perjantai 29. elokuuta 2014

Nous

Niin tärkeitä kuin Platon ja Spinoza minulle filosofeina ovatkin, olen aina kummeksunut heidän väitettään, että järki ohjaa ihmistä hyvään. Aivan varmasti järki ohjaa elämään sopuisasti ja ottamaan muut huomioon "kohtuullisessa määrin", mutta järki ohjaa myös tekemään pienemmältä vaikuttavaa pahaa suuremman pahan välttämiseksi, ja järjellä voi tehokkaasti perustella varsin julmiakin asioita, kuten sitä, että "hyödyttömiä" ei pidä tukea. Tulisydämessä Kirra selittää, että sellainen ajattelu on harhautunutta järkeä. Mutta mitä sitten olisi se hyvään johtava, oikea järki? Pelkkä älykkyys ei siihen ainakaan riitä.

Platonin kohdalla kysymys voi olla siitä, että käännös "järki" ei vastaa hänen käyttämäänsä sanaa "nous". Järki on kyllä sanan eräs mutta ei suinkaan ainoa merkitys, ja Platon tarkoittaakin ehkä sillä filosofista ymmärrystä siitä, mikä on oikein. Spinoza taas selittää, että järki on tietoa korkeimmasta hyvästä, josta Spinoza käyttää myös nimitystä Jumala, ja järki rakastaa Jumalaa.

Käsite järki liittyy kuitenkin niin läheisesti älykkyyteen, että syntyy virheellinen kuvitelma, jonka mukaan ymmärrys siitä mikä on oikein ja korkeinta hyvää vaatisi erityistä älykkyyttä. Niin ajatellen eettisyys kehittyisi ihmisen aikuistumisen myötä, ja järkevimmät olisivat eettisesti korkeatasoisimpia.

Minun käsitykseni mukaan tieto hyvästä ja pahasta liittyy ihmisen tunne-elämään, häneen kykyynsä tuntea empatiaa. Se on synnynnäinen valmius, jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Pieni lapsi tai syvästi kehitysvammainenkin osaa tuntea sääliä, haluaa auttaa ja pyrkii ilahduttamaan muita.

Empatia saa meidät toimimaan eettisesti silloinkin, kun järki suosittelee julmuutta. Empatia ohjaa rakastamaan lähimmäistä. Se on vaistomaista tietoa oikeasta ja korkein hyve.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Eräs tie

Terveet eivät tarvitse parantajaa. On tasapainoisia ihmisiä, jotka osaavat luonnostaan elää hyväksyen itsensä ja kanssaihmiset puutteineen. Itsensä hyväksyminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö yrittäisi muuttua paremmaksi, mutta tasapainoinen ihminen ymmärtää rajansa, eikä syytä itseään siitä, että ei pysty mahdottomaan. (Ja muiden hyväksyminen ei tarkoita sitä, ettei pyrkisi auttamaan heitä kehittymään hyvään suuntaan.)

En ole tasapainoinen ihminen, ja siksi olen lapsesta asti kamppaillut sen ongelman kanssa, että haluaisin olla parempi kuin olen. Kun en ole siihen pystynyt, olen kokenut syyllisyyttä. Itsensä syylliseksi tunteminen on eri asia kuin se, että ymmärtää tehneensä väärin. Väärien tekojensa myöntäminen vääräksi on tärkeää, mutta itsensä syyllistäminen johtuu kuvitelmasta, että olisi pystynyt toimimaan toisin. Tiedän kuitenkin, että olen aina pyrkinyt tekemään niin oikein kuin osaan ja pystyn, ja väärät tekoni johtuvat siitä, että olen ollut ymmärtämätön tai luonteeni heikkoudet ovat tekohetkellä olleet vahvemmat kuin hyvät aikomukseni.

Minulle tärkeä filosofi on Spinoza, ja Spinozan avulla olen oivaltanut selkeästi sen, että jokainen ihminen pyrkii toimimaan niin hyvin ja oikein kuin suinkin mahdollista. Jos se ei aina tuota hyvää tulosta, ei ole syytä tuntea syyllisyyttä, pitää vain yrittää toimia jatkossa paremmin. Mutta syyllisyydentunne on tunne, ja järki ei pysty muuttamaan tunnetta. Syyllisyydentunteesta vapautuakseni olen tarvinnut tunteen anteeksiannosta.

