämään ne, joita hän pitää yhteiskunnalle haitallisina.

Empatiakyvyltään vaurioituneen ihmisen tekee vaaralliseksi se, että häntä ei pysäytä sääli eikä myötätunto. Kaikkein vaarallisimpia ovat kuitenkin ihmiset, joille toisten kärsimys tuottaa nautintoa. Heitä on kirjoissani vain muutama sivuhenkilö, sillä en edes osaisi kuvata heitä päähenkilöinä, joiden ajatusmaailmaan minun pitäisi eläytyä. Jostain syystä minulla kesti kauan, ennen kuin aloin edes tunnistaa tuollaisen ilmiön olemassaolon. Muistan hyvin, milloin se tapahtui. Selvittelin kahden nuoren pojan kanssa tapausta, jossa toinen oli kiusannut toista. Kysyin syylliseltä, miksi hän oli tehnyt niin, vaikka toinen oli hänen ystävänsä. Syyllinen puolustautui sanomalla, että se tuntuu mukavalta. Uskomatta korviani kysyin, oliko hänestä mukavaa nähdä ystävän pelkäävän. Hän katsoi minua ihmeissään ymmärtämättömyydestäni ja kysyi: "Eikö se tunnu kaikista mukavalta, kun itse on vahvoilla ja toinen vikisee?"

Ei, se ei tunnu kaikista mukavalta, onneksi. Ja tuokin poika pystyi väkivaltaisen käyttäytymisen tuoman nautinnon ohella tuntemaan empatiaa, joka esti kiusaamista muuttumasta vielä pahemmaksi.

Vaarallisimmillaan ihminen on, jos empatiakyvyn puute yhdistyy väkivallasta nauttimiseen. En silti sanoisi häntä pahaksi silloinkaan, sillä ei hän ole itse valinnut synnynnäisiä ominaisuuksiaan eikä aina elämänkohtaloitaankaan, joihin hän sitä paitsi reagoi valmiuksiensa mukaisesti.

Vaarallisimmillaankin ihminen on lähimmäinen. Ehkä häntä pitää varoa ja valvoa, ettei hän aiheuta vahinkoa, ja häntä voi yrittää auttaa mahdollisuuksien mukaan hallitsemaan itseään, mutta häntä ei pidä syyllistää sellaisesta, mille hän ei voi mitään.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Synkkää

Kun liikkuu metrossa, kaupoissa, melkein missä hyvänsä kodin ulkopuolella, kuulee aivan tavallisilta vaikuttavien ihmisten keskusteluissa sellaista vihapuhetta, mitä kovin monet eivät olisi aikaisemmin kehdanneet julkisesti esittää. Ajan henki tuntuu nyt olevan se, että vierasviha ja milloin mitäkin ryhmää syrjivät ennakkoluulot ovat aivan hyväksyttäviä.

Avoin keskustelu on hyvä asia, mutta vihapuhe ei johda keskusteluun. Siihen ei liity valmiutta tarkastella asiaa miltään muulta kannalta, vaan se on ennakkoluulojen jakamista toisten samanmielisten kanssa, ja se vain vahvistaa niitä.

Mitä voisi tehdä? Vaikenemalla vahvistaa keskustelijoiden uskoa siihen, että heidän puheensa ovat oikein ja hyväksyttäviä. Esittämällä oman mielipiteensä saa kuitenkin aikaan vain suuttumusta.

Silti pitäisi yrittää. Pitäisi jaksaa puolustaa kaikkia, joihin vihapuhe kohdistuu, sillä sen kohteeksi joutuneiden on vaikeaa ja joskus vaarallistakin puolustaa itse itseään.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Marraskuu

"Lis kulki suuren, lämmittämättömän aulan läpi, ja huivista huolimatta hän tunsi palelevansa. Linnan tummakiviset seinät varastoivat itseensä kylmyyttä ja huokuivat sitä huoneisiin. Hän ajatteli, että Vuorimaan pitkät talvet karkottivat lämmön ihmismielistäkin, ja päiväkausia samanlaisena pysyvä raudanharmaa sadetaivas synkisti kaikki."

