sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Vasen ja oikea

Eiköhän lähes jokainen poliittinen vaikuttaja pyri ainakin jossain määrin edistämään oikeudenmukaisuutta. Ake haluaa Kraton klaanipäällikkönä luoda järjestelmän, joka takaa kaikille ihmisarvon ja poistaa köyhyyden. Hänen politiikkansa on sitä mikä ainakin minun mielestäni on vasemmiston ydintä, solidaarisuutta kaikkein huono-osaisimpiakin kohtaan.

Valitettavasti ihmisluontoon kuuluu melkoinen määrä itsekkyyttä, eikä kovin laaja solidaarisuus toteudu luonnostaan. Kratossa rikkaimmatkaan kauppiaat eivät halua luopua rikkaudestaan, vaan myyvät tuotteita mahdollisimman suurella voitolla ja palkkaavat työntekijänsä niin halvalla kuin suinkin.

Rikkaat on pakotettava suostumaan köyhien asemaa parantaviin uudistuksiin, ja pakko synnyttää vastustusta ja kapinamieltä. Muutamat Kraton varakkaimmista kauppiaista palkkaavat mellakoitsijoita, jotka yllyttävät tavallista kansaakin Akea vastaan. Ake joutuu komentamaan sotilaat pitämään yllä järjestystä.

Kraton kauppiaiden poliittinen ajattelutapa on sama kuin ainakin minun mielestäni oikeistolla kautta aikojen: ihmisillä pitää olla vapaus, ja vapauden vallitessa kyvykkäät menestyvät.

Ongelma on ikuinen, eikä siihen ole lopullista ratkaisua. Olisi hyvä, jos ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja kaikilla olisi kelvollinen toimeentulo. Siihen ei kuitenkaan päästä vapaaehtoisuuden pohjalta, ja ihmiset haluaisivat olla vapaita.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kriitikon hurmaaminen

Jos tavoittelet kehuvia kirja-arvosteluja, sinun kannattaa muistaa, että arvostelu on kriitikolle yksi hänen työnäytteistään, joiden perusteella hänet arvotetaan. Kriitikon on siis arvostelussaan osoitettava, että hän on pätevä ja ymmärtää, mikä on hyvää kirjallisuutta. Jos hän ei ole niin arvostettu, että muut ottavat hänestä mallia, hänen on oltava suunnilleen samaa mieltä kuin parhaina pidetyt kriitikot. Mutta arvostettukin kriitikko on vaarassa joutua syrjäytetyksi, ja hänen on oltava hyvin varovainen, jos hän yrittää poiketa yleensä oikeina pidetyistä arvioista.

Kriitikon kannalta kirjan tärkein ominaisuus on sen tyyli. On turvallista kehua kirja, jonka tyyliä pidetään hienona. (Hyvin kirjoitettua mutta tavanomaista ei yleensä pidetä hienona, vaan tyylin pitää selkeästi erottua tavanomaisesta.) Rohkea kriitikko voi myös pyrkiä ennakoimaan ja kehumaan tyyliä, jonka hän arvelee olevan tulossa muotiin.

Jos kirjailija ei halua tai osaa erottua tyylillä, hän voi tehdä vaikutuksen kriitikkoon osoittamalla laajaa kirjallisuuden ja kirjallisuustieteen tuntemustaan käyttämällä tekstissään viittauksia arvoteoksiin ja teorioihin. Se tosin menee hukkaan, jos kriitikko ei ole perehtynyt juuri niihin, joihin kirjailija viittaa. (Minolais-mykeneläinen kulttuuri ja antiikin Kreikan myytit eivät ole alueita, joissa suomalainen kriitikko vaeltaisi kuin kotonaan. Homeroskin on tullut luettua korkeintaan proosamuotoisena lyhennelmänä.)