Uskonto ei minulle merkitse mitään yliluonnollista, vaan se on ihmisen eräs tapa käsitellä samoja asioita, joita filosofiakin käsittelee. Järkeen perustuvien oivallusten sijasta se kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden kokea asiat myytin ja rituaalin avulla tunteenomaisesti. Usko Jumalalta saatuun anteeksiantoon auttaa ihmistä hyväksymään itsensä ja velvoittaa hänet antamaan anteeksi kanssaihmisilleen.

Tulisydämen Dotar ja Jääsilmän Verraka kulkevat sen tien, minkä minäkin olen kulkenut. Usko Kooraan, josta he löytävät avun, on täysin sepitetty uskonto, mutta se sisältää sen ytimen, mikä minun uskossani on tärkeä. Se löytyy monista uskonnoista ja vastaa sitä perusoivallusta, jonka löytää myös filosofiasta, mutta jonka tasapainoinen ihminen oivaltaa vaistomaisesti, asiaa sen kummemmin pohtimatta.

maanantai 25. elokuuta 2014

Hyvät ihmiset

He tietävät, mikä on oikein, ja he tekevät pelkkää hyvää. He myös kuvittelevat, että heidän viisautensa ja hyvyytensä on heidän omaa ansiotaan, eikä se ole tullut syntymälahjana tai johdu ulkoisista olosuhteista. Siksi heillä on oikeus kohdella armottomasti niitä, jotka eivät tiedä, mikä on oikein, ja niitä, jotka tekevät pahaa.

Melkein tähän ikään asti olen ihmetellyt sitä, miten hanakoita ihmiset ovat tuomitsemaan toisiaan ja miten vaikeaa on antaa anteeksi. Vähitellen olen kuitenkin alkanut oivaltaa, että se johtuu ihmisten taipumuksesta pitää itseään hyvinä. Unohdamme omat pahat tekomme ja virheemme, tai selitämme ne toisista johtuviksi. Muiden kohdalla emme löydä puolusteluja.

Oma hyvyytemme on useimmiten yhtä kuviteltua kuin muiden pahuus. Mutta myös se, että ihminen todella on onnistunut elämään tekemättä mitään mitä olisi syytä katua, voi kääntyä pahaksi, jos se tekee hänet armottomaksi muita kohtaan.

Jos ei ole koskaan joutunut huomaamaan itsessään heikkouksia, niitä on vaikea suvaita muissa. Kyky rakastaa myös lähimmäisiä, jotka ovat syntyneet vajaiksi tai kehittyneet sellaisiksi, syntyy siitä oivalluksesta, että voisi olla heidän asemassaan. Kristillinen käsitteistö ilmaisee asian niin, että pitää ymmärtää oma syntisyytensä, joka ei ole vain sitä, mitä on tehnyt, vaan mitä voisi joissakin olosuhteissa tehdä.

Minulle ei jäänyt mahdollisuutta kuvitella olevani hyvä ihminen (vaikka yritinkin pitkään ajatella olevani sellainen), sillä minulla on lapsesta asti ollut jonkinlainen kyvyttömyys hoitaa ihmissuhteitani kelvollisesti. Nykyisin se kai luokiteltaisiin lieväksi autismiksi, mutta silloin sitä nimitettiin kummallisuudeksi. Olen ymmärtämättömyyttäni ja luonteeni puutteiden takia saanut aikaan paljon pahaa. En syytä siitä itseäni, koska tiedän, että en ole pystynyt parempaan, vaikka olisin halunnut. En siis voi myöskään syyttää muita siitä, mitä he ovat.

Hyvät ihmiset eivät tietenkään hekään ole syyllisiä siihen, mitä he ovat. He ovat kuvitellun tai ehkä todellisenkin hyvyytensä vankeja, eivätkä pysty ymmärtämään kanssaihmisiä, jotka eivät ole syntyneet sopuisiksi eivätkä ole eläneet olosuhteissa, joissa kehittyy miellyttävä luonne.

torstai 21. elokuuta 2014

Mahdotonta?

Luin väitteen, että aikuisten parisuhteeseen kuuluu välttämättä seksi, muuten suhde ei voi olla onnellinen. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Onhan seksi tärkeää, ja aika moni täyttä aikuisuuttaan elävä kokee seksin puuttumisen vakavaksi ongelmaksi. Mutta on myös ihmisiä, joille seksi merkitsee hyvin vähän, tai jotka eivät lainkaan halua sitä.

Vuorileijonan varjossa Malee haluaa perheen, mutta ei aviovuodetta, sillä hän on lapsena kokenut seksuaalista väkivaltaa ja karttaa kaikkea, mikä muistuttaa siitä. Malee olisi varmaan monenkin mielestä psykoterapian tarpeessa, mutta itse hän on aivan tyytyväinen tilanteeseen, ja Ake ja lapset ovat hänen elämänsä tärkein sisältö. Kun Aken elämään tulee suhde Dotariin, Malee ymmärtää ja hyväksyy sen.