Mitähän Lis olisi ajatellut Suomen marraskuusta? Hän on tullut Vuorimaahan vain hiukan etelämpää Sirpistä, jossa talvisin voi toisinaan olla viileääkin, mutta sateet tulevat yleensä puuskina ja useimmiten on aurinkoista. Ilmastolliset erot eivät kuitenkaan ole suuret. Vuorimaassakin lumisade on harvinaista, maa pysyy sulana, ja talvisateiden ansiosta luonto on vehreimmillään.

Vuorimaan ilmasto muistuttaa Kreikassa kokemaani, ja Sirpin talvet olen kuvitellut sellaisiksi kuin olivat ne talvet, jolloin olen ollut Kyproksella. Olen palellut talvisessa Ateenassa ja seissyt Agia Napan takana olevilla kalliorinteillä, kun harmaa meri vaahtoaa hyytävän tuulen kourissa. Kerran linja-automatkalla Limassolista Larnakaan vuoristotiellä satoi lunta. Sellainen ei kuitenkaan masenna, sillä sen tietää tilapäiseksi. (Linja-auton kuljettajan mielestä lumisade oli hauskaa, hän lauloi iloisesti melkein koko matkan.)

Suomen marraskuu on viesti siitä, että on kestettävä pitkä, pimeä ja kylmä talvi. Lumi voi valaista sitä, mutta täällä pääkaupunkiseudulla luntakaan ei välttämättä tule kovin paljon, tai se ei pysy.

Pahinta on jatkuva synkkyys. Ei ihme, että virittelemme jo varhain jouluvaloja. Ja joulun jälkeen voikin jo alkaa odottaa kevättä.

torstai 13. marraskuuta 2014

Hiukan biologiaa

Erään arvostelijan mielestä oli kummallista, että Vuorileijonan varjossa Sirena alkaa odottaa lasta yhden kerran seurauksena. Miten monta kertaa hän ajatteli tarvittavan, että raskaus voi alkaa?

Nuorten parissa työskennellessäni jouduin toteamaan, että niin tytöt kuin pojatkin yllättyivät, kun joskus yksi kerta (ja jopa kummankin ensimmäinen) johti siihen, että oli ryhdyttävä järjestämään aborttia. Niin ei tietenkään käy aina, ja joskus lasta ei saa alkuun yrittämälläkään, mutta raskaus on aina mahdollista, jos ei käytetä ehkäisyä. Ja joskus siitä huolimatta; mikään menetelmä ei ole täysin varma.

En siis pidä ollenkaan epärealistisena sitä, että raskaus voi alkaa turhankin helposti. Sen sijaan kritisoin itseäni siitä, että Verraka käyttää naisia hyväkseen jossain vaiheessa varsin vastuuttomasti, eikä silti kerrota yhdestäkään ei-toivotusta lapsesta.

Verrakan käytös naisia kohtaan on piittaamatonta, mutta ilman varsinaista alistamistarkoitusta. Häntä ohjaa biologia, seksuaalinen halu. Ja biologia aiheuttaa sen, että nainen joutuu mahdollisesti kantamaan seurauksia, joita miehelle ei voi tulla. Verraka käyttää hyväkseen myös nuoria miehiä. Niin mies kuin nainenkin voi kokea tilanteen epämiellyttävänä, mutta vain nainen voi tulla raskaaksi.

Kun tein sukututkimusta totesin, että esiäitini 1700- ja 1800-luvulla synnyttivät lapsen yleensä suunnilleen kahden vuoden välein niin kauan kuin he pysyivät terveinä ja aviomies oli elossa. Yhdelle naiselle kymmenenkään synnytystä ei ollut epätavallisen paljon. Lapsia haluttiin, heitä tarvittiin kasvamaan avuksi talon töihin, ja heistä toivottiin vanhempiensa vanhuudenturvaa. Ja oli tavallista, että lapsista läheskään kaikki eivät eläneet aikuisiksi asti.

