keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Päämäärä ja keinot

Ihminen pyrkii yleensä toimimaan eettisesti oikein. Niin tapahtuu silloinkin, kun hänen käsityksensä oikeasta on jostain syystä vääristynyt. Elämä tuo kuitenkin jokaisen eteen ristiriitatilanteita. Yhden ihmisen auttaminen voi johtaa siihen, että vahingoittaa toista. Tämänhetkisen tilanteen oikeudenmukaisesta ratkaisusta voi seurata ikävyyksiä tulevaisuudessa.

Hyvä ja oikea päämäärä voi tuntua niin arvokkaalta, että sen saavuttamiseksi saa käyttää epäeettisiä keinoja. Sellaista menettelyä ei luultavasti edes voi kokonaan välttää, jos pyrkii vaikuttamaan asioihin laajemmin kuin vain ratkaisemalla yksittäisiä tilanteita. Otetaan esimerkiksi Ake, joka Kraton klaanipäälliköksi tullessaan on hyvin varakas. Kratossa on paljon toimeentulon äärirajoilla eläviä ihmisiä. Ake pelastaisi monia nälkäkuolemalta noudattamalla kuuluisaa ja sinänsä eettisesti oikeaa ohjetta, myymällä kaiken omaisuutensa ja antamalla sen köyhille. Mutta menetettyään omaisuutensa Ake menettäisi samalla mahdollisuutensa ohjata Kraton uudistuksia ja jälleenrakennustyötä.

Varallisuuden kartuttamisen kovien lakien mukaan jonkun rikastuminen merkitsee aina jonkun köyhtymistä. Ake pyrkii välttämään suurimpia vääryyksiä, eikä sillä tavalla kerätä merkittävää voittoa. Kun varoja kansan avustamiseen ja luvattuihin uudistuksiin on yhä vähemmän, Aken vastustajat yllyttävät ihmisiä kapinoimaan. Ake ei haluaisi käyttää sotilaita pitämään kansalaisia kurissa, mutta se koetaan heikkoutena, ja levottomuudet lisääntyvät.

Ake menettäisi melko pian valtansa ja vaikutusmahdollisuutensa, mutta Dotar pyrkii keinoja kaihtamatta kartuttamaan Metallin jumalan temppelin varallisuutta ja pystyy oman valtansa avulla tukemaan Akea. Kouda taas ryhtyy armeijan ylipäällikkönä huolehtimaan välttämättömiksi kokemistaan kurinpitotoimista.

Aken, Dotarin ja Koudan yhteisenä päämääränä on oikeudenmukainen yhteiskunta, joka huolehtisi myös kaikkein heikoimmista. Kukin yrittää toimia oikein, mutta keinojen suhde päämääriin painottuu heillä eri tavoilla. Dotar on tehokkain, mutta kokee lopulta niin suurta syyllisyyttä, että luopuu vallasta. Myös Ake ja Kouda kokevat syyllisyydentunteita, eivätkä luultavasti aiheetta. Mutta mikä olisi ollut oikea ratkaisu?

maanantai 26. toukokuuta 2014

Meidän ja muiden oikeus

Ihmisenä eläminen perustuu yhteisöllisyyteen. Vaikka kukin huolehtii omista eduistaan, muille pyritään ainakin jossain määrin antamaan apua. Myös useimmat hallintojärjestelmät sisältävät yrityksen huolehtia edes välttävästi niistä, jotka eivät itse pysty huolehtimaan itsestään.

Jos kaikkea ihmisen välttämättä tarvitsemaa on riittävästi tarjolla, oikeudenmukaisen yhteiskuntajärjestelmän luominen on kohtuullisen helppoa. Sellainen on tilanne Sirpissä, jossa ilmasto on suotuisa, viljelykelpoista maata on riittävästi omaan tarpeeseen, ja tuotteita riittää vientiinkin. Suurin osa sirpiläisistä elää lähes luontaistaloudessa, ja perheet tuottavat itse melkein kaiken mitä tarvitaan. Osa sadosta kerätään jaettavaksi niille, jotka tarvitsevat apua, ja merikauppiailta saaduilla veroilla maksetaan muun muassa sirpiläisten terveydenhoito.

