perjantai 31. lokakuuta 2014

Rasismista

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani suomalaiset kauhistelivat rasismia. Mielestämme sitä oli vain muualla, ei meillä. No, Suomessa vieroksuttiin yleisesti romaneja, joita silloin sanottiin mustalaisiksi, mutta ei sitä pidetty rasismina, sen ajateltiin johtuvan siitä, millaisia mustalaiset olivat, miten he elivät ja käyttäytyivät.

Nykyisin meidän on pakko tunnistaa suomalainen rasismi. Olemme saaneet sille paljon uusia kohteita. Samaan aikaan Suomen romanien asema on monessa suhteessa parantunut. Mutta, mutta ...

Minä ymmärsin suomalaisen rasismin syvyyden hyvin arkisessa tilanteessa. Meitä oli kaksi keski-ikäistä naista, jotka päätimme mennä yhdessä kahville. Kahvio oli minulle tuttu ja olin silloin tällöin poikennut sinne jonkun tuttavani kanssa. Meitä oli aina palveltu asiallisesti, olimme voineet juoda kahvimme rauhassa ja istua vielä kahvikuppien tyhjennyttyäkin hetken juttelemassa. Mutta nyt seuralaiseni Alinda oli romaninainen, joka käytti perinteistä asua.

Kun maksoimme kahvikupillisemme, kassalla seisova nainen vaikutti kovin töykeältä. En kiinnittänyt siihen huomiota, onhan asiakaspalvelijoilla joskus pahoja hetkiä. Menimme pöytään, ja ehdimme juuri ja juuri tyhjentää kahvikuppimme, kun kassalla ollut nainen ilmaantui pöytämme viereen. Hän sieppasi tyhjät kupit pois ja sanoi: "Kun kahvit on juotu, pitää lähteä."

Olimme kahvion ainoat asiakkaat, emmekä olleet ehtineet istua viittä minuuttiakaan. Minä ryhdyin närkästyneenä vaatimaan naiselta selitystä hänen käytöksestään, mutta Alinda nousi tyynesti ja sanoi: "Mennään, Taru, tällaista se aina on."

Enemmän kuin kahvion työntekijän käytös minua järkytti se, että Alindan mielestä kohtelu oli aivan tavanomaista. Se mikä minun mielestäni oli loukkaavaa, oli hänen arkipäiväänsä. Hän ja niin monet muut eri puolilla maailmaa joutuvat kokemaan syrjintää läpi elämänsä, eivätkä jaksa enää edes yrittää vaatia parempaa kohtelua.

Minusta ei ole ihmisoikeusaktivistiksi, mutta kirjailijana olen halunnut tuoda esiin, että rasismi on sekä väärin että tyhmää. Vuorimaassa on kansanosa, joka nimittää itseään ylemmiksi ja maan kolmea muuta etnistä ryhmää alemmiksi. Autiomaassa kaupunkien asukkaat halveksivat hiekka-aavikon paimentolaisia. Jopa Sirpissä, jonne on muuttanut väkeä eri puolilta tunnettua maailmaa, suhtaudutaan hiukan epäluuloisesti Vuorimaasta tulleisiin niin sanottuihin ylempiin.

Rasismissa tyhmyys kaksinkertaistuu, sillä sen lisäksi, että on perusteetonta kuvitella jotain etnistä ryhmää toista paremmaksi tai huonommaksi, rasisti unohtaa ihmisten yksilöllisyyden. Jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi sekä ihmiskunnan jäsenenä että ainutlaatuisena henkilönä, joka edustaa vain itseään.

Vuorimaassa rasismia lähdettiin purkamaan muun muassa päättämällä, että ei enää puhuta alemmista, vaan heistä käytetään heidän itse käyttämiään ryhmänimiä (selut, arriitit ja launit). Ehkä se todella oli tarpeen, onhan alemmaksi nimittäminen osoitus hyvin rumasta ajattelusta. Suomessa on nykyisin korrektia puhua romaneista, ja mikäpä siinä. Asenteita ei kuitenkaan korjata pelkkiä sanoja vaihtamalla, eikä sana välttämättä ole paha, jos sillä selvästi tarkoitetaan jotain asiallista tai peräti positiivista. Alinda sanoi kerran minulle: "Sinä olet ihminen, joka kelpaisi vaikka mustalaiseksi." Se on tunnustus, josta olen ylpeä.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Jos ja kun

Jos olisin saanut sellaisen luonteen kuin olisin halunnut, olisin ystävällinen, kärsivällinen ja auttavainen. Valitettavasti luonteeni ei ole kovin miellyttävä, ei edes omasta mielestäni, ja monien mielestä olen melko sietämätön. Halusin olla hyvä ihminen ja pyrkimykseni oli auttaa muita, jos suinkin siihen pystyisin. Mutta minun on vaikea huomata, milloin ystävällisyyttä ja apua tarvitaan. Sen sijaan olen herkkä kiivastumaan, ja enemmän kuin valmis puolustamaan kuviteltujakin oikeuksiani.

Kirjailijana olen heijastanut oman luonteeni moneenkin kuvitteelliseen hahmoon, mutta Verrakasta kirjoittaessani näin ristiriitani kuin moninkertaisena suurennoksena. Minun taisteluvalmiuttani rajoittaa se, etten ole fyysisesti voimakas, ja tyydynkin yleensä henkiseen pahoinpitelyyn, jossa osaan olla valitettavan tehokas. Verraka on voimakas ja aseiden käyttöön tottunut mies, joka käyttää fyysistä väkivaltaa ja saattaa saada aikaan hyvin rumaa jälkeä.

Eroista huolimatta tilanne on sama: ihminen, joka haluaisi tehdä hyvää, tekee kiivaan luonteensa ja puutteellisen itsehillintänsä takia pahaa.

Olen jo aiemmin todennut, että anteeksiantaminen on oikein ja kaunista, mutta vääryyden kohteeksi joutuneelta sitä ei pidä vaatia. Verraka toteaa: "Hänellä on oikeus vihaansa, ja minun velvollisuuteni on kestää se."

Filosofinen periaate ja myös usko Jumalalta saatuun anteeksiantoon ovat eri asia kuin ihmisten väliset käytännöt. Vaikka en halunnut olla sellainen kuin olen, olen silti sitä. Minun on kestettävä se, miten muut minut kokevat.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Foucault? Foucault!

Monet merkittävät ajattelijat ovat toivottoman huonoja selittämään käsityksiään sellaisella tavalla, että ne ymmärrettäisiin. Osittain se johtuu tietysti asioiden luonteesta, ne voivat olla monimutkaisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Uusia oivalluksia varten ei myöskään ole valmista sanastoa eikä esitystapoja. Toisinaan filosofit kuitenkin onnistuvat muotoilemaan ajatuksensa kohtuullisen selkeästi ja lukijaystävällisesti. Foucault ei siihen pysty, valitettavasti. Ne, jotka sanovat olevansa samaa tai eri mieltä jostain Foucault'n ajatuksesta, ovatkin varsin usein samaa tai eri mieltä jostain sellaisesta, mitä Foucault ei tarkoittanut.