Jos haluaa hurmata kriitikon, tärkeintä olisi kuitenkin saada hänet lukemaan kirja ja lukemaan se kokonaisuudessaan. Niin varmaan tapahtuu silloin, kun kriitikko tarttuu merkittävänä pitämäänsä kirjaan tehdäkseen siitä laajan arvostelun. Lapsille ja nuorille kirjoitettu ja myös aikuisille tarkoitettu ei-elitistinen kirjallisuus arvostellaan usein niputettuna ja vain lyhyin maininnoin. Koska arvosteltavia kirjoja ei pidetä arvokirjallisuutena, kriitikko tyytyy yleensä kertomaan kirjan sisällöstä. Kriitikon saama palkkio on mitätön, ja rehellisimmät kriitikkotuttavani ovat sanoneet suoraan, että olisi kohtuutonta vaatia, että arvosteltavat kirjat luettaisiin. Riittää, että katsotaan takakansi ja selataan hiukan.

Miten siis hurmata kriitikko, joka ei lue kirjaasi? Se on yksinkertaista. Jos mahdollista, hakeudu tuttavaksi. Tarjoa sitä mikä häntä miellyttää, oli se sitten lounas tai imarteluja. Jos et pääse kriitikon tuttavaksi, etsi henkilö joka on sitä, ja houkuttele hänet samoilla keinoilla puhumaan kirjasi puolesta.

Ja jos saat huonon kritiikin, älä masennu. Jos kriitikko todella luki kirjasi eikä pitänyt siitä, hän ei ilmeisesti ole sellainen lukija, jolle olet kirjoittanut.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Katharsis, täsmennys

Aristoteleen kuvaama traaginen käänne, joka tuottaa katharsiksen, on yllätys tragedian henkilöille, mutta sen ei tarvitse olla yllätys näytelmän yleisölle. Päinvastoin, katsojat tunsivat yleensä tarinat ja tiesivät ennalta, mitä tulisi tapahtumaan.

En ole koskaan ymmärtänyt lukijoita, jotka haluavat yllättyä tapahtumista. Dekkareissa osa viehätystä on yrittää arvailla, kuka on murhaaja, mutta silloinkin on noloa, jos kirjailija vetäisee ratkaisun täysin hatusta eikä toisella lukemisellakaan löydy vihjeitä siitä, mitä tulee paljastumaan.

Traagisen käänteen teho perustuu siihen, että lukija tietää sen olevan tulossa, vaikka kirjan henkilöt eivät tiedä sitä. Vuorileijonan varjon alussa lukija tietää jo paljon ennen Tessiä, että vuorimaalaiset ovat aikeissa valloittaa Sirpin, ja Tessin isä on tarkoitus surmata. Kun se sitten tapahtuu, traaginen käänne ei ole lukijalle tuotettu yllätys, vaan Tessin kokema järkytys.

Vuorileijonan varjo -trilogian läpi kulkee Tessin tarina, joka päättyy siihen, että hän kuolee viisitoistavuotiaana. (Jo Tessin isän kuolema on ennakoinut sitä, sillä Tessi kuolee isänsä tavoin pelastaakseen suuren joukon muita.) Tessin tarinan alkuvaiheet saavat täyden merkityksensä vasta sitten, kun Tessin kuolema on tiedossa. Ei haittaa mitään, vaikka lukija tietäisi tai arvaisi sen ennakolta.

Niin että jos pelkäätte "spoilereita" ja haluatte yllättyä, älkää lukeko mitään minun kirjoittamaani.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Lukijan koukuttaminen 3

Aristoteles huomautti Runousopissaan, että tragedian katsojaan vaikuttaa voimakkaasti juonen äkillinen käänne, varsinkin sellainen, jossa onni yllättäen muuttuu onnettomuudeksi. Aristoteleen mukaan siitä seuraa katsojassa tunnereaktio, joka tuottaa katharsiksen. Katharsiksen olemuksesta on monenlaisia teorioita, mutta aivan varmasti myös romaanin lukija kokee jotain merkityksellistä kohdatessaan juonen traagisen käänteen. Tehoa lisää yllätyksellisyys ja kontrasti edeltävään tilanteeseen, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin.