Naisten osana on ollut kautta historian melkein kaikissa tunnetuissa kulttuureissa käyttää suuri osa ajastaan ja voimistaan raskaana olemiseen, synnyttämiseen, imettämiseen ja lastenhoitoon. Useimmat ovat kokeneet sen luonnolliseksi osakseen ja olleet tyytyväisiä, jopa onnellisia. Mutta aikaa, voimia ja mahdollisuuksia kaikkeen muuhun on tietenkin jäänyt rajoitetusti.

Otetaanpa esimerkiksi Lis, Vuorimaan kuningatar. Hän on älykkäämpi ja kyvykkäämpi kuin puolisonsa Kareta, ja hän on hankkinut myös taistelutaidot. Mutta kun hän joutuu pakkotilanteessa johtamaan sotajoukkoa, hän on hyvin huolissaan sovittaessaan ylleen varusteita, joiden pitäisi suojata myös syntymätön lapsi. Kun Kareta tulee paikalle, hän jättää mielellään johtamisen Karetalle. Ja vaikka Lis selviäisi hallintotehtävistä paremmin kuin Kareta, he eivät voi vaihtaa rooleja. He haluavat paljon lapsia, ja Kareta ei pysty ottamaan omaksi tehtäväkseen raskauksia eikä synnytyksiä.

Tietenkin on aina olemassa ihmisiä, jotka pyrkivät alistamaan toisia, kun se vain on mahdollista. Aivan varmasti on miehiä, jotka joko yksilöinä tai ryhminä pyrkivät alistamaan naisia silloin, kun ovat saaneet siihen tilaisuuden. Mutta yleisesti ottaen naisen saattaa miehen kanssa joissakin suhteissa eriarvoiseen asemaan biologia. Toisaalta se rajoittaa, mutta toisaalta antaa jotain sellaista, josta voi olla iloinen ja ylpeä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Isä(i)n perintö

Kun synnyin, äitini oli jo muuttanut asumuseroon isästäni ja asui vanhempiensa luona. Isoisäni haki äitini ja minut synnytyssairaalasta kotiin, ja jäin isovanhempieni luo äitini muuttaessa muualle. Kolmen ensimmäisen elinvuoteni ajan isoisäni oli kaikkea sitä, mitä hyvä isä on lapselle.

Olin kolmevuotias, kun isoisäni teki itsemurhan ampumalla itsensä virka-aseellaan. Se tapahtui yöllä kotonamme. Aamulla minulle kerrottiin, että isoisä oli lähtenyt pitkälle matkalle. Minut sijoitettiin äitini uusperheeseen, jossa jo oli pieni poikavauva. Äitini kummastukseksi isäpuoleni suhtautui minuun myönteisesti ja kohteli minua hyvin. Minä luotin häneen kuin isään, vaikka olin täysin tietoinen siitä, että hän ei ollut "oikea" isäni.

Biologinen isäni oli minulle olemassa hänestä otettuna ylioppilaskuvana ja kirjahyllyssämme olevana romaanina, jonka hän oli kirjoittanut. Lisäksi äitini huomautti usein, että olin yhtä ruma kuin isäni ja minulla oli isäni inhottava luonne. Isäni valokuva todisti edellisen väitteen, ja myöhemmin totesin isäni romaania lukiessani, että hän oli älykäs ihminen, joka osasi kirjoittaa älykkään ilkeästi. Romaani oli isäni ainoa kaunokirjallinen teos, ja ymmärsin jo koulutyttönä, että eräs siinä oleva hyvin kielteisesti kuvattu naishahmo edusti hänen käsitystään äidistäni. (Äiti vastasi siihen ainoassa aikuisille suunnatussa romaanissaan kuvaamalla päähenkilön ensimmäistä aviomiestä paljon leikkisämmin, vaikkakin ivallisesti hymyillen.)