Foucault on oivaltanut selkeästi ja kirkkaasti sen miten ihmisyhteisöjen ja niissä elävien yksilöiden ajatuksia ja toimintaa määrittää järjestelmä, jossa valta, tieto ja käytössä oleva tapa ilmaista asioita (se kuuluisa diskurssi) kietoutuvat yhteen. Valta ei ole vain joillakin, vaan valta on kaikkialla, me sekä käytämme sitä että olemme sen kohteena. Tuo kaikkialle ulottuva persoonaton (tai äärettömän monipersoonainen) valta määrittelee sen, millainen tieto on mahdollista, saamalla sen tuntumaan meistä itsestään selvältä totuudelta, ja opimme ilmaisemaan tietomme tavoilla, jotka tuntuvat ainoilta oikeilta.

Foucault'n ajatuksiin tutustuminen antoi yhtenäisen teoreettisen perustan käsityksille, joita olin muotoillut vaistonvaraisesti ja osaamatta kytkeä niitä toisiinsa:

1. Vallankäyttö ja sen kohteena oleminen on ihmisen arkipäivää, meidän osamme yhteisöllisenä eläimenä. Valta ei ole vain yhteisöjen hallitsemista, vallankäyttö jäsentää myös perheitä ja ystäväpiirejä, jopa parisuhteita. Valta voi jakautua tasaisesti ja sitä voidaan vaihdella eri tilanteissa, mutta aina sitä on. Ja missä on valtaa, on myös vallan väärinkäyttöä. Siksi valtaa pitää tarkkailla ja pitää luoda järjestelmiä, joilla vallan väärinkäytön mahdollisuuksia vähennetään.

2. Meidän ei pidä tyytyä uskomaan tietoamme ehdottoman oikeaksi ja lopulliseksi. Pitää säilyttää valmius epäillä, ja totuudeksi julistettukin pitää voida kyseenalaistaa. (Ja samalla kannattaa muistaa, että tietomme on parhaimmillaankin vain sitä, mitä ihminen voi ymmärtää.)

3. Meidän on tarkkailtava sitä, miten ilmaisemme asioita. Puhetavat ja kaikki muu, millä tuomme esiin käsityksiämme, sisältävät usein vallankäyttöä ja alistamista.

Foucault'n ajatteluun tutustuminen auttoi minua selkiyttämään ajatuksiani. Ehkä siitä siirtyi jotain Tulisydämeen ja Tuulen tavoitteluun, joita kirjoitin rinnakkain Foucault'n teosten lukemisen kanssa. Mutta fiktiota kirjoitetaan toisin kuin filosofiaa. Kaikuja Foucault'n lukemisesta on korkeintaan rivien välissä.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kenen joukoissa

Kirjoitin Tulisydäntä ja väitöskirjaani samoihin aikoihin. Väitöskirjassani keskeisiä teoreetikkoja ovat Michel Foucault, Gilles Deleuze ja jonkin verran myös Roland Barthes. Kaikki ovat ranskalaisia, mutta sitä ei kukaan kritisoinut. Sen sijaan minulta kysyttiin hyvin kärkevään sävyyn, miksi vetoan miesten teorioihin.

En ollut uhrannut ajatustakaan sille, että nuo kaikki kolme olivat miehiä. Heidän sukupuolellaan ei ollut mitään merkitystä, sillä jokainen heistä käsitti ihmisen sukupuolen paljon laajemmin kuin jakona kahteen. Niin kuin ihminen on yksilöllinen muutenkin, hän on yksilö myös sukupuoliolentona. Sukupuolia on siis oikeastaan lukematon määrä.

Foucault, Deleuze ja Barthes eivät edustaneet miesnäkökulmaa, vaan ottivat kantaa yleiseen vallankäyttöön. He pyrkivät purkamaan kaikkea syrjintää ja alistamista, myös naisiin kohdistuvaa, joka on vain osa laajempaa ilmiötä. Ihmisyhteisöillä on taipumus syystä tai toisesta päätyä jäseniään eriarvoistaviin käytäntöihin.

Joitakin älykkäitä ja kiinnostavia naisteoreetikkojakin oli tarjolla, mutta he olivat kovin keskittyneitä naisnäkökulmaansa ja naisen aseman pohtimiseen. Se on ilman muuta tarpeellista, niin kuin on tutkia kaikkien niiden tilannetta, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet syrjityiksi. Mutta siltä pohjalta on vaikea luoda kattavaa teoriaa.

Joku on joskus sanonut, että suomenruotsalaisten oikeuksien puolustaminen on tietysti tärkeää, mutta se on liian pieni asia elämänsisällöksi. Naisten syrjinnän vastustaminen on tärkeää, mutta se ei riitä. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, sukupuolesta riippumatta.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Vastavirtaan

Kärsivällinen kirjailija osaisi houkutella mahdollisimman monta lukijaa olemaan samaa mieltä kanssaan myötäilemällä vallitsevia ajattelutapoja ja herättelemällä vain varovasti ja vähitellen ajattelemaan hiukan perusteellisemmin. Minulla on aika vähän kärsivällisyyttä. Usein tiedän kirjoittavani sellaista, mitä melkoinen osa lukijoista ei hyväksy.

Eivät ihmiset ole pahantahtoisia, mutta kovin rajoittuneita me olemme. Useimmat ovat varmasti sitä mieltä, että meidän pitää kohdella kaikkia kanssaihmisiämme hyvin. Kovin helposti ollaan kuitenkin valmiit sulkemaan joitakin tuon "kanssaihmisyyden" ulkopuolelle. Yleinen mielipide on helppo virittää lynkkausmielialaksi, tai oikeastaan kuolemanrangaistuskaan ei tunnu riittävältä, pahantekijää pitäisi vielä kiduttaakin.

Tunnemme vihaa, jos joku on tehnyt pahaa meille tai sellaiselle, jota kohtaan tunnemme myötätuntoa. Vihan vallassa kostaminenkin voi tuntua oikeutetulta. Kuitenkin meille on opetettu jo Platonin filosofiassa, että pahaa ei saisi tehdä sellaisillekaan, jotka ovat kohdelleet meitä väärin, ja samaa opettaa myös Vuorisaarna.

Pahantekijän on hyvä saada palautetta teostaan, häntä on estettävä toimimasta väärin, ja rangaistuskin voi olla tarpeellinen, jos se auttaa pahantekijää itseään tai selventää muille, mikä ei ole hyväksyttävää. Mutta kosto, niin inhimillistä ja ymmärrettävää kuin se onkin, on väärin.

Kostonhalu perustuu käsitykseen, että pahantekijä on paha vapaasta tahdostaan. Se on mieletön ajatus, sillä kukaan meistä ei ole luonut itseään eikä niitä valmiuksia, mitkä hänellä on ohjata elämäänsä. Vaikka joku todella olisi täysin vailla kykyä välittää muiden tunteista, hänkään ei ole tehnyt itseään sellaiseksi. Ja kaikki me muodostamme vääriä käsityksiä, joiden perusteella sitten toimimme, kun emme parempaan pysty. Mutta silti ihmiset on paljon helpompi innostaa vihaamaan ja tuomitsemaan kuin antamaan anteeksi ja auttamaan.