Katharsista voi ehkä kuvata henkisenä puhdistumisen tunteena, joka mahdollisesti perustuu siihen, että ihminen kohtaa turvallisessa ympäristössä (lukijana, katsojana) tuskallisen tilanteen ja vapautuu hetkeksi alitajuisesta pelostaan. Joka tapauksessa itkiessämme sankarille tapahtunutta onnettomuutta siirrämme hetkeksi oman elämämme murheet syrjään.

Tehokas tapa pilata katharsis on tehdä yllättävästä tapahtumasta cliffhanger. Cliffhanger on se sellainen tilanne, jossa sankari tipahtaa jyrkänteeltä, saa viime hetkessä toisella kädellään kallionkielekkeestä kiinni, ja jää roikkumaan siihen.

Cliffhangerin käyttö alkoi kai siitä, että jatkokertomus keskeytettiin kohtaan, jossa lukijalle jäi tarve tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Televisiosarjassa sen tehtävä on varmistaa, että katsomista jatketaan mainoskatkon jälkeenkin. Mutta en oikeastaan näe mitään syytä käyttää sitä kirjallisuudessa.

Jättäessään henkilönsä roikkumaan kallionkielekkeelle ja siirtyessään kuvaamaan muita tapahtumia kirjailija ehkä uskoo ylläpitävänsä jännitystä. Lukijana olen kokenut sen pelkästään ärsyttävänä. Henkilön voi jättää vaikeaan tai epävarmaan tilanteeseen, mutta vain sellaiseen, joka ei vaadi välitöntä ratkaisua puoleen tai toiseen. Jos hänen päänsä on mestauspölkyllä ja pyöveli on jo kohottanut miekan, kertomuksen keskeyttäminen johtaa outoon pysäytyskuvaan. Kun siihen sitten joskus palataan ja miekka joko iskee tai sitten ei, lukijan tunnereaktio on kummassakin tapauksessa laimea.

Juonen yllättävä käänne on tehokkain, kun esitetään sekä sitä edeltävä tilanne että reaktio siihen. Mutta voimakasta keinoa on käytettävä varoen. Jos henkilö jatkuvasti pelastuu toivottomalta näyttäneistä tilanteista tai joutuu aina uuteen onnettomuuteen heti kun edellinen on voitettu, teho ei suinkaan moninkertaistu. Aristoteleen mielestä tragediassa riitti yksi merkittävä käänne, jonka ympärille kaikki muu rakentui. Voi se riittää kirjallisuudessakin.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Lukijan koukuttaminen 2

Mahdollisuutemme toteuttaa toiveitamme ovat harmillisen rajalliset. Viihteeksi kirjoitettu tarjoaa lukijalle korviketodellisuutta, jossa unelmoitu tavoite saavutetaan ja pelot voitetaan. Viihteessä ei ole sinänsä mitään pahaa. Se tarjoaa tyydytystä, mutta myös mahdollisuuden henkisesti valmistautua kohtaamaan tilanteita uudella tavalla. Viihteen keinojen käyttäminen ei tee kirjallisuudesta huonoa tai arvotonta, vaan niillä voi tukea teoksen sanomaa.

Ihmisen toiveet voi kiteyttää muutamaan perusasiaan. Jos elämisen välttämättömyydet on turvattu, jää jäljelle kaipuu olla rakastettu ja saada arvostusta. Aikuisiällä rakkaudenkaipuu kytkeytyy yleensä seksuaalisuuteen, joten parisuhderakkauden ja/tai seksin kuvaaminen vetoaa useimpiin lukijoihin. Arvostuksen kaipuu saa monenlaisia ilmenemismuotoja, mutta niiden taustalla on kilpailunhalu, joten ne liittyvät aggressiivisuuteen. Kuvaukset taisteluissa saaduista voitoista ja vaarojen uhmaamisesta saavat lukijan eläytymään ihaillun sankarin osaan.