En muistanut koskaan tavanneeni isääni, mutta äiti sanoi hänen käyneen kerran katsomassa minua, kun olin vauvaikäinen, ja kerran olin äitini seurassa, kun hän sattumalta tuli vastaamme kaupungilla. Isä oli kuitenkin minulle tärkeä, sillä minusta oli lohdullista tietää, että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli samalla tavalla ruma ja kummallinen kuin minä.

Aikuisena tapasin isäni kahdesti kasvokkain, kerran hänen aloitteestaan ja kerran Helsingin yliopistolla hänen dosenttiluentonsa yhteydessä. Mitään syvempää yhteyttä välillemme ei syntynyt emmekä sitä tavoitelleetkaan. Oli kuitenkin selvää, että äitini oli ollut oikeassa. Ulkonäössämmekin oli yhtäläisyyksiä, mutta minusta oli aivan ilmeistä, että luonteessani oli paljon isältä perittyä.

Vähän aikaa sitten tein sukututkimusta, jossa seurasin isänpuoleista mieslinjaa 1600-luvun Kuivaniemelle asti. Iin käräjäpöytäkirjoista löysin maininnan esi-isästäni, joka sai tuomion siitä, että oli ilmoittanut pyyhkivänsä oikeuden päätöksellä takapuolensa. Minusta on hauska ajatella, että oma sopeutumaton luonteeni juontaa sieltä asti. 

Luonteeni on aiheuttanut minulle paljon ikävyyksiä ja pitänyt huolen siitä, että minulla ei ole ollut kovin runsaasti ystäviä. Erityisen pahoillani olen siitä, että läheiseni ovat joutuneet kärsimään kiivaudestani ja joustamattomuudestani. Mutta sopeutumattomuus ei ole pelkästään paha asia. Tarvitaan myös niitä, jotka sanovat mielipiteensä suoraan ja pitävät kiinni käsityksistään.

perjantai 7. marraskuuta 2014

On vaarallista olla lapsi

Lapsella on melko olemattomat mahdollisuudet valita, kenen hoitoon hän päätyy. Hän ei myöskään voi merkittävästi vaikuttaa siihen, miten häntä kohdellaan. Lapsen avuttomuus ja pyrkimys turvautua herättää kuitenkin useimmissa ihmisissä halun suojella ja auttaa häntä. Useimmissa, niin. Mutta lapsia joutuu myös sellaisten ihmisten hoitoon, joilla ei ole valmiutta vastata heidän tarpeisiinsa. Ja kovin usein käy niin, että hyväntahtoisetkin huolenpitäjät syystä tai toisesta väsyvät ja kyllästyvät.

Tietenkin on onnellisia perheitä, joissa rakastavat aikuiset huolehtivat lapsesta ja toimivat hänen etuaan ajatellen. Mutta hyvää tarkoittavakaan aikuinen ei välttämättä ymmärrä, mitä lapsi tarvitsisi. Lapsi voi yrittää kertoa toiveistaan, mutta hänellä ei ole kykyä tehdä sitä kovin hienovaraisesti, ja se tulkitaan helposti kiukutteluksi tai kapinoinniksi. Yllättävän monet vanhemmat uskovat silloin, että lapsen tahto pitää nujertaa.

Tavallisella lapsella on lähes uskomaton sopeutumiskyky. Hän pyrkii mukautumaan ympäristönsä aikuisten vaatimuksiin ja kehittää omat tapansa selvitä pettymyksistään. Ne tavat voivat kuitenkin muovata hänen persoonallisuuttaan ja hän kantaa ne mukanaan omaan aikuisuuteensa.

Kirra on syntynyt ilotalossa, ja hänen äitinsä on huolehtinut hänestä silloin, kun on jaksanut ja ehtinyt. Sitä ei ole tapahtunut kovin usein. Kirra on tottunut huolehtimaan itsestään, mutta koska hän ei ole saanut osakseen rakkautta, hän pelkää läheisiä ihmissuhteita.

Kareta yrittää kasvattaa vanhinta poikaansa Karetaa moittimalla häntä. Nuori Kareta on sopuisa ja ystävällinen, mutta hänen isänsä toivoisi hänen kasvavan isänsä kaltaiseksi taistelijaksi ja kovaotteiseksi hallitsijaksi. Nuori Kareta joutuu pitkään kamppailemaan alemmuudentuntojensa kanssa.

