tiistai 29. huhtikuuta 2014

Vesi ja viini

Vesi on välttämättömyys, ilman sitä ihminen ei pysy hengissä kuin muutaman päivän. Viini ei ole välttämätöntä. Viiniä tai muita alkoholipitoisia juomia nautitaan hyvin monissa kulttuureissa, mutta joissakin se on kiellettyä, ja usein siihen suhtaudutaan ristiriitaisesti.

Viinin valmistus oli ehkä aluksi vain tapa tehdä viinirypäleen mehusta paremmin säilyvää, mehuhan pilaantui lämpimässä ilmastossa varsin nopeasti. Päihdevaikutuskin tietenkin huomattiin ja sitä käytettiin hyväksi. Ruokajuomana tavallisinta oli kuitenkin sekoitus, jossa oli vain vähän viiniä ja suurin osa vettä. Vain silloin, kun oli tarkoitus juopua, viiniä juotiin sekoittamattomana.

Minä kasvoin kulttuurissa, jossa lapsille opetettiin, että jos kerran maistamme alkoholia, joudumme tielle, joka johtaa turmioon. Silti minunkin kotonani oli baarikaappi, jonka sisältöä vanhempani juhlapäivinä nauttivat, ja uskontotunneilla opimme, että Jeesus oppilaineen käytti viiniä ruokajuomana, ja hyväksyi sen myös juhlajuomana, muuttihan hän Kaanaan häissä veden viiniksi.

Meidän kulttuurissamme kaksijakoinen suhtautuminen alkoholiin on säilynyt. Alle kahdeksantoistavuotiaan ei saisi antaa maistaa viiniä, ei edes kotonaan vanhempiensa seurassa. Silti hän varsin todennäköisesti ottaa ensimmäisen känninsä kaverien seurassa paljon nuorempana.

Minä sain kotonani jo lapsena maistaa äidin lasista, mitä nuo aikuisten juomat olivat. En pitänyt mausta ja menetin kiinnostukseni. Lukioikäisenä olisin saanut ottaa alkoholijuomia enemmänkin, mutta en halunnut. Käytän edelleen alkoholia vain hyvin harvoin ja vähän. Mahdollisuus tutustua siihen varhain ja vapaasti ei tehnyt minusta alkoholistia, enkä usko nykyisen kieltokulttuurin suojelevaan vaikutukseen.

Vuorileijonan varjossa ja sen jatko-osissa kulttuurit suhtautuvat neutraalisti viiniin. Se on tavallinen ruokajuoma, mutta siitä voi kieltäytyä halutessaan. Ramu ei käytä viiniä, koska sirpiläiset parantajat eivät juo sitä. Oosa ei käytä viiniä, koska se ei sovi aroille. Tessi ei käytä viiniä, koska ei pidä sen vaikutuksesta. Lis ja Ake sekoittavat viinin runsaaseen vesimäärään, mutta Kareta juo sitä sekoittamattomana ja myös humaltumistarkoituksessa, ja se auttaa häntä rentoutumaan. Verraka juo liian usein ja liian paljon, ja muuttuu humalassa helposti riitaiseksi.

Harvat asiat ovat yksiselitteisesti hyviä tai pahoja. Viini ei kuulu niihin harvinaisuuksiin.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Ruokiin ryhtyivät

Olipa romaanin aihe mikä tahansa, syöminen saa usein tärkeän sivuosan. Ruokailun kuvaaminen on harvoin tarpeellista juonen kannalta, mutta ruokavalikoima ja suhtautuminen siihen kertoo paljon yhteisöistä ja yksilöistä. Kun Homeroksen sankarit "ruokiin ryhtyivät heti valmiisiin valioihin", tarjolla on runsaasti lihaa, ja sitä nautitaan halukkaasti. Lasten suosimassa Viisikko-sarjassa pysähdytään usein syömään herkullisia eväitä, jotka aivan ilmeisesti ovat huolehtivan aikuisen valmistamia.