Okam on kastraatti, ja hänen kiveksensä on poistettu niin varhain, että hänelle ei ole kehittynyt lainkaan seksuaalisia haluja. Hän toteaa olevansa siitä tyytyväinen nähtyään miten halut heittelevät miehiä. Seksuaalisten halujen puuttuminen ei kuitenkaan estä Okamia rakastamasta.

Aikuisten parisuhde on paljon muutakin kuin seksiä, se on keskinäistä rakkautta ja luottamusta. Lukemattomat pariskunnat ovat kokeneet, että rakkaus kestää, vaikka seksi syystä tai toisesta loppuu.

tiistai 19. elokuuta 2014

Mitä väliä

En kuulu niihin, joiden mielestä pitäisi sukupuolten tasa-arvon nimissä kasvattaa lapset sukupuolineutraaleiksi. Sen sijaan toivon, että jokaista lasta rohkaistaisiin kehittämään luontaisia taipumuksiaan. Siihen sisältyy, että "poikamainen" tyttö ja "tyttömäinen" poika saavat olla sellaisia kuin ovat, mutta samalla pitäisi hyväksyä se, että suurin osa tyttöjä haluaa olla "tyttömäisiä" ja enin osa pojista "on poikia". Sukupuoli on biologiaa, ja niin kuin muukin biologiamme se on osa persoonallisuuttamme ja vaikuttaa myös luonteeseemme ja kiinnostuksemme kohteisiin.

Poikamaisuus ja tyttömäisyys (tai miehisyys ja naisellisuus) eivät koskaan esiinny täysin pelkistettyinä, vaan jokaisessa yksilössä on hänen biologisen sukupuolensa määrittämien ominaisuuksien lisäksi vaihteleva määrä vastakkaisen sukupuolen ominaisuuksia. Sen ei pitäisi olla mikään ongelma, eikä edes sen, että biologinen sukupuoli ei aina ole yksiselitteisesti määriteltävissä. Ongelmia tulee kuitenkin, ja ne johtuvat ihmisyhteisöjen pyrkimyksestä muodostaa helposti hahmotettavia ryhmiä. Kanssakäymisestä tulee yksinkertaisempaa, jos osaamme heti luokitella tapaamamme ihmisen jonkin ulkoisen tunnusmerkin perusteella. Naisille ja miehille oletetaan roolit, joiden mukaan pitäisi toimia.

Kaikki eivät sovi sukupuolirooliinsa. Tulisydämessä Malee yrittää opettaa Kirralle naisten taitoja, mutta Kirra livahtaa aina kun se suinkin on mahdollista kuuntelemaan miesten keskusteluja.

Olen kokenut sen minkä Kirrakin. Jos joudun mukaan naisryhmään, en usein pysty osallistumaan keskusteluun. En tiedä mitään sisustustrendeistä enkä muodista, ja minun yritykseni puhua muusta aiheuttavat hämmentyneen hiljaisuuden. Miehilläkin on keskustelunaiheita, joista olen täysin pihalla, mutta yhteisiä kiinnostuksen kohteita sentään löytyy. Silloin tulee kuitenkin ongelmaksi se, minkä olen määritellyt miehen vaikeudeksi kuulla naisen äänellä puhuttua. Moni mies olettaa ilman muuta, että nainen ei voi ymmärtää "miehisiä" asioita, eikä hänen sanomaansa kannata ottaa vakavasti. Lisäksi mies arvioi naista joko mahdollisena seksiobjektina (mikä saattoi olla aika kiusallista, kun olin vielä siinä iässä, jos en halunnut sellaista huomiota) tai äitihahmona (mikä ei yleensä ole mielestäni kiusallista).

Muutama vuosi sitten kokeilin erilaisia internetin keskusteluryhmiä. Yhdessä viihdyin paremmin kuin muissa, ja olin pitkään aktiivisesti mukana. Se oli chatti, jossa kaikkien keskustelijoiden oletettiin olevan homomiehiä, joten minuakin pidettiin miehenä. Suhdetta etsiville kerroin olevani vanha ja varattu, mitä kumpaakin myös olin. Pystyin olemaan täysin oma itseni ja tunsin tulevani hyväksytyksi. Löysin hauskaa juttuseuraa, heitimme herjaa ja välillä keskustelimme vakavasti. Yksityisviesteissä puhuimme yksityisasioitakin. Kahdelle oikein läheiseksi tulleelle tunnustin lopulta myös sen, että olen nainen. Silloin tunsimme toisemme jo niin hyvin, että ystävyys jatkui siitä huolimatta.