Vuorileijonan varjon loppupuolella on eräänlainen sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Autiomaan sodan voittajat, Vuorimaan kuningas Kareta, hänen sotapäällikkönsä Verraka, ja Autiomaan uutta hallintoa edustavat Ake ja Dotar kokoontuvat neuvottelemaan siitä, mitä tehdään hävinneen osapuolen päällikölle Rotaalle. Kuolemantuomio on muiden mielestä välttämätön, onhan Rotaa miehineen tehnyt hirmutekoja. Verraka ilmoittaa kuitenkin tehneensä sotilaineen aivan samoja tekoja kuin Rotaa, ja hän sanoo, että jos Rotaa tuomitaan, hän vaatii saman tuomion itselleen. Kareta, Ake ja Dotar alkavat ajatella omia tekojaan ja tunnistavat itsensäkin sotasyyllisiksi. Rotaa jää tuomitsematta, ja koska hänen on autiomaalaisten vaatimuksesta lähdettävä maanpakoon, Verraka tarjoaa hänelle alipäällikön paikan omissa joukoissaan.

Arvelin, että ratkaisu olisi liikaa jopa monille fantasian lukijoille. Tosielämässähän tuollaista ei tietenkään tapahdu, voittaja on aina syytön ja hävinnyt syyllinen ilman toivoakaan armahduksesta.

On kuitenkin ainakin yksi lukija, joka kertoi tulleensa hyvin onnelliseksi siitä, että Rotaa armahdettiin. Sellaisen lukijan takia tuokin kannatti kirjoittaa.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Se tärkein

Kirjailija heijastaa aina kirjaansa maailmankatsomustaan ja käsitystään eettisesti oikeasta, tahtoen tai tahtomattaan. Niin tapahtuu silloinkin, kun kirjailija ei ole selkeästi tiedostanut, mitä perusperiaatteita hän edustaa. Ja lukija löytää aina lukemastaan jotain, mutta ei välttämättä sitä, mikä oli kirjailijan tarkoitus.

Filosofinen pohdiskelu voi olla ihmiselle hyödyllistä, mutta en ole ollenkaan varma siitä, auttaako teorioiden tunteminen ja ymmärtäminen kirjailijaa kirjoittamaan sellaista fiktiota, joka toisi hänen maailmankatsomuksensa lukijan ulottuville.

Filosofinen teoria vetoaa järkeen, taide taas nojaa estetiikkaan. Runoudessa ja joissakin korkeakirjallisuuden muodoissa ne voi ehkä yhdistää. Mutta yleensä kertomakirjallisuus tuo lukijan ulottuville toimivia henkilöitä, ja varma tapa tuhota henkilöiden kiinnostavuus ja uskottavuus on tehdä heistä teoriaa selittäviä esimerkkejä.

Maailmankatsomus ja etiikka on siis kirjoitettava tarinaan "rivien väliin", osoittelematta sitä. Silti sen välittäminen lukijoille on aika monelle kirjoittajalle (myös minulle) tärkein syy kirjoittaa julkaistavaksi. Ja usein tuntee epäonnistuvansa juuri siinä tärkeimmässä.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Vääräuskoisena kirkossa

Elämän tarkoitus ja oikein elämisen periaatteet ovat asioita, joita sekä filosofia että uskonto pyrkivät selittämään. Molemmat joutuvat toteamaan, että emme oikeastaan tiedä, mutta voimme erilaisin perustein olettaa ja aavistaa jotain. Filosofia nojautuu yleensä järkeen, usko vaistomaiseen tunteeseen tai sisäiseen varmuuteen. Filosofinen vakaumus ei siksi pysty tarjoamaan sellaista tunteenomaista lohtua ja turvaa kuin usko.

Uskonnolliset yhteisöt ovat muodostuneet ihmisten uskonnollisen etsinnän ympärille. Uskontoja on käytetty (ja käytetään yhä) ihmisten hallitsemiseen ja manipulointiin. Mutta uskonto voi tuottaa myös paljon hyvää. Ja joka tapauksessa ihmisen uskonnollista etsintää on mahdoton estää, ja se tarvitsee asiallisia ja järjestäytyneitä kanavia.

Vuorileijonan varjon fantasiamaailmassa ihmiset suhtautuvat toistensa uskontoihin yleensä suvaitsevaisesti ja löytävät vieraista käsityksistä yhtymäkohtia omiinsa. Niinhän ei aina ole todellisuudessa, valitettavasti.

Minä kasvoin luterilaiseen uskonkäsitykseen, ja opin jumalanpalveluksissa rituaalin, joka johdatti hiljentymään ja mietiskelemään. Mutta olin aina hyvin vaivautunut siitä, että piti nousta "yhdessä tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme". Minun uskoni ei sopinut ainoaan tarjolla olevaan uskontunnustuksen malliin. Kuulun silti edelleen Suomen luterilaiseen kirkkoon, sillä elämän alkutaipaleella opitut käsitykset ja niihin liittyvät rituaalit ovat uskonnollinen äidinkieli, jonka kautta asiat on helpointa mieltää.

Olen tottunut siihen, että kaikki itseään tosiuskovaisina pitävät pitävät minua vääräoppisena, sillä lestadiolaisvuosiani lukuun ottamatta en ole koskaan sitoutunut minkään ryhmän oppijärjestelmään. Kerran tein kuitenkin verkossa pitkän englanninkielisen testin, jonka perusteella määriteltiin, mitä uskonnollista suuntausta vastaaja edusti. Sen mukaan olen sataprosenttisella varmuudella vapaamielinen kveekari. On mukavaa ajatella, että on olemassa yhteisö, jonka piiriin minut ehkä hyväksyttäisiin. Mutta en tiedä koskaan tavanneeni ketään kveekaria.

Alkutalvella 1998 Tarmo ja minä oleskelimme Kyproksella. Osallistuin paikallisiin jumalanpalveluksiin. Liturgia oli vanhaa kreikkaa, joten pystyin hyvin ymmärtämään sen, ja ortodoksiselle jumalanpalvelukselle ominainen tunnelma oli lumoava. Tiesin, että liturgioiden jälkeen en vääräoppisena saisi osallistua ehtoolliseen, mutta jäin silti usein seuraamaan sitäkin. Paikallinen kirkon työntekijä tuli kerran luokseni, ojensi pienen palan leipää ja sanoi: "Sinä voit ottaa tämän, tämä on siunattu, mutta ei vielä pyhitetty."