Sirpissä ei ole kehittynyt ihmisryhmiä, jotka taistelisivat eduista keskenään. Sielläkin ovat kuitenkin arat joutuneet väistymään Koora-vuoren taakse karulle seudulle, koska eivät ole osanneet pitää puoliaan. (Jos joku vaati itselleen aran raivaaman pellon tai muuta hänen omaansa, arka antoi sen.)

Vuorimaassakin luonto ja ilmasto ovat sellaiset, että riittävästi ruokaa pystytään tuottamaan. Maan valloittanut kansa ei kuitenkaan osallistu elintarvikkeiden tuotantoon. Päälliköt sotilaineen hallitsevat omia alueitaan ja kokevat oikeudekseen ottaa itselleen suurimman mahdollisen hyödyn alkuperäisväestön työstä. Viisaimmat päälliköt eivät silti anna alaistensa vajota täyteen kurjuuteen, koska jatkuvan hyödyn saa huolehtimalla heidän riittävästä hyvinvoinnistaan. Kareta onnistuu purkamaan kansanryhmien eriarvoisuuden, mutta maatalousväestö joutuu edelleen huolehtimaan suurien sotilasjoukkojen ylläpidosta. Vuorimaassakaan ei kuitenkaan ole laajamittaista puutetta peruselintarvikkeista.

Autiomaa, johon Ake ja Dotar yrittävät luoda sosiaalista oikeudenmukaisuutta, on karua ja kuivuudesta kärsivää seutua. Viljeltäväksi kelpaavaa maata on suhteettoman vähän väkimäärään nähden. Klaanien varallisuus on muodostunut lähinnä metallikaivosten tuotosta, ja yksittäiset henkilöt ovat rikastuneet merikaupalla. Paimentolaisväestö elää melkein luontaistaloudessa, ja huonoina vuosina nälkäkuolemat ovat heidän keskuudessaan tavallisia. Kaupungeissa on runsaasti varatonta liikaväestöä, ja orjuuden lakkauttamisen jälkeen sitä on entistäkin enemmän. Työväkeä on helppo saada ruokapalkalla.

Aken ja Dotarin lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä on siis saada pieni määrä rikkaita tuntemaan vastuuta suuresta köyhien joukosta. Mutta on luonnollista, että työnantaja haluaa palkata työläiset mahdollisimman halvalla, ja kauppias haluaa maksaa myytäväksi ottamastaan tuotteesta mahdollisimman vähän, eikä rikkailta tietenkään saa perittyä veroja riittävästi, että voitaisiin auttaa kerjäläisetkin ihmisarvoiseen elämään.

Tuntuuko tutulta?

perjantai 23. toukokuuta 2014

Henkilön marginalisoiminen

Kirjailijan hyvä ja kunnioitettava tarkoitus saattaa olla auttaa lukijaa ymmärtämään tavalla tai toisella poikkeavaa ihmistä. Usein se kuitenkin tapahtuu tavalla, joka johtaa aivan muuhun, marginalisoi henkilön. Hyvää tarkoittava kirjailija keskittyy kuvaamaan vaikkapa vammaisen ihmisen vammansa takia kokemia vaikeuksia, syrjintää ja ahdistusta. Lukija saattaa tuntea myötätuntoa mutta kokee, että henkilön koko elämä pyörii hänen vammansa ympärillä ja ehdoilla.

Toistakymmentä vuotta työskentelin näkövammaisten parissa opettajana ja kuntouttajana. Siinä ohessa opin, että kuntoutuskin tarkoittamattaan marginalisoi nostamalla vamman suhteettoman tärkeään asemaan ihmisen elämässä. Surullisinta oli, että näkövammainen itsekin saattoi tehdä niin ja käyttää suunnattomasti energiaa siihen, että esitteli näkeville, mihin kaikkeen hän "sokeudestaan huolimatta" pystyi. Mikäpä siinä, kukin saa päteä haluamallaan tavalla, mutta keskittyminen noihin taidonnäytteisiin vei energiaa kaikelta siltä mitä hän olisi voinut antaa lähimmäisilleen.

Poikkeavuus ei sinänsä marginalisoi, sen tekevät ihmiset, jotka suostuvat näkemään ihmisen vain tuon yhden ominaisuuden kautta. Kulttuuri määrittää sen, minkä johdosta marginalisoituminen on erityisen todennäköistä. Heteroseksuaalinen suuntautuneisuus on kaikissa valtakulttuureissa niin sanotusti normaalia, ja homoseksuaalisesti suuntautunut henkilö marginalisoidaan herkästi.