Verrakan isä on väkivaltainen sekä vaimoaan että lapsiaan kohtaan. Hän väittää kasvattavansa, mutta tosiasiassa hän alistaa ja nöyryyttää. Kun Verraka kasvaessaan alkaa vastustella, kohtelu muuttuu kaiken aikaa julmemmaksi. Se päättyy, kun Verraka on tullut kyllin voimakkaaksi temmatakseen ruoskan isältään ja lyödäkseen takaisin.

Kirra ei kanna kaunaa äidilleen, hän ymmärtää, että tämä ei pystynyt huolehtimaan hänestä paremmin. Nuori Kareta tietää, että hänen isänsä tarkoitti hyvää. Verraka toteaa inhoavansa isäänsä, mutta hän inhoaa myös omaa luonnettaan ja käytöstään, jossa hän tunnistaa isältä perimäänsä ja oppimaansa.

Kun Areno huomaa vanhat ruoskan jäljet Verrakan selässä, hän kysyy: "Oletko ollut orja?" Verraka sanoo: "Pahempaa, olin lapsi."

Läheskään kaikkien lapsuus ei todellakaan ole onnen aikaa. Jälkiä saattaa jäädä, mutta haavat tapaavat arpeutua, ja aikuinen voi vaikuttaa omaan elämäänsä merkittävästi enemmän kuin lapsi.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Miten olisi ripaus nöyryyttä?

Kukapa ei tuntisi kirjailijaa, joka on aliarvostettu. Hänen kirjojaan myydään liian vähän, huomioidaan liian vähän, luetaan liian vähän. Ja jos joku sattuu niitä lukemaan, hän ei ymmärrä niiden merkittävyyttä. (Enkä nyt puhu niistä, joiden syystä tai toisesta pitää ansaita leipänsä kirjoittamalla. Heidän huolensa myyntiluvuista ja huomiosta on aiheellinen.)

Aliarvostuksesta kärsiminen on tuttu tauti, sairastan sitä ajoittain itsekin. Mutta sen lääkkeeksi sopii pieni mietiskely. Kirjoja on tarjolla suunnattomasti: ne vanhat upeat klassikot ja se mitä moninkertaistuvin määrin jatkuvasti julkaistaan. Ei kukaan ehdi kiinnostua siitä kaikesta, ei edes murto-osastakaan. Ja ihmisillä on aika paljon muutakin ja joskus jopa tärkeämpää tekemistä kuin lukeminen.

Ja mikä olisi riittävä määrä vaikkapa myyntiä? Tuhat kappaletta, kymmenentuhatta, satatuhatta, miljoonia? Eihän se ehkä riittäisi, alkaisi tuntua, että pitää saada käännökset suunnilleen kaikille maailmankielille, ja kaikille laaja levikki. Ja tietenkin menestyksen pitäisi jatkua vuodesta toiseen, ja kehuja ja palkintoja pitäisi sadella. Mutta kun sekään ei ehkä riittäisi, jos joku toinen menestyy paremmin. Arvostuksen kaipuu on aika usein sellaista, joka ei tyydyty, vaan vaatii kaiken aikaa lisää.

Aliarvostusta valittava kirjailija tapaa vedota siihen, että hän on nähnyt vaivaa ja suorastaan kärsinyt tuskia teoksensa takia, siinä on hänen sielunsa sisältö, kaikki se kaunis ja viisas, mitä hän on ajatellut. Entä sitten? Onko juuri minun viisauteni niin suurta, että se pitäisi saattaa kaikkien ulottuville silläkin uhalla, että se veisi tilaa monilta muilta viisailta ja kauniilta ajatuksilta?

Pieni annos nöyryyttä auttaa, jos aliarvostuksen tunne uhkaa mielenrauhaa. Minun kirjani ovat vain yhden kirjailijan pieniä puheenvuoroja, jotka tavoittavat vähäiset lukijansa ja ymmärtäjänsä. Mutta se riittää. Miksi ei riittäisi?