Luin tuona talvena myös kirjallisuutta, jossa esiteltiin ortodoksisuutta. Löysin paljon kauniita ajatuksia, vaikka tietenkin myös ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta, niitähän löytyy kaikkialta, missä on ihmisiä. Silti kauneimmalta puheenvuorolta tuntuu tuo leipäpala vääräuskoiselle turistille. Se antoi uskoa siihen, että ihmisillä on halua ojentaa kätensä oikeaoppisuuden vaatimuksen asettamien rajojen yli.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Käännöksistä 3

Uuden testamentin lukeminen alkukielellä on helppoa, luultavasti siksi, että ainakaan osalla sen kirjoittajista kreikka ei ollut äidinkieli, ja he käyttivät siksi varsin tavanomaisia sanoja ja yksinkertaisia lauserakenteita. Mutta tekstin teki tietenkin helpoksi myös se, että tunsin sisällön hyvin.

Se käännös, jota nuorena luin, ja jonka sanamuodot muistan parhaiten, on varsin uskollinen alkutekstille, jopa kömpelyyteen asti. Minä pidän tuollaisista sanatarkoista käännöksistä, tyyliin "Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky". Tuokin jouluevankeliumin alku on vuonna 1992 käyttöön otetussa suomennoksessa käännetty muotoon "Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn".

Useimmat kai pitävät siitä, että teksti käännetään tavallista suomenkielen ilmaisua vastaavaksi. Mikäpä siinä, jos merkitys säilyy. Mutta kun etsitään alkukielen ilmaisulle jotain muuta kuin sanatarkkaa vastinetta, merkityskin saattaa muuttua. Jo vanhassa käännöksessä vierastin sanaa opetuslapsi. Suora käännös alkutekstin sanasta on oppilas. Toki Jeesus joskus nimittää oppilaitaan myös lapsikseen, mutta minun mielestäni oppilas-sanan kääntäminen opetuslapseksi on tekstin "parantelua" vastaamaan kääntäjien mielikuvia.

Uudessa käännöksessä on kuitenkin yksi kohta ylitse muiden todella hassunhauska ja samalla surullinen osoitus siitä, miten vähän kääntäjä kunnioittaa edes sellaista alkutekstiä, jota hän vakuuttaa pitävänsä ainakin jossain mielessä pyhänä (ja johon monet vetoavat kuin ylimpään auktoriteettiin). Tuo kohta on Johanneksen evankeliumissa. Jeesus on juuri sanonut, että yksi hänen kanssaan aterioimassa olevista on kavaltava hänet. Seuraavassa ensin vanhempi ja sitten uudempi käännös:

Ja eräs hänen opetuslapsistaan, se, jota Jeesus rakasti, lepäsi aterioitaessa Jeesuksen syliä vasten. Simon Pietari nyökäytti hänelle päätään ja sanoi hänelle: "Sano, kuka se on, josta hän puhuu." Niin tämä, nojautuen Jeesuksen rintaa vasten, sanoi hänelle: "Herra, kuka se on?"

Yksi opetuslapsista, se joka oli Jeesukselle rakkain, oli aterialla hänen vieressään. Simon Pietari nyökkäsi hänelle, että hän kysyisi Jeesukselta, ketä tämä tarkoitti. Opetuslapsi nojautui taaksepäin, Jeesuksen rintaa vasten, ja kysyi: "Herra, kuka se on?"

Alkuteksti käyttää ilmaisua, joka tavanomaisimmalla tavalla käännettynä tarkoittaisi, että oppilas on Jeesuksen sylissä. Vanhemman käännöksen ilmaisu "syliä vasten" on perusteltavissa, koska kysymys on ruokailuasennosta. Seurue oli asettunut leposohville, joille mahtui kaksi tai kolmekin henkilöä. Niillä lojuttiin vasempaan käteen nojaillen, ja edessä oleva oli tietenkin takana olevan sylissä tai syliä vasten. Mitähän kääntäjien mielessä on oikein liikkunut, kun on pitänyt kääntää, että oppilas on opettajan vieressä? Eihän sekään varsinaisesti väärä ilmaisu ole, he lojuvat vierekkäin, mutta kun alkuteksti tarjoaa luontevaa ja selkeää ilmaisua "sylissä".

No, osaan kuvitella, mitä kääntäjien mielessä on liikkunut. Jeesuksen ja tuon rakkaan oppilaan ympärillä on aina liikkunut arvailuja siitä, mikä heidän suhteensa oli. Mutta se, että oppilas tuossa tilanteessa oli Jeesuksen sylissä tai syliä vasten, ei todista mitään suuntaan eikä toiseen, ja kääntäjät olisivat turvallisin mielin voineet käyttää alkutekstiä vastaavaa sanontaa.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Käännöksistä 2

Platonin teksti on vaikeatulkintaista jo pelkästään siksi, että Platon on hyvin leikkisä ja kirjoittaa monimerkityksisesti. Hän ei siis todellakaan aina tarkoita sitä mitä hän näyttää sanovan, minkä monet Platonin filosofiaa tulkinneet ovat jättäneet huomioimatta.

Platonin kääntäminen vaatii taitoa, eikä pelkkä kielitaito riitä, vaan on tunnettava kokonaisnäkemys, joka on hänen filosofiansa taustalla.

Minulla on Otavan kustantama Platonin koottujen teosten sarja, jolla on ollut asiantunteva toimituskunta. Käännökset ovat yleisesti ottaen huolellista työtä, mutta kun asialla on Saarikoski, on syytä varovaisuuteen. Saarikoski kääntää liiankin sujuvasti, ja juuri sujuvuuden ansiosta seuraava kohta kai on mennyt tarkastajilta läpi, ja myös siksi, että siinä ei voi osoittaa mitään, mikä ei olisi ainakin väljästi johdettavissa alkutekstistä, kunhan sekä suomenkielisiä että kreikankielisiä mahdollisia merkityksiä venytetään. Tässä siis sitaatti Saarikosken kääntämästä Faidroksesta:

"Jos rakastettu antautuu, pääsee hän rakkauden riivaaman ystävänsä ansiosta osalliseksi samasta kauniista tunteesta ja pyhästä vihkimyksestä, jonka todella rakastava kokee päästessään toiveittensa perille."

Rakastetun antautuminen ja rakastajan toiveiden täyttymys viittaavat niin suoraan seksuaaliaktiin, että Saarikosken kaltainen sanataiteen nero ei ole voinut välttyä ymmärtämästä sitä. Hän on siis ilmeisesti olettanut Platonin tarkoittaneen sitä. Rakastetun antautuminen on mainittu alkutekstissä, samoin rakastajan toive ja sana telete, jonka voi tulkita mysteeriin vihkimiseksi. Mutta Saarikoski yhdisteli niitä luoden uuden merkityssisällön, joka ei voi olla Platonin tarkoittama.

Platon hyväksyy seksuaalisuuden, se selviää hyvin Faidroksesta. Hän asettaa ihanteeksi rakkaussuhteen, jota hallitsee yhteinen pyrkimys viisauteen ja hyveeseen, ja hellyydenosoitukset ovat maltillisia ja kauniita. On vaikea tietää, mikä oli Platonille kauniin ja ruman raja, mutta hän kuvasi onnelliseksi myös rakastavaiset, jotka elivät "karkeampaa elämää" ja toteuttivat ne hänen vähemmän kauniina pitämänsä seksuaaliset halut.