Dotar on itse varsin varhaisessa vaiheessa tietoinen homoudestaan, mutta hän päättää salata taipumuksensa. Hänen pyrkimyksensä on saada valtaa, ja hänellä on siinä suhteessa jo rasitteenaan syntyperänsä, eikä hän halua antaa mahdollisuutta marginalisoida itseään toisestakin syystä.

Luodessani Dotarin hahmon olin jo tuonut esiin Aken homoseksuaalisuuden. Kirjoittaessani Dotarin ja Aken kohtaamisesta Vuorileijonan varjon päätösosassa tiesin, että Ake rakastuisi Dotariin. Ake ei kuitenkaan tiennyt Dotarin suuntautuneisuudesta, enkä kertonut sitä lukijoillekaan pitkään aikaan. Sekä Ake että lukijat pääsivät tutustumaan Dotarin persoonallisuuteen laajemmin ja muodostamaan käsityksensä hänestä vapaammin. Ake löytää hänestä aluksi luotettavan ystävän ja avustajan niissä poliittisissa tavoitteissa, joita hänellä on. Lukija tutustuu Dotariin kokonaisena ihmisenä, eikä joudu kiusaukseen marginalisoida häntä.

Mielenkiintoista on, että Dotar pystyi seksuaalisen suuntautuneisuutensa myöntäneenäkin ilmeisesti varsin usein voittamaan ennakkoluulot sekä fiktiivisessä maailmassa että lukijoiden keskuudessa. Dotar taitaa olla sarjan suosituin henkilö, ja homoutta vieroksuvat lukijatkin ovat todenneet joskus, että Dotarin homous ei haittaa, koska hän on "muuten niin hyvä tyyppi".

maanantai 19. toukokuuta 2014

Ulkopuolisuus

Ihminen on laumaeläin, ja haluaa kuulua yhteisöön ja tulla hyväksytyksi siinä. Pelkkä yhteisöön syntyminen tai siihen liittyminen ei kuitenkaan riitä hyväksytyksi tulemiseen. Yhteenkuuluvuuden tunne syntyy siitä, että ihmisillä on yhteisiä ominaisuuksia. Tavalla tai toisella erilainen koetaan herkästi ulkopuoliseksi. Niin voi käydä myös silloin, kun erilaisuus on sinänsä hyvän ominaisuuden korostumista.

Dotar on köyhän paimentolaisperheen vanhin poika. Erityistä hänessä on, että hän on hyvin älykäs. Älyllisellä erityislahjakkuudella ei ole paimentolaiselämässä kovin paljon käyttöä, mutta Dotar on terve, työkykyinen ja hyväluontoinen. Vanhemmat ovat tyytyväisiä häneen ja huvittuneita hänen nokkeluudestaan, mutta ovat myös ymmällään hänen pohdinnoistaan eivätkä rohkaise häntä kehittämään luontaisia taipumuksiaan. Ikätovereistaan hänen on vaikea saada ystäviä, koska he pitävät hänen ajatuksiaan kummallisina eivätkä ole kiinnostuneita samoista asioista kuin hän. Poikkeuksena on Kouda, jonka älyllinen uteliaisuus saa hänet viehättymään Dotarin ajatuksista, vaikka hän ei usein pystykään seuraamaan niitä.

Poikkeuksellinen älykkyys tekee helposti lapsesta eristyneen ja yksinäisen. Tunne siitä, että kukaan ei ymmärrä, ei ole miellyttävä. Tilanne helpottaa vähitellen, kun sosiaaliset taidot kasvavat. Aikuinen osaa lasta paremmin arvioida, mitä muut pystyvät ymmärtämään. Parhaassa tapauksessa hän ei kiusaa itseään eikä muita yrittämällä selittää Michel Foucault'n teorioita jokamiehelle. (Toisaalta, voi hän silti unelmoida siitä, että osaisi muotoilla ne niin, että jokainen ymmärtäisi.)

Kun Dotar ryhtyy opiskelemaan Metallin jumalan papiksi, hänen älyllisiä kykyjään arvostetaan. Kaikki hänen oppilastoverinsa ovat kuitenkin rikkaista kaupunkilaisperheistä, ja Dotar joutuu aivan uuteen kulttuuriympäristöön, jossa hänen paimentolaistaustaansa halveksitaan. Dotar toteaa, että hänen ainut mahdollisuutensa olla lopultakin arvostettu ja hyväksytty on kohota älynsä avulla Metallin jumalan temppelin arvoasteikossa niin korkealle, että hänen syntyperänsä merkitys mitätöityy.