Seksi ja väkivalta ovat takuuvarmoja tapoja herättää lukijan kiinnostus ja ylläpitää sitä. Ongelmana on, että ne ovat liian kiinnostavia. Seksuaaliaktin perusteellinen kuvaus muodostuu helposti niin hallitsevaksi, että kerronnan muut osat jäävät sivuseikoiksi. Siksi seksuaalisen toiminnan kuvausta kannattaa käyttää vain silloin, kun sillä todella on kokonaisuuden kannalta merkitystä. Vain lukijan kiinnostuksen ylläpitämiseksi kuvattu seksi virittää lukijan niin sanotun aikuisviihteen tunnelmiin. Sehän ei sinänsä ole paha asia, mutta on harmillista silloin, jos se hämärtää kirjailijan varsinaisen viestin.

Väkivaltakuvaukset ovat ongelmallisempia kuin seksikohtaukset, ja väkivaltakuvauksia ovat myös kuvaukset seksuaalisesta väkivallasta. Niiden käyttäminen viihteenä on hyvin arveluttavaa. Väkivallan seurauksia ei saa vähätellä ja kaunistella, mutta raakuuksista lukeminen ei yleensä tee ihmistä empaattisemmaksi, vaan turruttaa.

Viihteen keinoja kannattaa siis käyttää varoen ja valikoiden, mutta niitä kannattaa silti käyttää. Ihminen ei ole pelkkää älyä eikä estetiikan kaipuuta, vaan hän on lukijanakin mukana kaikkine tunteineen, ja häneen vaikutetaan auttamalla häntä eläytymään kirjan tapahtumiin koko ihmisyydellään.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Lukijan koukuttaminen 1

Aivan varmasti on ihmisiä, joilla on kärsivällisyyttä lukea perusteellisia kuvauksia ja syvällisiä pohdintoja ainakin sellaisista aiheista, jotka kiinnostavat heitä. Yhtä varmaa on kuitenkin, että useimmat ihmiset eivät ole kovin kärsivällisiä. Suurin osa lukijoista on houkuteltava lukemaan tekstiä tarjoamalla heille kertomus henkilöistä, jotka toimivat ja tavoittelevat jotain.

Kertomakirjallisuus on sukua juoruilulle. Lukijalle on esiteltävä henkilö, josta hän kiinnostuu, ja sen jälkeen hän haluaa tietää, mitä henkilölle tapahtuu. Tapahtumien pitää olla tunteita herättäviä ja mielellään hiukan "elämää suurempia". Ne on sijoiteltava tekstiin niin, että syntyy sopiva jännite.

Jos kirjan alku ei sytytä, se jää ehkä kokonaan lukematta. Siksi jo alkuun kannattaa mikäli suinkin mahdollista sijoittaa jokin kiinnostava tapahtuma tai ainakin vihjaus sellaisesta. Vaaran uhka on tehokas kiinnostuksen herättäjä, ja sitä käytetäänkin paljon. Ikiaikaisesti kiinnostava aihe ovat myös ihmissuhteet, rakastumiset ja viha.

Lukemisen jatkaminen varmistuu, jos lukija on saatu kiinnostumaan siitä, mitä henkilöille tapahtuu. Kiinnostus säilyy, jos tapahtumissa on käänteitä. Jonkinlainen yllätyksellisyys kuuluu asiaan, mutta minä en ole koskaan oppinut pitämään ennalta-arvattavuuttakaan pahana asiana. Oikeastaan ihmettelen sitä, mitä yllättävyyden varaan rakennetulle kirjalle tapahtuu, kun se on luettu. Onko se kertakäyttökirja? Eihän yllättävyys toimi enää toiseen kertaan luettaessa. Ennalta arvattava (ja tiedossa oleva) juonen käänne taas voi herättää luettaessa vahvan tunne-elämyksen.

Vaikuttavien tapahtumien sijoittamisessa kirjaan pitää olla varovainen. Moni kauhukirjailija on unohtanut sen, että ihminen tottuu varsin nopeasti. Yksittäinen hirveys rauhallisen tilanteen keskellä on tehokkaampaa kuin jatkuva kauheuksien vyörytys, joka pian menettää tehonsa. Jatkuvat tapahtumien käänteet taas tuskastuttavat lukijan.