Enää minulla ei ole asiaa siihen chattiin. Sinne pitää nykyisin rekisteröityä, ja vaikka voi käyttää nimimerkkiä, sukupuoli pitää ilmoittaa. Kunpa vaihtoehtoina ei olisi vain mies tai nainen, vaan voisi valita kolmannen ja merkitä sukupuoleksi "mitä väliä".

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Politiikan alkeet

Kun Kraton rikkaat ovat saamaisillaan kansan kapinoimaan klaanipäällikköä vastaan, Kirra pitää paikallisen ilotalon kapakassa elämänsä ensimmäisen poliittisen puheen. Hän nousee penkille seisomaan, ja miehet luulevat, että seuraa jokin ohjelmanumero, joita kiertelevät kansan huvittajat tapaavat esittää, usein lasten avustamina. Mutta Kirra julistaa:

"Kapinaan yllyttäjät väittävät olevansa kansan puolella. Uskotteko heitä? Miten kukaan, joka rikastumistaan rikastuu, voisi olla teidän puolellanne? Mitä yhteistä on köyhän ja rikkaan eduilla? Äitini on maksullinen nainen, ja hänen tyttärenään tiedän tarkkaan, miten ihmisten väliset suhteet toimivat. On miehiä, jotka huvittelevat näissä taloissa, vaikka heillä on vaimo, mutta useimmat ostavat naisen käyttöönsä silloin tällöin, koska se on halvempaa ja mukavampaa kuin vaimosta ja perheestä huolehtiminen. Rikkaat ostavat teitä samalla tavalla kuin te ostatte naisen. He haluavat teidät tekemään töitä halvalla, mutta eivät välitä toimeentulostanne. Ettehän te mieti, elääkö nainen sillä metallipalalla, minkä te hänestä maksatte. Ei myöskään kukaan Kraton rikkaista välitä siitä, tuletteko te toimeen palkallanne. Kun maksullinen nainen sairastuu, vanhenee tai lakkaa muuten miellyttämästä, hänestä ei huolehdi kukaan. Eikä kukaan huolehdi teistäkään, kun ette enää pysty työhön, ellei Kratoon saada niitä uudistuksia, jotka klaanipäällikkö on luvannut."

On paljon viisailta kuulostavia poliittisia teorioita, mutta perusasiat pysyvät samoina. Ihmisluontoon kuuluu melkoinen määrä itsekkyyttä, ja jonkun on suojeltava niitä, jotka syystä tai toisesta ovat muita heikompia, niiden ahneudelta, jotka ovat muita paremmassa asemassa.

perjantai 15. elokuuta 2014

Perusasia

Tulisydämessä miehet, joilla on valta, keskustelevat siitä miten edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Dotar selittää: "Autiomaan kaupunkien vauraus perustuu siihen, että paimentolaiset ovat halpoja tuottajia, ja edullista työvoimaa kaivoksiin. He eivät edes aiheuta pahaa mieltä, niin kuin kaupunkien köyhät, joita rikkaat joutuvat näkemään. Paimentolaiset hankkivat elantonsa itse, ja jos eivät siinä onnistu, kuolevat näkymättömissä. Heitä tarvitaan tekemään rikkaat rikkaiksi, mutta tietenkin heillä pitäisi olla ihmisarvoinen elämä, ja sen saadakseen he tarvitsisivat päätösvaltaa omissa asioissaan."

"Ei se riitä", sanoi hiljainen tytönääni.

Miehet huomasivat nyt vasta, että Kirra istui lattialla heidän vieressään. Hän oli varmaan ollut siinä jo jonkin aikaa kuunnellen. Hän hämmentyi, kun kaikki kolme katsoivat häntä ihmeissään, mutta sanoi kuitenkin: "Ensin minusta tuntui, että täällä on kaikki erilaista kuin sataman huvikortteleissa. Mutta täälläkin määrää Metallin jumala. Äidillä ei ollut enää tarpeeksi kuparia minun ruokkimiseeni. Teillä ei ole riittävästi kultaa Kraton johtamiseen. Paimentolaisetkin tarvitsevat vain metallia."

"Samat lait määräävät joka paikassa", Dotar myönsi. "Mutta ihmisten on voitava päättää omista asioistaan. Muuten toiset päättävät heidän puolestaan ja vievät kaiken metallin itselleen."

Kirra katsoi miestä tarkkaavaisena.