Dotar on kasvanut kokemaan itsensä ulkopuoliseksi aina ja kaikkialla. Valta on hänelle keino pakottaa muut hyväksymään hänet. Alitajuisesti hän toivoo, että silloin hän voisi lopultakin itse hyväksyä itsensä.

lauantai 17. toukokuuta 2014

Syyllisyydentunteesta vapautuminen

Järkevä, tasapainoinen ihminen ei vajoa syyllisyydentunteisiin. Tehtyään jotain väärin hän on tietenkin tekemästään pahoillaan, kantaa mahdollisuuksiensa mukaan vastuun teostaan ja yrittää korjata aiheuttamaansa pahaa. Hän pyrkii myös ymmärtämään, miksi hän toimi väärin, että hän voisi vastaisuudessa välttää samaa virhettä.

Järkeviä ja tasapainoisia ihmisiä on olemassa, tiedän sen, sillä elän sellaisen kanssa. Minäkin olen järkevä, mutta en tasapainoinen. Kun Tarmo ja minä pohdimme filosofisia periaatteita, kumpikin meistä ymmärtää, mitä Spinoza tarkoittaa sillä, että syyllisyydentunne on tarpeeton. Ihminen pyrkii toimimaan niin oikein kuin hän suinkin pystyy. Kukaan meistä ei ole valinnut synnynnäisiä ominaisuuksiaan eikä voi vaikuttaa siihen, että hän niine valmiuksineen reagoi kohtaamiinsa asioihin omalla tavallaan. Minun mielestäni niin sanottu vapaa tahto on looginen mahdottomuus. Siitä huolimatta kärsin syyllisyydentunteista.

Syyllisyydentunne on tunne, eikä tunnetta voi torjua järjen avulla, vaan ainoastaan toisella tunne-elämyksellä, anteeksisaamisen kokemuksella. Yksinkertaisimmillaan se tapahtuu sillä tavalla, että syyllisyyttä aiheuttaneen teon kohde antaa väärin tehneelle anteeksi. Kohde ei kuitenkaan aina ole tavoitettavissa, eikä välttämättä halua antaa anteeksi. Filosofisen ymmärryksen syyllisyydentunteen tarpeettomuudesta joutuu silloin siirtämään tavalla tai toisella tunne-elämän piiriin. Myös Spinozalla on siihen ratkaisu, mutta hän itsekin myöntää sen olevan vaikea ja sopivan vain harvoille. Meille yksinkertaisemmille tarjotaan mahdollisuutta hakea apua uskonnollisista käsitteistä ja rituaaleista.

Väite uskonnon tarjoamasta avusta on helppo käsittää väärin. Sanon siksi vielä varmuuden vuoksi, että syyllisyydentunteet ovat sinänsä tarpeettomia. Anteeksi saadakseen ei tarvitse turvautua uskontoon tai rituaaleihin, mutta niihin sisältyvät anteeksisaamisen tunteet auttavat vapautumaan tarpeettomista syyllisyydentunteista. Niistä on hyötyä meille, joita pelkkä järkeily ei auta.

torstai 15. toukokuuta 2014

Fiktiivinen omakuva

Kirjailija ei osaa kuvata uskottavasti sellaisia tunteita, joita hän ei ole itse kokenut. Jos henkilön mielenmaisema ei ole omakohtaisesti tuttua, hänet kannattaa kuvata ulkopuolelta, sellaisena kuin näemme ne kohtaamamme henkilöt, joiden vaikuttimet tuntuvat oudoilta.

Jokaisessa henkilössä, jonka mielenmaisemaa kirjailija ryhtyy kuvaamaan, on hiukan kirjailijan omakuvaa. Joissakin on sitä enemmän kuin muissa, ja kirjailija kokee kertoneensa itsestään jotain hyvin oleellista.