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kirjailija silloin ennen

Lapsena luin paljon, ja kirjat olivat minulle melkein todellisempaa kuin se todellisuus, jossa elin. Rakastin monia kirjoja, mutta kirjailijoista en ollut kiinnostunut. Suurin osa heistä, jotka olivat kirjoittaneet nuo minulle rakkaat kirjat, oli sitä paitsi jo kuollut, tai ainakin asui ulkomailla eli 50-luvun suomalaisen mielestä tavoittamattomissa.

Suomalaisia kirjailijoita tapasin, sillä äitini oli kirjailija. Kerran koulutyttönä päädyin jopa äidin mukana johonkin Kirjailijaliiton tilaisuuteen (taisi olla pikkujoulu), koska äiti ei saanut sijoitettua minua siksi aikaa minnekään muualle. Olimme Kirjailijaliiton tiloissa, ja seinillä oli kirjahyllyjä, joista etsin luettavaa ja syvennyin siihen syrjäisessä nurkassa istuen.

Äitini ei ollut merkittävä kirjailija edes omasta mielestään, eikä suhtautunut kirjailijuuteensa vakavasti. Se oli hänelle vain yksi tapa muiden joukossa päteä ja osoittaa monipuolista lahjakkuuttaan. Häneltä julkaistiin puolisen tusinaa teosta, joista yksi oli suunnattu aikuisille ja muut nuorille. Minä pidin niistä kaikista, mutta mitään kovin syvällistä en niistä tavoittanut, eivätkä ne siihen pyrkineetkään.

Minäkin suunnittelin, että minusta tulisi kirjailija. Mutta minä halusin kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin ne, joita rakastin. Tavoitteeni oli siis tulla Merkittäväksi Kirjailijaksi, joka kirjoitti Merkittäviä Kirjoja. Kirjoja julkaistakseen piti kuitenkin vielä silloin löytää kustantaja, sillä kirjojen painattaminen oli kallista, ja kustannussyistä painosten oli oltava suuria. Varsin pian ymmärsin, etteivät kustantajat yleensä julkaise aloittelevalta kirjailijalta Merkittävää Teosta, vaan varmemmin saa läpi jotain pienimuotoista ja sellaista, jolle on riittävästi ostajia.

Menetin melkein kokonaan kiinnostukseni kirjailijaksi pyrkimiseen. Työskentelin opettajana Näkövammaisten ammattikoulussa ja koin työni tärkeäksi. Leikkimielellä osallistuin kuitenkin kilpailuun, jossa etsittiin helppolukuista kirjaa juuri lukemaan oppineille. Sijoituin jaetulle kolmannelle sijalle. Se ei ollut kovin kunniakasta, mutta ovi kustantamoon aukeni. Ryhdyin innoissani kirjoittamaan nuortenkirjoja. Niihin voi sisällyttää paljon sellaista, minkä voi ainakin toivoa herättävän ajatuksia ja antavan aineksia lukijan maailmankatsomukseen

Kirjailijana oleminen oli vielä tuolloin arvostettua. Oli siis hienoa olla kirjailija, vaikka ei kuulunutkaan kirjailijoiden eturiviin. Kustantajatkin pitivät vielä ainakin jossain määrin arvossa vähäisempiäkin kirjailijoitaan. Uusia tulokkaita ei ollut tungokseksi asti.

Se oli silloin. Kaikki muuttui, kun kustannustoiminta joutui painomenetelmien kehittymisen takia kriisiin. Isot kustantajat hamuavat uutuuksia yrittäen epätoivoisesti kilpailla pienkustantajien ja omakustantajien kirjavyöryn seassa. Kannattavaa on enää vain julkaista todellinen menestysteos tai sellainen, jolla on erityisyleisönsä.