"Ensin on kuitenkin oltava metallia, valta päättää omista asioistaan tulee sitten itsestään", hän sanoi. "Malee antoi minulle vähän kuparia äidille vietäväksi, ja äiti antoi siitä osan ilotalon isännälle. Heti hän sai päättää työvuoroistaan ja valikoida asiakkaitaan. Hän saa päättää niistä asioista niin kauan kuin Malee antaa minun viedä hänelle kuparia."

torstai 14. elokuuta 2014

Pako ja paluu

Lapsena uppouduin lukemaan kirjoja paetakseni tosielämää, joka ei vastannut toiveitani. Nuorena tehostin pakoa kirjoittamalla itse tarinoita. En kuitenkaan luonut pelkästään unelmia siitä mitä olisin halunnut olevan, vaan yritin kirjoittamalla myös hahmottaa sitä, miksi todellisuus ei ollut niin hyvä kuin olisin toivonut.

Oman kokemukseni mukaan siis sekä kirjallisuuden lukeminen että kirjoittaminen on pakoa todellisuudesta, mutta tuosta pakopaikasta voi kurkistella tosielämää ja pyrkiä ymmärtämään sitä. Ja oman elämänsä epätyydyttävyyttä pääsee pakoon muuallekin kuin fiktioon, esimerkiksi opiskeluun ja tutkimiseen.

Tulisydämessä on turvattomissa oloissa kasvanut Kirra-tyttö, joka on oppinut välttämään tunteenomaista kiintymistä suojautuakseen pettymyksiltä. Kraton klaanipäällikön perheen hoiviin päästyään hän tarttuu mahdollisuuteen opiskella. Hän hankkii tietoa, jota hän aikoo käyttää rakentaakseen oikeudenmukaisen yhteiskunnan. Omaa henkilökohtaista onnellisuutta hän ei uskalla tavoitella, mutta hän saa tyydytystä ajatuksesta, että hänestä tulee olemaan hyötyä muille.

Onnellinen ihminen saattaa ehkä tyytyä elämään elämäänsä kaipaamatta siihen täydennystä. Henkilökohtaiset pettymykset ja kyvyttömyys luoda onnellisia ihmissuhteita voivat johtaa siihen, että merkitystä elämään etsitään luomalla taidetta tai tekemällä tiedettä. Mutta epäonnistuminen ihmissuhteissa ei ole suinkaan edellytys sille, että voisi keskittyä tekemään jotain yleishyödyllistä. Kun Dotar ryhtyy opettamaan Kirraa, hänen tavoitteenaan on tietojen ja taitojen kartuttamisen lisäksi auttaa tyttöä kehittymään mahdollisimman tasapainoiseksi ja onnelliseksi. Siten ihmisen voimavarat pääsevät parhaiten esiin.

tiistai 12. elokuuta 2014

Kosto

Se kirja, jota lapsena ihailin enemmän kuin mitään muuta, oli Monte Criston kreivi. Pidän tuosta kirjasta edelleen, vaikka se kertookin kostosta. Jo lapsena olin vakuuttunut siitä, että kostaminen on väärin. Olin hiukan kiusaantunut siitä, että sankarin käytös ja motiivit olivat ajoittain ristiriidassa vakaumukseni kanssa. Silti tunsin mielihyvää, kun sankari kosti kokemiaan vääryyksiä.

Kun joutuu lyödyksi, halu lyödä takaisin on luonnollista. Joskus lyöminen on tarpeellistakin, jos pitää puolustaa itseään tai muita. Ja jos suinkin mahdollista, väärin tekevälle pitää osoittaa, ettei hänen tekoaan hyväksytä.

Rangaistuksella tavoitellaan sitä, että väärin tehnyt ei uusisi tekoaan. Tavoitteena voi olla myös osoittaa muille, että kyseisen kaltaista tekoa ei hyväksytä. Kostosta on kysymys silloin, jos tarkoitus ei ole auttaa syyllistä luopumaan väärästä toiminnasta eikä teon tuomittavuudesta ole olemassa epäselvyyttä, vaan motiivina on viha.

Kostonhalu on juurtunut syvälle ihmisluontoon. Uhrin kokema kärsimys tuntuu oikeuttavan vaatimuksen, että tekijän on myös kärsittävä. Lukiessani selostusta jostain rikoksesta tunnen vaistomaista halua mennä potkimaan syyllistä. Mutta kaikki vaistomaiset taipumuksemme eivät ole sellaisia, että niitä pitäisi noin vain toteuttaa.