Fiktiivinen omakuva ei välttämättä ulkoisesti muistuta sen tekijää. Tulisydämen Dotar on toinen niistä kahdesta fantasiasarjan henkilöstä, joihin koen kirjoittaneeni paljon itsestäni. Useimpien tuttavieni mielestä Dotaria kuitenkin voisi luonnehtia minun vastakohdakseni. Ensinnäkin Dotar on mies, ja vaikka en olekaan koskaan sopeutunut tavanomaiseen naisen rooliin, olen tyytyväinen naiseuteeni, ja mielestäni miehen rooli sopisi minulle perinteistä naisen rooliakin huonommin. Lisäksi Dotar on kaunis mies. Minä en ole koskaan voinut ylpeillä ulkonäöstäni, mutta en ole myöskään erityisemmin kärsinyt sen puutteista. Kaunista miestä ei siis voi tulkita edes minun toiveminäkseni.

Se mikä minua ja Dotaria yhdistää, on vahva kokemus erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta, ja siitä syntynyt halu päteä ja saada arvostusta. Dotar tosin tavoittelee valtaa, joka ei ole koskaan merkinnyt minulle kovin paljon, mutta hänen päämääränään on edistää oikeudenmukaisuutta, ja huomatessaan epäonnistuneensa siinä hän kokee raskasta syyllisyyttä. Minulla oli vaatimattomammat tavoitteet, mutta peruskuvio oli sama. Raskain epäonnistumiseni ja suurimpien syyllisyydentunteitteni lähde on varsin henkilökohtainen: halusin olla hyvä äiti, mutta en pystynyt siihen.

Dotar pyrki uudistamaan yhteiskuntaa. Minäkään en ammattiauttajan työssäni tyytynyt vain sopeuttamaan ihmisiä, vaan halusin muuttaa järjestelmää. Dotar oppi nuorempana kuin minä ymmärtämään rajansa. Syyllisyydentuntoihinsa hän löysi saman ratkaisun kuin minä: uskon anteeksiantoon.

Fiktiivisen omakuvan työstäminen on kirjailijalle terapeuttinen kokemus. Siinä on vaaransa, se voi olla vain napaansa tuijottamista, josta lukija ei hyödy mitään. Mutta kirjoittaminen on aina uhkapeliä. Asetan jotain alttiiksi. Joku ehkä hyötyy siitä.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kynnyksellä

En ole koskaan pelannut varsinaista roolipeliä, mutta tapani kirjoittaa on kuin roolipeli, jossa minä olen ainoa pelaaja ja samalla pelinjohtaja. Jos teos sijoittuu reaalitodellisuuteen, säännöt ovat samat kuin nämä, joiden alaisina elämme. Fantasiamaailman luomiseen sisältyy sen sääntöjen kehittely, ja peli voi alkaa.

Ryhtyessäni kirjoittamaan poimin jonkun henkilöistäni ja asetan hänet alkutilanteeseen. Minulla on mielessäni yleissuunnitelma, johon ehkä kuuluu joitakin huippukohtia ja lopputilanne, mutta ei vielä käsitystä siitä, miten niihin päädytään. Asetun henkilöni sisään ja päätän, mitä hän seuraavaksi tekee. Pelinjohtajana päätän, mitä hän kohtaa. Palaan samaan pelaajaan tai siirryn toiseen ja toimin. Säännöt tulevat siinä ohessa vähitellen tutuiksi lukijoille.

Se on helppoa kuin heinänteko, paitsi silloin, kun pitäisi aloittaa jatko-osa. Minä tunnen edellisen osan sisällön, mutta tunteeko lukija? Varsinkin kun on kysymyksessä niin sanottu itsenäinen jatko, sen pitäisi toimia, vaikka ei olisi lukenut edeltäjää. Mutta osa on lukenut, ja pitkästyisi asioiden kertaamisesta.

Ryhtyessäni kirjoittamaan Vuorileijonan varjo -trilogian itsenäistä jatko-osaa Tulisydäntä aloitin roolipelini asettamalla Kraton armeijan ylipäällikön Koudan Kraton klaanipäällikön palatsin pihalle istumaan sotilaittensa seurassa illalla nuotion luona. Kouda oli Vuorileijonan varjossa sivuhenkilö ja rosvopäällikkö, ja samalla kun viiniruukku kiersi mieheltä miehelle ja Koudakin tarttui siihen vuorollaan kuin olisi ollut vain yksi sotilaista, pääsin hiukan esittelemään Koudan persoonallisuutta ja selittämään hänen uutta asemaansa. Mutta miten kertoa niille, jotka eivät ole lukeneet Vuorileijonan varjoa, millaisessa tilanteessa Krato on?