Seksuaaliakti on siis Platonin mielestä hyväksyttävää, mutta "kaunis tunne ja pyhä vihkimys", josta Saarikosken käännöksessä puhutaan, liittyy rakastuneen pyrkimykseen tehdä sekä itsestään että rakastetustaan mahdollisimman hyvä ja viisas ihminen.

Olen aina ollut hiukan pahoillani siitä, että minulle rakkaimmat filosofit Platon ja Spinoza ovat molemmat ottaneet lievästi kielteisen kannan ihmisen seksuaalisiin haluihin. Ne hyväksytään välttämättömyytenä, mutta niissä ei nähdä sitä iloa ja elämänvoimaa, mitä ne edustavat. Minun mielestäni niiden rajoittaminen ei tunnu tarpeelliselta muuta kuin silloin, jos niistä aiheutuisi jotain pahaa muille tai itselle. Seksuaaliaktin voi aivan hyvin kokea "kauniina tunteena ja pyhänä vihkimyksenä".

Filosofisen tekstin kääntämisessä ei kuitenkaan saa ottaa vapauksia. Alkutekstissä pitäytyvä kömpelökin käännös on parempi kuin suomentajan yritys elävöittää ja tulkita tekstiä niin että sen merkitys hämärtyy. Ja filosofin teorioita tulkitseva joutuu hyväksymään sen, että viisaimmankin ajattelijan käsityksissä on heikkouksia. Niitä ei pidä peitellä tai parannella, vaikka kuinka toivoisi saavansa häneltä tukea omille teorioilleen.

Käännöksistä 1

Lapsuudenkodissani puhuttiin suomea, mutta kaksi ensimmäistä kouluvuottani kävin ruotsinkielistä kansakoulua. Varsin nopeasti huomasin, että toisella kielellä omaksuttua ajatusta ei aina ollut helppo kääntää toiselle. Vaikka sanoilla olisi ollut sama perusmerkitys, niihin liittyi eri kielissä erilaisia vivahteita ja sivumerkityksiä.

Kieli on sidoksissa kulttuuriin ja heijastaa ajattelutapoja. Joskus merkitykset voivat pohjautua asioihin, jotka jo ovat menneisyyttä, ehkä peräti unohtuneita, mutta elävät yhä kielessä. Uuden kielen oppiminen on siksi aina myös uusien ajattelutapojen löytämistä. Erityisen voimakkaasti koin sen ryhdyttyäni opiskelemaan vanhaa kreikkaa. Tunsin saavani kielen kautta kosketuksen parintuhannen vuoden takaiseen ajatusmaailmaan.

Vanhan kreikan opiskelu oli kirjallisuustieteen opiskeluni sivujuonne. Halusin oppia lukemaan Homerosta alkukielellä. Se ei ollut kovin yksinkertaista kieltä, ja käytyäni alkeis- ja jatkokursseja huomasin, että oppikirjan tekstien jälkeen oli helpointa ymmärtää Uutta testamenttia. Platonin teoksetkin alkoivat aueta nopeammin kuin Homeros.

Iliaasta ja Odysseiasta on kuitenkin olemassa Otto Mannisen erinomainen suomennos, joka on sisällölle uskollinen, mutta säilyttää myös teoksen runouden. Olen sitä mieltä, että vain heksametrimittaan tehty käännös voi välittää sen, mitä nuo eepokset ovat kirjallisuutena. Runomitta liittyy kiinteästi sisältöön korostamalla ja painottamalla sanottua. Suorasanainen käännös ei koskaan tavoita noita muotoon sidottuja merkityksiä.

Runomitan takia Manninen on tietenkin joutunut käyttämään kieltä varsin luovasti. Olen kuitenkin valmis antamaan anteeksi jopa vuorten nimittämisen tuntureiksi, kun heksametri vaatii useampitavuista sanaa ("kuin kulo kulkeissaan tiheikköä tunturirotkon") tai lyhennyksen, kun pitää olla vain yksi tavu ("vuort' alas astuin").

Mannisen käännöksistä en ainakaan minä ole onnistunut löytämään väärinkäsityksiä enkä virheitä, mutta hänellä on runoilijan taipumus tehdä hyvästä vielä parempaa. Hektorin poika on Mannisen mukaan "soma, leikkivä pallero vasta". Suora käännös alkutekstistä on kuitenkin runottomasti "pieni lapsi".

Odysseiassa kuvataan, miten "riemuisaa kohinaansa pauhaten aallot soi kokan kiitävän alla". Riemuisaksi kohinaksi käännetty on alkutekstissä karusti "kova ääni". Mutta olennaista onkin mielikuva merelle lähdön synnyttämästä tunteesta. Kun kirjoitin Kuningastien loppuun "raskaat puiset airot iskivät meren vaahtoamaan" mielessäni oli Odysseian "riemuisa kohina" tai "kova ääni". Kirjallisuudessa voi joskus olla kysymys samasta asiasta, vaikka sekä sanat että kuvakieli ovat toiset.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Totta

Tarkoitukseni oli kuvata arat täydellisen hyviksi ihmisiksi. Ilman muuta oli selvää, että he eivät koskaan pysty vahingoittamaan muita, eivät edes itsepuolustukseksi. Mutta hiukan epäröiden lisäsin heidän ominaisuuksiinsa, että he eivät pysty valehtelemaan.

Ei toden puhuminen välttämättä ole hyvä asia. Niinpä lisäsinkin, että arka osaa vaieta tarvittaessa, tai sanoa puolitotuuksia, jotka harhauttavat kuulijan. Arkoihin kuuluva Miima pystyy omaksikin hämmästyksekseen jopa valehtelemaan ymmärrettyään, että totuus vaarantaisi hänen ystäviensä hengen.

Toden puhuminen kuuluu niihin ihanteisiin, joita olen yrittänyt toteuttaa elämässäni. Muista ihanteistani olen jäänyt kauas, mutta todenpuhujana olen onnistunut joskus liiankin hyvin. Osittain se voi johtua eteläpohjalaisuudestani, opin mummiltani ja äidiltäni tavan puhua kiertelemättä. Osittain kyse voi olla myös luonteeni aspergerpiirteistä (diagnoosia minulla ei ole, mutta tunnistan niitä itsessäni).

Työssäni kasvattajana ja ammattiauttajana tavastani puhua totta oli paljon hyötyä, mutta myös haittaa. Erityisen hyvin mieleeni on jäänyt tilanne, jossa koulukotinuoret ja henkilökunta olivat avoimessa konfliktissa. Nuorten edustaja esitti kysymyksen ja laitoksen johtaja yritti vastata, mutta nuori keskeytti hänet ja sanoi: "Me haluamme, että Taru vastaa, Taru ei valehtele." Minä vastasin, enkä valehdellut. En ollut siihenkään mennessä ollut työtovereitteni suosiossa, ja sen jälkeen olin sitä tietysti vielä vähemmän.