Tekstin tapahtumien tekeminen kiinnostavaksi voi kuitenkin kostautua. Halu tietää, mitä henkilölle tapahtuu, voi saada lukijan kärsimättömästi sivuuttamaan tuon asian kannalta vähemmän keskeiset seikat. Olet saanut lukijan, mutta saitko sellaisen lukijan, jonka halusit?

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kenelle lauluni teen

Kirjoittaa voi pelkästä luomisen ilosta, mutta julkaistavaksi tarkoitetussa tekstissä otetaan yleensä huomioon lukija. Jos niin ei tehdä, teksti valikoi ymmärtäjikseen ne, jotka ovat niin paljon kirjoittajan kaltaisia, että arvostavat hänen tapaansa ajatella ja ilmaista ajatuksensa.

Jos tavoittelee muitakin lukijoita on kirjoitettava heille. Erityisen selvää se on silloin, kun aikuinen kirjoittaa lastenkirjaa, ja varsinkin helppolukuista. Kun Tarmo ja minä loimme Tatun sankariteoista kertovan sarjan, oletimme lukijan vielä lukevan hitaasti ja epävarmasti. Siksi tapahtumien piti edetä nopeasti, ilman pitkiä selityksiä. Keskivertoa kehittyneempää ja älylliseen leikittelyyn taipuvaista lasta varten lisäsimme kuitenkin pieniä yksityiskohtia, joista toivottavasti oli iloa.

Aikuisille kirjoittava voi periaatteessa kirjoittaa sellaisen kirjan, joka hänen omasta mielestään on parasta mahdollista. Mutta koska kirjailija ei läheskään aina ole älyllisesti eikä monessa muussakaan suhteessa keskivertoihminen, hän ei luultavasti niin kirjoittamalla saavuta suuren yleisön suosiota. Hiukan todennäköisempää on kriitikoilta saatu arvostus, mutta sekään ei ole varmaa, sillä kriitikoiden parissa arvostetaan muodissa olevia suuntauksia, ja heilläkin on ennakkoluulonsa uudenlaisia ajatuksia kohtaan.

Useimpien kirjailijoiden unelmana on varmasti, että hänen kirjansa olisivat myyntimenestyksiä, joita laaja lukijajoukko rakastaisi ja arvostelijat kehuisivat. Joskus joku todella onnistuukin luomaan sellaisen teoksen. Se tehdään kirjoittamalla tarina, jonka henkilöistä ja heidän vaiheistaan lukija kiinnostuu, ja vakuuttamalla kriitikot tyylitaidolla. Oheen voi sitten piilosyöttää nekin viisaat ajatukset, joista asenteellisimmat kriitikot saisivat näppylöitä. Tuossa piilosyöttämisessä on vain yksi vika. Viisaudet löytää yleensä vain se, joka ne muutenkin ymmärtää. Muut sivuuttavat ne.

Kirjailija pystyy varmasti tuottamaan parasta kirjallisuutta silloin, kun hänen ei tarvitse tavoitella myyntimenestystä eikä kriitikoiden suosiota. Sellaisen teoksen tuominen siitä mahdollisesti nauttivien lukijoiden ulottuville on kuitenkin vaikeaa. Mutta se yksi lukija, jolle teos oli elämys, on ehkä merkityksellisempää kuin ne tuhannet, jotka lukivat vain sen mitä tapahtui, ja menettivät syvemmän sisällön.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Vanhemmuus

Isyys ja äitiys ovat selkeitä käsitteitä niin kauan kuin pysytään biologisella tasolla: isä on se, joka on siittänyt lapsen, ja äiti on synnyttänyt hänet. Nykyiset hedelmöityshoidot ja sijaissynnyttäminen aiheuttavat tietenkin määrittelyongelmia, mutta perusperiaate on selvä.