Käytin erästä niistä ratkaisuista, jotka ovat hyvin toimivia, joskin helposti pitkästyttäviä. Paikalle tulee henkilö, joka haluaa keskustella Koudan kanssa tilanteesta. Keskustellessaan he esittävät myös käsityksiään Dotarista, Tulisydämen tärkeimmästä henkilöstä.

Kirjallisen roolipelin keskeistä hahmoa voi tietenkin ryhtyä kuljettamaan heti tapahtumien keskiössä. Usein kannattaa kuitenkin esitellä hänet ensin muiden näkemänä. Dotarin kaltaisesta ristiriitaisesta persoonallisuudesta saa silloin mahdollisimman monipuolisen kuvan.

Oletan, että kaikki kokeneet kirjailijat osaavat tämän roolipelipasianssin, johon he saavat itse luoda säännöt. Mutta jos vasta haaveilet ensimmäisestä kirjastasi, mene rohkeasti kynnykselle, aseta jokin henkilöistäsi alkutilanteeseen ja lähetä hänet toimimaan. Ja jos peli takkuaa, aina voi aloittaa uudestaan.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Minä ja tietokone

Murrosikäisenä kirjoitin pitkiä tarinoitani ruudutettuihin vihkoihin, mutta ensimmäiset kustantajalle tarjoamani tekstit tein kirjoituskoneella. Se oli sankariaikaa, uskokaa pois, nuoret kirjailijat! Yhden virheen takia joutui kirjoittamaan uudestaan kokonaisen liuskan, jos virhe tuntui niin nololta, ettei sitä halunnut näyttää. Ja jos huomasi, että olisi pitänyt kertoa asiat toisin, minun kärsimättömällä luonteellani ei ryhdytty kirjoittamaan pitkiä jaksoja uudelleen. Kymmenkunta ensimmäistä julkaistua kirjaani sisältää paljon sellaista, jonka kohdalla muistan ajatelleeni: "Ei hyvä, mutta saa kelvata."

Tietokone muutti kaiken! Mikään kirjoitettu ei ollut lopullista, korjaaminen oli helppoa. Pitkiä jaksojakin saattoi noin vain siirtää paikasta toiseen, pilkkoa ja koota uudestaan. Ja aluksi tietokoneet tekivät sen mitä käyttäjä käski. Kaipaan vieläkin DOS-käyttöjärjestelmää, joka ei yrittänyt ajatella minun puolestani eikä "avustanut" pyytämättä, vaan totteli komentojani.

Nykyisin tekstinkäsittelyohjelmat ovat toinen toistaan monipuolisempia. Ihan hyvä varmaan sellaisille, jotka haluavat sommitella hienoja mainoslappusia ja näyttäviä lehtiä, mutta käsikirjoitusta tekevä kirjailija tulisi toimeen melko vähällä. Ottaessani uuden tekstinkäsittelyohjelman käyttöön joudun ensimmäiseksi poistamaan useimmat "avustavat" toiminnot, ja joskus ne on piilotettu niin taitavasti, että joudun tuntikausia etsimään, miten saisin ohjelman uskomaan, että repliikkiviiva ei aloita luetteloa.

Ehkä tietokoneisiin nuoresta asti tottuneet käsittelevät niitä niin kuin taitava ratsastaja hevostaan. Minä huomasin taas tänään avuttomuuteni, kun ryhdyin muuttamaan blogini ulkoasua. Tarjolla oli monenlaisia malleja, ja niitä saattoi räätälöidä, mutta usein valinnat olivat kytköksissä keskenään. Minusta tuntui, että kone ajatteli puolestani. Se ei suostunut antamaan minulle sitä, mitä halusin, vaan tarjoili omia ratkaisujaan, joista toki sain valita. Pitääkö minun uskoa, että niin on hyvä, ja minua suojellaan virheiltä?

torstai 8. toukokuuta 2014

Mitä halusin sanoa

Kirjailijaa pyydetään usein kertomaan, mitä hänen kirjansa tarkoittaa. Siihen on olemassa yksi ainoa oikea vastaus: "Lue se kirja." Kirja on muotoiltu välittämään lukijalle viesti, eikä täysin samaa viestiä voi ilmaista millään muulla tavalla. Kirjailijan selitykset siitä, mitä hän kirjallaan tarkoitti, tavoittavat parhaimmillaankin vain osia viestistä. Luulisi sen olevan itsestään selvää. Miksi kukaan kirjoittaisi satoja sivuja tekstiä, jos saman asian voisi kiteyttää muutamaan lauseeseen?