Varsinkin nuoria ja/tai sosiaalisesti ongelmaisia ihmisiä pyritään aivan liian usein auttamaan jollain käsittelytavalla, suostutteluin tai uhkauksin, eikä tunnu olevan mitään väliä sillä, aiotaanko tai voidaanko ne toteuttaa. Minun käsitykseni mukaan ainoa todella toimiva tapa ohjata ihmistä ymmärtämään itseään ja hallitsemaan elämäänsä oli rakentaa välillemme luottamus, ja luottamus saattoi perustua vain rehellisyyteen. (Minun rehellisyyteeni; hänen rehellisyytensä tulisi vasta sitten, kun hän uskaltaisi luottaa minuun.)

On kuitenkin tilanteita, joissa totuus voi loukata tai vahingoittaa. Valitettavan usein olen ollut rehellinen silloinkin. Se ei ole hyve, vaan tilannetajun ja hienotunteisuuden puutetta, johon pahimmillaan sekoittuu silkkaa ilkeyttä.

Pahojenkin asioiden sanominen suoraan voi toki olla parempi asia kuin valheiden verkkoon kietoutuminen. Luultavasti totuus on useimmiten se paras valinta.

Ehkä kirjoitin jotain omasta käsityksestäni, kun annoin Metallin jumalan papin Seirin sanoa: "Toden puhumisessa ei ole mitään pahaa, jos se ei ole pakonomaista."

lauantai 11. lokakuuta 2014

Uhka ja aggressio

Uhkaavaksi koettu tilanne aiheuttaa yleensä halun joko paeta tai hyökätä uhkaajan kimppuun. Reaktio riippuu tietysti tilanteesta, mutta myös yksilöllisestä taipumuksesta. Minulla herää selkeä pakokauhu, jos lähellä on ampiainen. Jos se on samassa huonetilassa kanssani, etsin kuitenkin pakokauhustani huolimatta mahdollisuutta sen tappamiseen.

Jos pakokauhu ei saa yliotetta, vaarassa oleva ymmärtää usein vaistomaisesti, että pakeneminen vain lisäisi vaaraa. Vihaisen koiran hyökätessä pakoon juokseminen laukaisisi koiran saalistusvietin. Aggressiivinen käytös taas vain lisäisi koiran hyökkäävyyttä. Sellaisissa tilanteissa olen useammin kuin kerran seisonut paikallani tai kävellyt hitaasti ja puhunut samalla koiralle ystävällisesti: "Älähän nyt pelottele minua". Se on tehonnut silloinkin, kun koira saatteli minua hampaat kiinni ranteessani.

Uhkaavasti käyttäytyvään ihmiseen tehoaa usein sama kuin koiraan: rauhallinen käytös ja ystävällinen puhe. Mutta aina se ei riitä, kuten ei aina koirienkaan suhteen. Silloin väkivaltaisesti käyttäytyvän voi pysäyttää vain voimakeinoin.

Olisi tietenkin kaunista, jos voimakeinoja käyttävät pystyisivät aina toimimaan rauhallisesti ja niin ystävällisesti kuin suinkin mahdollista. Yllättävän usein he pystyvätkin. Mutta vaaratilanteissa ihminen toimii vaistomaisesti. Voimakeinoilla puolustautuva tai muita puolustava joutuu helposti aggressiivisten tunteiden valtaan. Usein on välttämätöntä, että hän on sitä, sillä vaihtoehtona olisi pelko ja halu paeta.

Periaatteessa vastustan väkivaltaa sen kaikissa muodoissa. Käytännössä olen silti ollut kiitollinen, kun joku aggressiivisesti käyttäytyvä on tullut avuksi tilanteessa, jossa minun keinoni eivät ole riittäneet.

Hyökkäävyys on ihmisen taipumus vastata kokemaansa uhkaan aggressiivisella käytöksellä. Se voi aiheuttaa ongelmia sekä ihmiselle itselleen että muille, mutta sen ominaisuuden voi myös kanavoida hyödylliseen käyttöön. Ongelmia tuleekin oikeastaan vasta silloin, jos aggressiivisuus herää väärissä tilanteissa tai karkaa ihmisen kokonaispersoonallisuuden kontrollista.

Jääsilmässä eräänä juonteena on Verrakan hyökkäävyys. Se ei ole vain hänen luontaista taistelukykyään, vaan siihen vaikuttaa hänen lapsuudessaan isänsä taholta kokemansa raaka väkivalta, ja hänen heikko omanarvontuntonsa. Varsinkin humalassa hän on herkkä tuntemaan itsensä loukatuksi, ja silloin häntä joutuvat pelkäämään hänen läheisimmätkin ystävänsä ja myös vaimo ja lapset.

Verraka toistaa sitä, mitä hänen isänsä oli. Mutta hänen isänsä syytti raivokohtauksistaan muita ja teki mielestään heille sen mitä he ansaitsivat. Verraka syyttää vain itseään, ja se on ratkaiseva ero, joka mahdollistaa muutoksen. Omien virheiden myöntämisen jälkeen muiden suhtautuminen ei enää loukkaa, ja luonteen voiman pystyy ohjaamaan rakentavaan käyttöön.

torstai 9. lokakuuta 2014

Haltia ja haltija

Kun 1990-luvulla lähetin Jääsilmän käsikirjoituksen silloiselle kustantajalleni Tammelle, kustannustoimittaja ilmoitti, että ei ollut enää oikein käyttää kansanperinteeseen kuuluvasta mytologisesta olennosta kirjoitusasua haltia. Koulussa olin oppinut, että se oli ainoa oikea kirjoitustapa, ja haltija tarkoitti vain ja ainoastaan sellaista, jolla oli hallussaan jotain.

Korjasin siis haltiat haltijoiksi, mutta samalla ymmärsin, että oikeastaan olinkin tarkoittanut haltioilla haltijoita, joiden hallussa ihmisen minuus on. Susimaan mytologiassa haltijat ovat eläinhahmoisia, mutta ne kuvaavat ihmisen perusluonnetta, joka säätelee hänen toimintaansa.

Haltijat ovat yleensä näkymättömiä ja tunnistettavissa vain ihmisen käytöksestä. Poikkeuksena on Arenon haltija, susi, joka jonkin aikaa kulkee Arenon mukana näkyvässä muodossaan.

Kun myöhemmin luin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulua, kohtasin Starkin lapset, joista jokainen muodostaa vahvan yhteyden suteen. Tunnistin heti samantapaisen ajatuksen kuin minulla oli, vaikka GRRM vie symboliikan paljon pitemmälle. (Niin, ja anteeksi, GRRM-fanit! Ihailen itsekin tuota fantasiakirjallisuuden jättiläistä, enkä yritä rinnastaa itseäni häneen, totean vain meidän ammentavan samoista lähteistä.)

Susi on joskus tarinoissa pahuuden ja julmuuden edustaja, mutta susihan ei ole paha eikä julma: se on saalistaja, joka tappaa syödäkseen (niin kuin mekin, vaikka emme halua tietää sitä, että pihvimme on peräisin teurastetusta eläimestä). Susi ei ole riidanhaastaja, vaan pyrkii väistämään vaaraa, esimerkiksi ihmistä.