Isyydellä ja äitiydellä tarkoitetaan kuitenkin muutakin, eikä se välttämättä liity lainkaan siittämiseen eikä synnyttämiseen. Isyys merkitsee valmiutta huolehtia lapsen turvallisuudesta ja äitiydellä tarkoitetaan halua hoitaa ja helliä häntä. Niin määriteltyinä isyys ja äitiys liittyvät vain väljästi biologiaan eivätkä ole sukupuoleen sitoutuneita.

Biologialla on melko suuri osuus äidintunteiden heräämiseen, siitä huolehtivat raskauden ja imetyksen naisen elimistössä aiheuttamat muutokset. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole automaatti, äidintunteet voivat jäädä kokonaan tai osittain syntymättä. Isyys ei aiheuta vastaavia muutoksia miehessä. Miehellä saattaa kuitenkin olla biologinen valmius huolehtia naisesta, jonka hän kokee omakseen, ja huolenpito ulottuu parhaassa tapauksessa myös yhteiseen lapseen. Mutta niin kuin tasan tarkkaan tiedetään, kaikilla miehillä vastuuntunto ei herää.

Laajemmin ymmärrettynä kyky isyyteen ja äitiyteen ei ole sukupuolisidonnaista eikä se kohdistu vain itse siitettyyn tai synnytettyyn lapseen. Sekä miehellä että naisella on valmius pyrkiä tarvittaessa huolehtimaan kenen hyvänsä lapsen turvallisuudesta, ja sekä miehellä että naisella on kyky tuntea hellyyttä ja halua hoivata lasta. Biologiset erot vaikuttavat siihen, että mies ottaa perheessä usein huolehtiakseen asioista, jotka liitetään isän rooliin, ja nainen huolehtii äidillisiksi nimetyistä asioista. Useimmilla on kuitenkin valmius tarvittaessa huolehtia sekä isän että äidin tehtävistä.

Biologinen isyys ja äitiys voi olla tärkeää vanhemmille, jotka haluavat nähdä lapsessaan oman kuvansa tai jotka haluavat lapsensa kautta toteuttaa omia toiveitaan. Lapsen kannalta biologinen vanhemmuus ei merkitse mitään. Hän kokee vanhemmikseen ne ihmiset, joilta hän saa rakkautta ja huolenpitoa.

Koska useimmat ihmiset pystyvät suhteessaan lapseen sekä isyyteen että äitiyteen, perheessä ei välttämättä tarvita kahta aikuista. Toisaalta vanhempia voi olla myös enemmän kuin kaksi. Kraton klaanipäällikön perheessä (jossa kaikki lapset ovat ottolapsia) Ake ja Malee ovat melko perinteisesti isän ja äidin rooleissa, mutta Dotar on tunnetasolla yksi lasten vanhemmista, ja hänen roolissaan on yhdistelmä isyyttä ja äitiyttä.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Veli tai sitten ei

Syrjittyyn vähemmistöön kuuluvien luulisi olevan solidaarisia edes toisilleen, mutta sitähän me emme välttämättä ole. Vähemmistöön kuuluminen ei aina ole valinta, vaan siihen synnytään tai joudutaan vastentahtoisesti. Viiteryhmänä (tai ainakin ryhmänä, johon haluaisi kuulua) saattaa pysyä se, jota yhteiskunta arvostaa. Niinpä sitä sitten kohdistaa vallitsevat ennakkoluulot sekä itseensä että kaltaisiinsa. Tai onnistuu vakuuttamaan itselleen, että minä olen jotain parempaa kuin nuo muut, joihin minun väitetään kuuluvan.