Kirja avaa lukijalle maailmankuvan ja ohjaa hänet näkemään asioita usealta eri kannalta. Hänelle tarjoutuu mahdollisuus eläytyä sellaisiinkin kokemuksiin, joita hänellä ei tosielämässä voisi olla. Kirjallisuus ei vaikuta vain älyyn, vaan myös tunteisiin, ja ohjaa suhtautumaan asioihin uudella tavalla.

Vuorileijonan varjossa perimmäinen tarkoitus on eettinen, suvaitsevaisuuden ja lähimmäisenrakkauden lisääminen. Kertomakirjallisuus ei kuitenkaan tee sitä esittämällä periaatteita. Ihminen oppii ihmiseksi tarkkailemalla muita ihmisiä ja keskustelemalla heidän kanssaan. Kertomus on tietenkin kirjailijan viesti lukijalle, mutta ensisijaisesti lukija kokee keskustelevansa kertomuksen henkilöiden kanssa ja tarkkailee heidän toimintaansa. Siksi myös Vuorileijonan varjon viestin voi selvittää vain lukemalla koko trilogian.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Ihana lause

Parikymmentä vuotta sitten opetin luovaa kirjoittamista pienille lapsiryhmille. Kaikilla lapsilla on luovuutta, ja kirjoittaminen on yksi tapa tuoda sitä esiin. Kaikkien kirjoitelmissa oli paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta vain muutamalla oli selvää sanataiteellista lahjakkuutta.

Tarinan luominenhan on paljon muutakin kuin sanankäyttöä. Siihen kuuluu kyky kuvitella henkilöt ja heidän toimintansa. Vaikuttavan tarinan kehittäminen vaatii taitoa, mutta varsinaisen kerronnan voi tehdä monella tavalla. Näytelmässä, elokuvassa ja sarjakuvassa sanoja tarvitaan yleensä vain repliikkeihin, ja tarinan voi kertoa myös sanattomasti, vaikkapa tanssiesityksenä.

Kirjallisuuskaan ei ole pelkkiä sanoja. Romaanin kirjoittajan pitää kehittää tarina, kuvitella henkilöt, heidän ympäristönsä, toimintansa ja vaikuttimensa. Se on osa teoksen luomisprosessia, mutta sanataidetta on vasta tarinan muotoileminen sanoiksi, joilla se kerrotaan.

Sanataiteelliselle lahjakkuudelle ominaista on kyky tehdä sanoista sellaista, mikä tuottaa esteettisen elämyksen. Sitä edeltää kyky kokea sanat esteettisenä elämyksenä. Kahdeksanvuotias tyttö, jolla oli tuo kyky, huomautti kertomusta lukiessaan kuuntelijoille: "Seuraavaksi on ihana lause."

Kaikki kirjailijat eivät ole sanataiteilijoina erityislahjakkuuksia, eikä heidän tarvitse olla. Riittää, että heillä on kyky siirtää tarina ja sen merkitykset sanalliseen muotoon sellaisella tavalla, että lukija ymmärtää ne. (Ja kyky välttää häiritsevät kömmähdykset on tietenkin vähimmäisvaatimus.) Omaa lahjakkuuttani arvioimaan en ole pätevä, mutta olen aina pitänyt itseäni kirjailijana, jolle sisältö ja sen merkitys ovat tärkeämpää kuin sanojen estetiikka. Joskus olen määritellyt sen niin, että kirjoitan lauseita suuremmissa yksiköissä. Tarkoitan sillä sitä, että pyrin ensin muotoilemaan sisällön ja viestin ymmärrettäväksi. Vasta viimeistelyvaiheessa puutun lauseiden estetiikkaan, jolloin yleensä vain korjaan huomaamani kömmähdykset.

Minullakin on kuitenkin lauseita, joita rakastan. Ne ovat kuin pieniä proosarunon pätkiä, niiden sanamuotoa ei voi muuttaa rikkomatta niiden merkitystä. Jos "ihana lause" ei tunnu sopivan johonkin yhteyteen, muutan mieluummin ympärillä olevaa tekstiä kuin luovun siitä.