Haltijana susi edustaa ihmisen "eläinluontoa", jossa ei sinänsä ole mitään väärää. Se on pyrkimystä turvata elämän välttämättömyydet itselleen ja läheisilleen, ja puolustaa tai puolustautua tarvittaessa.

Verrakalla on kaksi haltijaa, joista toinen on villikarju. Koin melkoisen yllätyksen, kun löysin Tulen ja jään laulusta hahmonvaihtajan, jonka mukana kulkee villikarju. Odotan jännittyneenä, oppivatko Jon ja hänen sutensa tulemaan toimeen villikarjun ja hänen isäntänsä kanssa. GRRM:n tulkintaa en vielä tiedä, mutta Verrakan villikarju edustaa hyökkäävyyttä, joka saa hänet herkästi kiivastumaan ja ajaa hänet tekoihin, joita hän myöhemmin katuu.

Areno on parantaja, ja siksi hän tulkitsee Verrakan hallitsemattomat raivonpuuskat sairauskohtauksiksi. Verraka toteaa kuitenkin: "Olipa syynä sairaus tai villikarju, kurissa ne on yritettävä pitää."

Akan kylän parantaja sanoo, että kukin saa haltijansa syntyessään, eikä voi valita sitä, mutta huononkin haltijan saaneen kannattaisi ohjata sitä parempaan suuntaan.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Metsän syli

Ihmisen pitäisi pystyä myöntämään omat tekonsa, ainakin itselleen. Se ei ole läheskään niin helppoa kuin miltä se voi kuulostaa. Meillä on taipumus unohtaa pahimmat tekomme, tai ainakin kaunistella niitä. Sekin on varmaan viisas ohje, että pahat tekonsa pitäisi tunnustaa niiden kohteeksi joutuneelle, mutta sitä ohjetta ei ehkä kannata noudattaa aina. Tunnustus ei välttämättä tuota helpotusta kohteelle eikä johda anteeksiantoon ja sovintoon.

Kiusallisten asioiden ajattelemista voi vältellä tehokkaasti. Pitää olla paljon tekemistä, ja kannattaa karttaa yksinäisyyttä. Verraka keskittyy työhönsä Vuorimaan armeijan ylipäällikkönä, ja pahan olonsa hän hukuttaa juomalla, rakastelemalla ja haastamalla riitaa. Susimaassa, suurten metsien keskellä, hän viimein pysähtyy kohtaamaan itsensä. Hän selittää kokemustaan Arenolle:

"Täällä, varsinkin metsästäessäni yksin ennen sinun tuloasi, ehdin pohtia perusteellisesti, millainen olen. Arlo väittää, että metsän Mahti kysyy miehen tekoja, ja jos Mahdille valehtelee, ei pääse metsältä kotiin. Jos kertoo totuuden, Mahti varoittaa pahoista teoista, ja varoituksen saaneen on otettava opikseen, että voisi turvallisesti tulla toistekin metsään. Kun istuin nuotioni luona käyttökelvottoman jalkani kanssa ehdin tunnustaa metsän Mahdille kaiken sen tekemäni pahan, minkä olen pahaksi ymmärtänyt ja minkä tehdessäni olen ollut niin selvä, että tiedän tekoni. Ilmeisesti Mahti tyytyi antamaan varoituksen, koska olen tässä."

Luonnon mahtavuuden kokee monessa muussakin ympäristössä kuin metsässä. Meri, vuoret tai aavikko voivat saada ihmisen hiljentymään ja ymmärtämään mitättömyytensä. Mutta metsät ainakin täällä pohjoisessa (ainoat metsät, joista minulla on kokemusta) ovat mahtavuudestaan huolimatta myös suojaavia. Ne ovat kuin luonnon syli.

Metsä on minulle paikka, jossa minun on helpointa tuntea itseni osaksi luontoa hyvin onnellisella, hyvällä tavalla. Silloin voin melkein uskaltautua myöntämään kaiken senkin, mitä tunnen tehneeni väärin. Sen kokemuksen siirsin kirjailijan vapaudella romaanihenkilölleni.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Sauna

Lämpimässä ilmastossa peseytyminen ei ole ongelma, jos on saatavilla vettä. Jos rakennettiin kylpylöitä, ei ollut kysymys välttämättömyydestä, vaan tavoiteltiin mukavuutta. Varakkaimmalle väelle rakennetut kylpylät olivat suorastaan viihdelaitoksia, joissa joskus oli tarjolla myös seksuaalisia palveluja. Sellainen oli esimerkiksi Metallin jumalan temppelin pappien kylpylä.

Kylmän talven keskellä peseytymismahdollisuus on järjestettävä lämmitettyyn paikkaan. Pohjoisessa ilmastossa sauna oli entisaikaan välttämättömyys, ei vain varakkaille, vaan myös köyhille. Saunominen ei ollut viihdettä, johon suhtauduttaisiin kevyesti, vaan juhlahetki arkisen elämän keskellä: mahdollisuus puhdistua ja kokea uudistuvansa. Siksi sauna koettiin myös henkisen uudistumisen paikkana.

Me olemme tietenkin menettäneet sen, mitä sauna oli esivanhemmillemme. Meille sauna voi olla kylpylämäistä viihdettä. Se ei ole meille enää välttämättömyys, peseytyminenhän onnistuu helposti muuallakin. (Emmekä enää edes peseydy saunassa, vaan pesuhuoneen suihkussa.)

Silloin kun saunominen oli paras ja usein ainoa mahdollisuus peseytyä kunnolla, tavat tietenkin vaihtelivat käytännön vaatimusten mukaisesti. Yhteissaunominen oli käytännöllistä joissakin tilanteissa, mutta silloin oltiin asiallisia. Seksuaalisesti provosoiva tai häiriköivä käytös ei kuulunut saunomiseen. Jos väkeä oli paljon, miehet ja naiset saunoivat erillään. Naisten joukossa olivat kuitenkin usein pojat ja sellaiset miehet, jotka tarvitsivat kylpiessään apua. Sellaiseksi olen kuvannut Akan kylän saunan.

Saunan puhdistautumis- ja uudistumisrituaaliin kuuluva henkinen puhdistautuminen sisälsi myös irtautumisen vihamielisistä tunteista. Miehillä saattoi olla ankariakin yhteenottoja muulloin, mutta saunassa oli toimittava toisin. Akan kylässä Arlo selittää asiaa näin:

"Sauna on paikka, jossa miehet ovat alasti ja ilman aseitaan, ja siksi saunan Mahti tarkkailee erityisen valppaasti epäsovun virittäjiä. Vanhat sanovat, että jos joku on niin röyhkeä, että pyrkii tahallisesti saamaan riitaa aikaan saunassa, hän kohtaa kuolemansa ennen seuraavaa aamunkoittoa. Minun elinaikanani ei kukaan ole kokeillut, pitääkö se paikkansa."

perjantai 3. lokakuuta 2014

Akan kylä

Vuorileijonan varjon fantasiamaailmassa äärimmäisessä pohjoisessa sijaitsee Susimaa, jossa ihmiset asuvat hajallaan pieninä ryhminä, ja kukin kylä valitsee oman johtajansa ja muodostaa omat sääntönsä.