Jonkinlainen solidaarisuus omaa vähemmistöryhmää kohtaan kehittyy kuitenkin useimmiten, koska kaltaistensa tilanteen pystyy kokemuksensa takia ymmärtämään. Suhtautuminen muihin vähemmistöryhmiin onkin sitten aivan muuta. Vammaisten ja sosiaalisesti ongelmaisten parissa työskennellessäni opin nopeasti, että marginaaliasemaan joutunut ihminen oli muita tavalla tai toisella poikkeavia kohtaan usein suvaitsemattomampi kuin keskivertoihminen. Se oli helppo ymmärtää. Ihminen arvottaa itseään niin kuin muutkin laumaeläimet, hänen asemansa määrittää se, keitä on hänen yläpuolellaan ja keitä alapuolellaan. Syrjityt ryhmätkin tuntevat kohoavansa arvossa löydettyään ryhmän, jota he voivat halveksia.

Erilaisuuden tuottama ulkopuolisuus voi kuitenkin tarjota myös näköalapaikan, joka auttaa ymmärtämään, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin hän on. Se synnyttää solidaarisuuden kaikkia tavalla tai toisella syrjäytyneitä kohtaan.

Dotar ja Leoni tunnistavat vaistomaisesti toisissaan veljen. Dotar ymmärtää Leonin halun tulla sokeudestaan huolimatta kohdelluksi täysiarvoisena ihmisenä, ja Leoni ymmärtää, miten vaikea ylpeän Dotarin on ollut kestää halveksittu sosiaalinen taustansa ja sen lisäksi vielä myöntää seksuaalinen suuntautumisensa, joka hänen kulttuurissaan on paheksuttua.

Oman erilaisuutensa hyväksymisen jälkeen solidaarisuus laajenee parhaassa tapauksessa koskemaan kaikkia syrjittyjä.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kenen joukoissa seisot?

Sopeutuminen on hyvä asia, vai onko? Enemmistön ohella yhteiskunnassa on aina vähemmistöjä, joita pyritään enemmän tai vähemmän hyvässä tarkoituksessa muokkaamaan enemmistön kaltaisiksi. Aina se ei ole harmitonta, vaan vähemmistöön kuuluvaa vaaditaan luopumaan jostain hänelle hyvin tärkeästä.

On luonnollista, että ihminen mielellään salaa sellaisen henkilökohtaisen ominaisuutensa, jota yleisesti paheksutaan. Niin menetteleminen tuntuu yksityisasialta, josta ei ole mitään harmia muille. Mutta onhan siitä! Se vahvistaa enemmistön asenteita ja on epäsuorasti tukemassa paheksuntaa vähemmistöjä kohtaan.

Ake ei varsinaisesti pyri salaamaan seksuaalista suuntautuneisuuttaan, mutta hän on luonteeltaan hillitty ja varovainen, eikä tapaa puhua henkilökohtaisista tunteistaan. Dotar sen sijaan on aktiivisesti päättänyt salata taipumuksensa. Hän haluaa suojautua pilkalta, ja aluksi hän kokee suojelevansa myös Akea. Ake on kasvanut vapaamielisessä Sirpissä, ja Dotarin mielestä hän ei siksi ymmärrä, mitä miespari joutuisi Autiomaassa kestämään.

Kun Dotar lopulta päätyy myöntämään tunteensa Akea kohtaan, hänen tärkein vaikuttimensa ei tietenkään ole halu muuttaa yhteiskuntaa suvaitsevaisemmaksi. Hän alkaa ymmärtää, että torjuessaan rakkaudentunteitaan hän torjuu samalla mahdollisuuttaan kehittyä ehjäksi ihmiseksi. Mutta hän kokee ratkaisevan oivalluksen seuratessaan sivusta, miten sokea Leoni ryhtyy levollisesti keskustelemaan lapsijoukon kanssa vammastaan tukeakseen poikaa, jota väheksytään hänen sokeutensa takia.