Runsas liharuoka on luultavasti hyödyksi raskasta työtä tekevälle ja taistelijasankarillekin, mutta sillä on myös vertauskuvallinen merkitys, koska lihan saamiseksi pitää tappaa eläin. Eläimen tappaminen ei suju ihmiseltä luonnostaan, ja vain osa meistä pystyy totuttautumaan siihen. Useimmat pihviä syövät eivät halua ajatella pihvinsä alkuperää.

Lihan syömisen petomaisuus kärjistyy Tarzanissa, joka mieluiten syö lihan raakana. Kasvisruokavalioon tyytyvän ajatellaan olevan rauhanomainen ja tavallaan henkistynyt. Silti lihaa syödään länsimaisissa kulttuureissa selvästi enemmän kuin mikä ravintoasiantuntijoiden mukaan olisi tarpeellista. Varakkailla ihmisillä on muutenkin taipumus syödä liikaa.

Ylensyöminen ei ole vain terveysongelma, vaan myös eettinen ongelma silloin, jos muilla on puutetta ruoasta. Ihanne olisi, että tarjolla oleva ravinto jaettaisiin tasaisesti. Niin tapahtuu Sirpissä, joka on lähes omavarainen ruoan suhteen. Aterian pohjana on leipä, yleisenä lisänä vuohenjuusto ja oliiviöljy. Lampaanlihaa syödään silloin tällöin, runsaasti sitä on tarjolla vain juhlissa.

Sirpissä jokaiselle taloon poikkeavalle, myös aivan satunnaiselle kävijälle, on tarjottava vettä, leipää ja juustoa. Se on kohtelias tapa, mutta se perustuu ajatukseen, että keneltäkään ei saa puuttua sellaista välttämättömyyttä, minkä voimme hänelle antaa.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Kissan elämää

Olin yllättynyt löytäessäni maininnan, että antiikin Kreikassa ei ollut luonnonvaraisia kissoja, ja ihmisten lemmikkeinä ne olivat harvinaista ja kallista egyptiläistä tuontitavaraa. Tuon tiedon takia päätin, että kissoja ei olisi Vuorimaassa eikä Sirpissä, mutta kylläkin Autiomaassa. Siitä sain sitten mahdollisuuden kirjoittaa kuvauksen Tessin Autiomaassa kohtaamasta oudosta eläimestä, joka näytti muuten hiukan naarasleijonalta, mutta oli hyvin pieni, eikä sillä ollut leijonan tupsuhäntää. Lukija tunnistaa sen tietenkin heti, mutta Tessille selviää vasta myöhemmin, että sitä sanotaan kissaksi.

Kissa on ilmeisesti kotoisin Lähi-idän alueelta, ja sitä alettiin kesyttää kotieläimeksi maanviljelyn yleistyessä, koska se pyydysti tuhoeläimiä. Mutta varmasti myös kissan käytös on kiehtonut ihmisiä. Tessikin viehättyy kissasta, joka lupaa kysymättä hyppää Vaapun syliin ja kehrää siinä. Vaapu selittää Tessille kissan suhtautumista ihmiseen: "Se suostuu kuulemaan vain sen, mikä sitä kiinnostaa, ja se toteuttaa pyyntöni, jos sitä sattuu huvittamaan."

Erään Kyproksella vietetyn talven aikana seurasin kissayhteisön elämää kuistillamme. (Myönnän, ruokin yhtä, jolla oli vaikeuksia jonkin suussa olevan vamman takia, ja satunnaisesti muitakin.) Niillä kissoilla oli selvästi yhteenkuuluvuutta, vanhin niistä oli ehkä emokissa ja muut sen aikuistuneita pentuja. Yksi keskenkasvuinen pentukin kuului joukkoon, ja vanhin kissoista huolehti siitä kutsuen sen paikalle, kun ruokaa oli tarjolla. Tuo emokissa ei koskaan itse syönyt minun tarjoamiani annoksia. Ilmeisesti se metsästi ruokansa läheisistä pensaikoista.