Akan kylää johtavan Akan nimen nappasin kalevalaisesta hahmosta, Pohjan akasta (jonka nimi tosin ei ole Akka vaan Louhi). Akassa ja hänen kylässään on paljon kaikuja Kalevalasta ja suomalaisesta kansanperinteestä, mutta mitään historiallista tai edes mytologista aitoutta en tietenkään ole tavoitellut. Silti oli hämmentävää huomata, että mielestäni hyvin selviä ja ilmeisiä yhtymäkohtia ei läheskään aina tunnistettu. Nuori lukija ihmetteli: "Miten olet voinut keksiä jotain niin hienoa kuin karhujuhlan?" Enhän minä siihen kovin paljon sepittänyt, suurimman osan olin lukenut suomalaista muinaisuutta tutkineiden kirjoituksista.

Akan kylä on kuitenkin lähinnä kuvaus yhteisöstä, joka sinnittelee ankarissa olosuhteissa. Ihmiset joutuvat keskittymään toimeentulonsa turvaamiseen. Se tekee heistä vahvoja, sillä vain vahvat selviävät ja pystyvät myös huolehtimaan jälkeläisistään. Mutta se tekee heistä myös kovia, sillä jokaisen on turvattava omansa ja läheistensä edut.

Autiomaan paimentolaiset elävät yhtä ankarissa olosuhteissa kuin Susimaan ihmiset. Heidän tilanteensa on kuitenkin erilainen kahdessa asiassa. Ensinnäkin paimentolaisten lähellä on hyvinvoivia alueita, Susimaassa eletään kaukana sellaisista. Toisen eron muodostaa luonto. Autiomaa kärsii kuivuudesta, mutta siellä on aurinkoista. Vaikka paahdetta on liikaa ja siltä on suojauduttava, valo vaikuttaa silti mielialaan. Susimaan talvet ovat paitsi kylmiä myös pimeitä, ja mehän tiedämme suomalaisina, mitä se vaikuttaa ainakin osaan meistä.

Ilmasto vaikuttaa aivan varmasti ihmisten mielialaan ja toimintoihin varsinkin silloin, kun eletään luonnonläheisesti. Ankarat pimeät talvet, jotka säännöllisesti keskeyttää kaunis, valoisa kesä, virittävät kokemaan elämän eri tavalla kuin tapahtuu tasaisempien vuodenaikojen ilmastossa.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Peilikuva

Minun lapsuudessani monessa maalaistalossa oli sonni. Se oli todella pelottava olento. Minun annettiin jo pikkutyttönä hoitaa lehmiä, ja saatoin yksin kuljettaa kymmenpäisen lauman maantietä pitkin laitumelta kotinavettaansa. Lehmät tottelivat minua, ja uskoin niiden pitävänkin minusta. Minä ainakin pidin niistä. Mutta kun sonni tuotiin laitumelta, minun käskettiin pysyä jonkin oven luona ja minulle sanottiin, että jos sonni lähtisi tulemaan minua kohti, minun pitäisi nopeasti mennä sisään ja sulkea ovi. Sonnia pystyi taluttamaan yksi talon naisista, joka oli hoitanut sitä vasikasta asti, mutta silti piti olla miehiä lähistöllä, jos sen taltuttamiseen tarvittaisiin voimakeinoja.

(Sukupuolierot eivät kuitenkaan ole kovin yksioikoisia edes nautakarjan keskuudessa. Sonni on yleensä vasikkana sopuisa, ja on sitä taas, jos siitä tehdään härkä. Ja sonnejakin on sekä hurjia että vähemmän hurjia. Johtajalehmä taas saattaa ryhtyä puolustamaan laumaa ja myös omaa asemaansa sonnin tavoin.)

Tein lisensiaatintyöni siitä, miten perinteinen miehinen sankari kuvataan myyteissä ja niihin pohjautuvassa kirjallisuudessa. Häntä verrataan usein sonniin. Hän on runsaan testosteronituotantonsa huippukautta elävä taistelunhaluinen ja taistelukykyinen mies.

Sonninluontoon kuuluvat piirteet eivät kuitenkaan ole edes sankarimiehen koko luonto. Sukupuolet kehittyvät yhteiseltä perustalta, ja miehellä ja naisella on olemassa koko yhteinen ihmisyytensä, josta sukupuoleen sitoutuneet ominaisuudet eri elämänvaiheissa nostavat esiin ja korostavat joitakin piirteitä.

Ihminen pystyy varsin joustavasti ottamaan tarvittaessa käyttöön myös niitä ominaisuuksiaan, jotka peittyvät hänen sukupuoleen sitoutuneisiin valmiuksiinsa liittyvien ominaisuuksien alle. Taistelijasankarista onkin olemassa kaksi perusmuotoa. Toinen niistä toimii korostetun miehisesti taistellen sonninluontonsa ohjaamana tavoitellen valtaa, kunniaa tai rikkautta itselleen. Toisessa taistelijasankarissa miehinen taistelunhalu ja -kyky yhdistyy voimakkaaseen haluun puolustaa heikkoja ja avuttomia. Puolustajasankarilla on siis aktiivisesti käytössä myös ominaisuuksia, jotka yhdistetään naiseuteen.

Jääsilmän Verraka on taistelijasankari, joka sonninluonnostaan huolimatta pystyy toimimaan äidin tavoin jäätyään pienen tyttövauvan yksinhuoltajaksi. Hänet voi ajatella androgyyniksi, mutta kun androgyyni usein mielletään ihmiseksi, jolla sekä miehelle että naiselle tyypilliset piirteet ovat vähäisiä, Verrakan miehisyys on hyvin korostunutta, ja myös hänen kykynsä äidillisyyteen on voimakas.

Kun Verraka joutuu vangiksi naisen hallitsemaan pohjoiseen kylään, hän ja kylää johtava Akka tunnistavat heti keskinäisen samankaltaisuutensa. Akka on nainen, joka suojellakseen kylänsä väkeä on ottanut äitiluontonsa käyttöön miehiset valmiutensa. Akan varsin epätieteellisen tulkinnan mukaan hän ja Verraka ovat kahtaloja. Kahtalon biologinen sukupuoli on eri kuin hänen mielensä sukupuoli, ja koska mieli on ihmisen todellinen luonto, Akka on oikeastaan mies ja Verraka on nainen.

Akka sen enempää kuin Verrakakaan ei kuitenkaan mieti sen kummemmin "todellista" sukupuoltaan. He elävät ihmisyyttään sellaisena kuin se heillä on, Akka naisen roolissa ja Verraka miehen, mutta tunnistavat toisissaan peilikuvansa. Myytti miehisestä puolustajasankarista vertautuukin myyttiin äidistä, joka taistelee rakkaitaan puolustaakseen suurimpiakin uhkia vastaan.