Kirjailijana oleminen ei enää ole mitään erityistä. Kuka vain voi pienin kustannuksin julkaista kirjan, ja vaikka Kirjailijat kuinka yrittäisivät puolustaa erityisyyttään, jokainen julkaistun kirjan kirjoittanut ON kirjailija. Meidän on opittava uusi roolimme tai elettävä menneisyydessä ja itkettävä kaipuutamme siihen, mitä ei enää ole.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Homottelusta

Kun miestä tai poikaa on tarkoitus loukata oikein pahasti, on aika tavallista nimittää häntä homoksi. Yleensä nimittelyllä ei ole mitään tekemistä kohteen oletetun seksuaalisen suuntautuneisuuden kanssa. (Naista nimitetään vastaavassa tilanteessa usein huoraksi tarkoittamatta silloinkaan sitä mikä on sanan perusmerkitys.)

On yllättävää, että homo on yleistynyt haukkumasanana samaan aikaan kuin suhtautuminen homoseksuaaliseen suuntautuneisuuteen on muuttunut todella paljon. Ensin luovuttiin kriminalisoinnista ja sitten sairaudeksi luokittelemisesta. Nykyisin lähes jokainen itseään valistuneena pitävä suomalainen vakuuttaa ainakin suvaitsevaisuuttaan, ja aika moni pystyy ymmärtämään mieltymysten erilaisuuden luonnolliseksi asiaksi.

Ihmisen seksuaalisuus on yleensä hyvin laaja-alaista ja mieltymykset ovat yksilöllisiä. Useimmat etsivät seksuaalikumppania vastakkaisesta sukupuolesta ja jotkut tietävät kaipaavansa samaa sukupuolta olevaa kumppania, mutta vaihtoehdot eivät ole toisensa pois sulkevia eivätkä välttämättä pysy samoina eri elämänvaiheissa. Ja sekä hetero- että homosuhteissa yksilöiden toiveet ja mieltymykset vaihtelevat niin paljon, että oikeastaan seksuaalisia suuntautuneisuuksia on lukematon määrä.

Kuvitteelliseen menneisyyteen sijoittuvassa fantasiakirjassa homo olisi outo käsite, sehän kuvaa meidän tapaamme luokitella seksuaalisuutta. Samaa sukupuolta olevien suhde on eri kulttuureissa tulkittu eri tavoin, ja minun oli kehitettävä noille ajattelutavoille sanastoa.

Sirpissä miesten välinen rakkaussuhde hyväksytään luonnollisena, eikä sille tarvita mitään erityistä nimitystä. Autiomaassa suhdetta paheksutaan ja naureskellaan, joten tarvitsin sille haukkumasanan. Sattumalta luin siihen aikaan kuvauksen tuulihyrristä, aavikolla liikkuvista juuriltaan irtautuneista kuivuneista ohdakkeista, jotka takertuivat toisiinsa palloiksi ja kulkivat tuulen mukana. Päätin, että autiomaalaiset nimittävät miehistä kiinnostuneita miehiä tuulihyrriksi. Siihen sisältyi sopivasti negatiivista latausta, niin kuin loukkaukseksi tarkoitettuun sanaan pitää sisältyä.

Vuorimaalaisessa kulttuurissa miesten välinen seksuaalisuhde hahmotetaan alistajan ja alistetun suhteeksi. Hyväksyttynä pidetään siis vain sellaista suhdetta, jossa aikuinen, ylempiarvoinen mies vastaanottaa palveluja nuoremmalta ja vähempiarvoiselta. Ajattelutavan ja myös käytetyt käsitteet lainasin aika suoraan antiikin Kreikasta. Rakastaja on aktiivinen osapuoli, joka hakee itselleen tyydytystä. Rakastettu on se, joka suostuu rakastajan toiveisiin; hänen kokemansa nautinto on mahdollinen, mutta ei välttämätön.

Ake ja Dotar ovat tietoisia erilaisista ajattelutavoista ja nimityksistä, mutta heistä tuntuu, että mikään niistä ei kuvaa heidän suhdettaan. Jokainen ihmissuhde ja myös rakkaussuhde on ainutkertainen ja toimii omilla ehdoillaan.