Ihmisten ja ihmisryhmien kostonhalu aiheuttaa jatkuvasti kierteitä, joissa kostajan ja uhrin roolit vaihtuvat, mutta viha jatkuu. Kierteen voi pysäyttää vain se, joka kärsittyään vuorollaan vääryyttä luopuu kostosta.

lauantai 9. elokuuta 2014

En haluaisi tietää

Kirjoittaessa syntyy toisinaan vaikea ristiriita, kun pitäisi rehellisesti kuvata sellaista, mitä ei haluaisi edes ajatella.

Siis miksi pitäisi? No siksi, että juonessa on käänne, johon liittyvistä asioista ei saisi vaieta. Vaikka kirja olisi viihdettä, ei saisi antaa käsitystä, että jokin paha on harmitonta.

Väkivallan seuraukset pitää kuvata. Ei saa antaa käsitystä, että sota olisi mukavaa leikkiä. Haavoittuminen on tuskallista ja kuolema lopullista, vaikka sen aiheuttaisi kirjan sankari, joka saa teoistaan kiitosta ja ihailua. En kuitenkaan usko, että yksityiskohtien perusteellinen esittely auttaisi ihmisiä tiedostamaan asiat paremmin. Kuvaukset ihmisruumiin hajoamisesta saavat ainakin minut liukumaan tekstin yli kursorisesti. Tiedän, en tarvitse lisäselityksiä.

Enemmän kuin mitään muuta ihmisen tekemää pahaa inhoan ja kammoan tahallista julmuutta. Kidutus on ihmisyyden ehdotonta pohjamutaa, pahinta mihin voidaan syyllistyä. Inhoni ja kauhuni aiheuttaa sen, etten voi lukea edes asiasta kertovia valistavia kirjoituksia. Tiedän, että sitä tapahtuu. Tiedän, että siihen syyllistyvät myös valtiot, jotka haluavat esiintyä ihmisoikeuksien esitaistelijoina. Vastustan kidutusta, syyllistyi siihen sitten kuka hyvänsä ja olivatpa perustelut mitä tahansa. Mutta yksityiskohtia en halua tietää, koska niiden ajatteleminen tuntuu liian pahalta.

Jouduin siis Tulisydämessä vaikean ongelman eteen, kun Dotar päätyy Jaminassa kidutetuksi. Pyrkimykseni oli antaa realistinen kuva ilmiöstä, jossa ei ole mitään hyväksyttävää. En kuitenkaan halunnut rasittaa lukijaa yksityiskohdilla, joita en itse haluaisi lukea. (Ja olisi tietenkin tuntunut tosi inhottavalta kirjoittaa niitä.)

Ratkaisu oli kirjoittaa kuvaus periaatteella ennen-jälkeen. Siinä kuvataan varsinaiseen tapahtumaan johtava tilanne ja tunnelmat. Sitten katkaistaan luku, ja seuraava aloitetaan tilanteesta tapahtuneen jälkeen. Luultavasti lukija ymmärtää aivan hyvin sen mitä Dotar koki.

Kidutuksen kuvaukseen liittyy lieveilmiöitä, joiden takia suoran ja yksityiskohtaisen selostuksen mielekkyyttä kannattaa harkita. Ensinnäkin julmuuksista lukeminen turruttaa. Kun niitä on lukenut paljon, kuvattuihin asioihin alkaa tottua, ne eivät enää kauhistuta. Ja työssäni tutustuin aikoinaan ihmisiin, jotka saivat nautintoa ajatellessaan toisten kärsimystä ja myös aiheuttaessaan sitä. Jos he lukivat kirjoja, he lukivat mielellään kuvauksia julmuuksista, eivätkä ne suinkaan herättäneet heissä empatiaa vaan unelmia siitä, että he pääsisivät tekemään samoin.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kaunis mies

Minun kasvuympäristössäni miehellä ja naisella oli selkeät roolinsa. Niihin opittiin jo lapsena. Tytön piti olla kiltti, ja kiltteyteen kuului pyrkimys miellyttää muita. Miellyttääkseen miehiä tytön ja naisen piti myös pyrkiä kaunistautumaan, tosin vain kohtuullisessa määrin.

Poika ja mies ei saanut olla kovin kiinnostunut ulkonäöstään. Mummini muotoili asian selkeästi eteläpohjalaisittain: "Se on rumaa, jos mies on koree." Miehen arvon määrittivät hänen voimansa ja rohkeutensa. Niiden näkyminen oli hyväksyttyä "kauneutta", ja tuollaisten miehisten ominaisuuksien korostaminen ei ollut paheksuttua ainakaan silloin, kun oli kysymys häjyistä helavöineen.