En tarkoita, että kaikkien pitäisi mennä Pride-kulkueisiin. (Ake tuskin menisi, vaikka eläisi nykypäivänä, mutta Dotar voisi mennäkin.) Joillekin voi pienikin pilkka ja väheksyntä olla liikaa, ja silloin on oikeus suojautua. Mutta oman erilaisuutensa tunnustamalla tekee elämän helpommaksi muille, joita väheksytään joko samasta tai eri syystä. Se on ihmisoikeuksien puolustamista.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Kiellettyjä iloja

Jokainen kulttuuri asettaa rajoja sille, miten ja milloin ihminen saa toteuttaa luontaisia halujaan. On ymmärrettävää, että oikeutta seksuaaliseen kanssakäymiseenkin on säädeltävä. Siihen liittyy vahvoja tunteita, joten vakiintuneita parisuhteita pitää kunnioittaa, ja yksilöä pitää suojella vastentahtoiselta seksiltä. Heteroseksuaalisten suhteiden erityispiirteenä on mahdollisuus, että saadaan aikaan raskaus. Lapsen edun kannalta olisi tärkeää, että isä osallistuisi hänestä huolehtimiseen, ja mies on yleensä kiinnostuneempi huolehtimaan lapsesta, jos tietää sen omakseen.

Homoseksuaalinen suhde on siinä mielessä kahden kauppa, että se ei tuota jälkeläisiä. Sitä luulisi siis yhteiskunnan kannalta melko harmittomaksi. Monissa kulttuureissa se kuitenkin herättää vahvaa torjuntaa. Perustelut vaihtelevat sen mukaan, onko kysymys naisista vai miehistä.

Naisten välinen suhde sivuutetaan usein vähin äänin, mutta joissakin miesvaltaisissa kulttuureissa se koetaan naisten itsenäistymispyrkimyksenä, ja siihen reagoidaan varsin ikävillä tavoilla, muun muassa raiskauksilla. Miesten välinen suhde taas herättää usein miehissä voimakkaita tunteita, koska miehen raiskaamista on ikiaikaisesti käytetty keinona häpäistä hänet. Jos kulttuurin perustana ovat maskuliinis-aggressiiviset arvot, homoseksuaalisesti suuntautunut mies koetaan siis uhkaavana raiskaajana tai miehuutensa menettäneenä alistujana.

Kun Ake ja Dotar ryhtyvät keskustelemaan tunteistaan toisiaan kohtaan, heidän erilainen kulttuuritaustansa selittää heidän suhtautumistaan. Dotar sanoo: "Paimentolaisten mielestä miehet voivat rakastella keskenään pitkillä matkoilla, joilla naisia ei ole mukana. Heidän katsotaan toimivan pakkotilanteessa, mutta muulloin se on äärimmäisen hävettävää. Metallin jumalan pappina olen tutustunut monien muidenkin kansojen käsityksiin. Vuorimaassa miesten tapa huvitella palvelijapoikien kanssa on aika yleinen, mutta kahden aikuisen miehen välistä rakkautta kummastellaan, vain selut taitavat hyväksyä sen. Kemerit sietävät nuorukaisten välisiä suhteita pitääkseen heidät erossa naisten ahdistelusta, mutta vastaavasta asiasta kiinni saadut miehet lähetetään kaivosorjiksi. Motujen keskuudessa ja Mepetassa miesten välisistä suhteista seuraa aina kuolemantuomio, joka Mepetassa tavataan toteuttaa kivittämällä."

Ake toteaa: "Monet käsitykset vaikuttavat kummallisilta. Vuorimaassa miehen rakastelua miehen kanssa pidettiin itse valittuna ylimääräisenä huvina. Sirpissä opin ajattelemaan, ettei ihminen päätä, vaan Koora on tarkoittanut jotkut tällaisiksi. Kun kolmetoistavuotiaana häkeltyneenä poikana puhuin isälleni erilaisuudestani, hän sanoi, että kysymyksessä on hiukan epätavallinen halun suuntautuminen, joka kuitenkin luo saman perustan aikuisen parisuhderakkaudelle kuin miehen ja naisen toisiaan kohtaan tuntema halu. Täällä se koetaan häpeällisenä heikkoutena."

Näistä lähtökohdista Ake ja Dotar joutuvat valitsemaan, torjuvatko he tunteensa vai uhmaavatko vallitsevia asenteita.