Jos ihmistä ajattelee ihmiseläimenä, uroksen koristautuminen on oikeastaan aika luonnollista, ja monissa kulttuureissa miehet kiinnittävät paljon huomiota ulkonäköönsä. Sotaisissa yhteiskunnissa olemuksen pitää viestiä taistelukyvystä ja muutenkin sen avulla vaaditaan kunnioitusta. Myös parinmuodostuksessa ulkonäöllä on merkitystä, mutta miehen tarvitsee nähdä vaivaa naista miellyttääkseen vain silloin, jos yhteiskunta on niin tasa-arvoinen, että naisellakin on merkittävässä määrin oikeus valita kumppaninsa.

Vuorileijonan varjo -sarjassa on kaksi miestä, jotka on kuvattu huomiota herättävän kauniiksi. Verraka myös huolehtii ulkonäöstään tarkasti, ja esiintyy julkisuudessa mielellään täydessä sotapäällikön asussa, joka on hyvin koristeellinen. Dotar on tietoinen kauneudestaan ja korostaa sitä halutessaan osoittaa ylemmyyttään, mutta kun hänen kasvonsa vammautuvat ja arvet muuttavat hänen piirteensä vääristyneiksi, uusi tilanne ei vaikuta hänen itsetuntoonsa. Muuttunut ulkonäkö muuttaa kuitenkin ihmisten suhtautumista Dotariin. Tuntemattomien mielestä vammautuneet kasvot vaikuttavat epäilyttäviltä. Tutuillakin tulee väärinkäsityksiä, sillä kun Dotar yrittää hymyillä, arpi muuttaa hymyn irvistykseksi, ja vaikutelma on tahattoman julma.

Kun arvioimme toista ihmistä hänen ulkonäkönsä perusteella, emme yleensä mieti esteettisiä seikkoja. Tärkeintä on, että osaamme lukea ilmeistä ja eleistä jotain henkilön sen hetken mielentilasta ja ehkä luonteestakin. Vammautuneitakin kasvoja oppii katsomaan niin että ymmärtää niiden viestin. Dotariin kiintynyt kolmevuotias Enetta-tyttö toteaakin nähdessään hänet vammautumisen jälkeen: "Jos nuo rumat eivät mene pois, olet minun mielestäni tuollaisenakin ihan kaunis."

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Ruma nainen

Luin romaania, jossa nainen katseli toista naista ja ajatteli: "Onko mitään säälittävämpää kuin ruma nainen." Pysähdyin ihmettelemään, voiko kirjailija (joka on mies) todella kuvitella henkilönsä (joka on kuvattu älykkääksi ja melko tasapainoiseksi naiseksi) ajattelevan noin. Mutta lyhyen miettimisen jälkeen totesin, että tunnen itsekin naisia, jotka arvottavat itseään ja muita naisia ulkonäön perusteella.

Minulla on kokemusta siitä, millaista on olla (tai koska kauneus ja rumuus on vaikea määritellä, uskoa tai tietää olevansa) ruma. Äitini piti huolta siitä, että tiedostin asian jo lapsena. Rumuus oli kuitenkin vain yksi puutteistani, eikä suinkaan suurin huolen aiheeni. Kai tieto ulkonäköni puutteista vaurioitti itsetuntoani jonkin verran, mutta jos olisin saanut korjata yhden ja vain yhden asian itsessäni, ulkonäkö tuskin olisi missään elämäni vaiheessa ollut ensimmäisenä.

Lapsena ja nuorena lukemissani kirjoissa sankari rakastui yleensä kauniiseen naiseen. Kauneus tuntui siis olevan sen edellytys, että pääsisi sankarin rakastetuksi. Mutta vaikka halusin löytää sankarin, joka rakastaisi minua, en koskaan ryhtynyt kovin pontevasti kohentamaan ulkonäköäni sen takia. Haaveilin ihmisestä, joka ymmärtäisi minun ajatusmaailmaani ja jakaisi sen kanssani.

Muistan jo tyttöiässä ihmetelleeni, että naisen on meikattava itseään miellyttääkseen miestä, mutta mies taas kelpaa sellaisenaan. Lupasin opetella meikkaamaan sitten, kun miehet alkaisivat meikata itseään miellyttääkseen minua. Ei ole vielä tarvinnut.

En oikeastaan tiedä, olinko missään vaiheessa erityisen ruma, sillä en ole saanut kovin paljon sellaisia huomautuksia muilta kuin äidiltäni, mutta yleensä kukaan ei ole sanonut pitävänsä minua kauniina. Olen siis ainakin ei-kaunis, eli ihminen, jonka ulkonäköä ei ihailla. En väitä, etteikö se olisi jossain elämäni vaiheessa harmittanut minua, mutta mikään suuri suru se ei ole ollut, enkä osaa ajatella, että siitä olisi ollut minkäänlaista haittaa. Elämässä kokemiini epäonnistumisiin ja vastoinkäymisiin ovat johtaneet paljon merkittävämmät puutteeni.

Jos mahdoton olisi mahdollista, olisin tietenkin ollut mielelläni kaunis, kunhan tuon kauneuden eteen ei olisi tarvinnut nähdä kovasti vaivaa. Mutta ehkä säästyin ikävyyksiltä, kun en joutunut kiusaukseen rakentaa itsetuntoani ulkonäköni varaan. Ruman naisen ei tarvitse varjella kauneuttaan eikä olla huolissaan sen mahdollisesta katoamisesta.

Kiintyessään toiseen ihminen kuitenkin näkee yleensä kiintymyksensä kohteessa kauneutta. Jokainen on kiintymisen arvoinen, eikä kirjoissani yleensä ole rumia naisia, koska en ole sellaisia oikeastaan koskaan tavannut. Toisinaan pidän jopa peilikuvastani.

perjantai 1. elokuuta 2014

Itsekkäät ilot

Ihminen kaipaa elämältä iloja ja etsii nautintoja. Ja mikäpä aikuisiällä olisi suurempi nautinnon lähde kuin seksuaalisuus. Yhden ilo voi kuitenkin olla toisen suru, jos mielihyvää etsivä ei kysy kohteeksi valitsemansa suostumusta eikä välitä hänen tunteistaan.

Seksuaalisuus on vahva voima, ja lähes kaikkien eläinlajien uroksilla taitaa olla taipumus pyrkiä toteuttamaan halujaan myös väkivalloin. Ihminen ei ole poikkeus, vaikka kyky myötätuntoon ja toisen huomioimiseen asettaakin rajoituksia. (Anteeksi yksinkertaistus, urokset! Nainenkin voi vaatia seksiä väkivaltaisesti, mutta naisen voimat ovat yleensä vähäisemmät, ja hänen on teknisesti hiukan vaikea raiskata mies.)

Raiskaaja on siis yleensä mies. Kohteena voi olla nainen tai lapsi, mutta myös mies, joka syystä tai toisesta ei pysty puolustautumaan. Kaikki kulttuurit pyrkivät suojaamaan heikompaa osapuolta, ja raiskaus tunnistetaan periaatteessa rikokseksi. Raja sallitun ja kielletyn välillä on kuitenkin liukuva.

Seksuaalinen väkivalta esiintyy myös naamioituneena kaupankäynniksi. En vastusta prostituutiota, JOS seksuaalisia palveluja myyvä on täysin vapaaehtoinen, ja JOS hänen turvallisuutensa voidaan taata. Valitettavasti nuo ehdot täyttyvät harvoin. (Köyhyyden tai huumeriippuvuuden takia itseään myyvä EI ole vapaaehtoinen, vaan tilanteensa pakottama.)

Vuorileijonan varjossa kuvatut yhteiskunnat ovat miesten hallitsemia, ja naisen asema on melko huono. Seksuaalisia palveluja myyvät sekä naiset että pojat, joilla ei ole juuri muuta toimeentulon mahdollisuutta. Mutta myös avioliitto voi sisältää seksuaalista väkivaltaa. Tardo on ottanut vaimokseen tytön, joka pakotettiin naimisiin hänen kanssaan, ja toteaa: "Jokainen kerta jolloin makasin hänen kanssaan muistutti raiskausta." Tardo katuu sitä miten kohteli vaimoaan ja on alkanut vastustaa kaikkea seksuaalista alistamista. Leoni toteaa: "Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta varsinkin humalassa ajattelen, ettei minun syleilyni voi tuntua vastenmieliseltä."

Selkein kannanotto on kymmenvuotiaalla Kirra-tytöllä, joka on elänyt Kraton sataman ilotalossa. Kraton klaanipäällikön perheen hoiviin päästyään hän päättää hankkia koulutusta ja pyrkiä johtavaan asemaan säätääkseen lain, että vain ihminen itse saa myydä itseään.

Mutta Kirra ymmärtää, että lain lisäksi tarvitaan muutakin: tasa-arvoinen yhteiskunta ja perustoimeentulo kaikille. Silloin valinnan vapaus alkaa olla todellista.