Kyproksella kissat koetaan luonnonvaraisiksi eläimiksi, mutta niihin suhtaudutaan ystävällisesti, ja ne luottavat ihmisiin. Kissakantoja harvennetaan säännöllisesti tappamalla liiat yksilöt, mutta se tapahtuu ilmeisesti järjestyneesti ja asiallisesti, sillä en tavannut yhtään kissaa, joka olisi pelännyt ihmistä. Minulle se todistaa miellyttävästä kansanluonteesta. Olen ollut myös paikoissa, jossa kissat pelkäsivät ihmisiä. Silloin minusta tuntui, että minäkään en viihtynyt.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Koira ja ihminen

Nykyisin ollaan kai aika yleisesti sitä mieltä, että koira on kehittynyt sudesta, mutta useista eri susilajeista eri aikoina ja paikoissa. Muitakin lähisukuisia eläimiä tosin saattaa joidenkin tutkijoiden mukaan olla koiran esivanhempien joukossa. Mutta aivan varmasti koira oli ihmisen ensimmäisiä eläinseuralaisia, ja suhde perustui molemminpuoliseen hyötyyn. Koira auttoi metsästyksessä ja vartioi, ja sai palkkioksi ruokaa ja suojaa.

Odysseiassa kuvataan paimenen vartijakoirat pedonkaltaisiksi. Ne hyökkäävät tuntemattoman ihmisen kimppuun, ja paras on silloin istua maahan ja pysyä liikkumattomana odottamassa, että paimen tulee paikalle. Koira voi olla pelottava suojellessaan reviiriään, silloin niin kuin nytkin, mutta jo silloin oli myös ihmisten seuraan tottuneita koiria, ja karanneita tai hylättyjä kesykoiria, jotka oleskelivat ihmisten läheisyydessä.

Vuorileijonan varjon ensimmäisen osan kuvaus Sirpissä elelevästä koiralaumasta perustuu melko suoraan muistikuvaan koirista, jotka Tarmo ja minä kohtasimme Korfun Aharavissa. Ne eivät olleet kesyjä, mutta eivät käyttäytyneet uhkaavasti. Mukana oli suurikokoinen koira, jonka pitkäkarvainen, tuuhea turkki oli pääväriltään musta. Se oli loukannut toisen takakäpälänsä, ja se tuli joskus yksinään läheisen kaupan luo kerjäämään ruokaa. Tein siellä tuttavuutta sen kanssa, ja minulle jäi paha mieli siitä, että en vienyt sitä eläinlääkäriin. (Vaikka ymmärrän täysin Tarmon selityksen, että on typerää hetkellisesti hoitaa yksittäistä kulkukoiraa, se on pelkkää itsensä rauhoittelua. Ja sitä paitsi tuskin olisin saanut edes houkuteltua sen taksiin.) Kirjaan loin kuitenkin tuota koiraa esikuvana käyttäen terveen ja täysin mustaturkkisen Sumin, josta tuli Tessin seuralainen.

Koira osaa tulkita ihmisen ilmeitä, eleitä ja ääntä (ja tietenkin hajuja, joita se ymmärtää paljon paremmin kuin me). Ihminen oppii vastaavasti hyvin helposti ymmärtämään koiran ilmeitä, eleitä ja käytöstä. Olemme molemmat laumaeläimiä, ja se helpottaa yhteistyötä. Koiran luottavaisuus ja taipumus noudattaa ihmisen tahtoa asettaa kuitenkin ihmisen tilanteeseen, jossa nähdään hänen kykynsä ottaa vastuuta. Ihmisestä kertoo paljon jo se, minkälaisen koiran hän valitsee. Vielä enemmän kertoo se, miten hänen koiransa suhtautuu häneen ja muihin. On sanottu, että koira ja hevonen tuovat ihmisestä esiin joko hänessä olevan parhaan tai pahimman puolen. Ainakin koirasta puhuttaessa se pitää paikkansa.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Välimeren alueen kasvit ennen ja nyt

Tarmo ja minä olimme päättäneet, että fantasiasarjassamme luonto muistuttaisi Välimeren alueen luontoa sellaisena kuin se oli noin 3000 vuotta sitten. Jouduimme siis karsimaan pois paljon siellä nykyisin näkyvää. Piti häivyttää mielestään muun muassa sitruuna- ja appelsiinipuut ja komeat opuntiakaktusryhmät. Sen sijaan piti kuvitella lähes paljaiksi kuluneille tai matalan, harvahkon kasvillisuuden peittämille rinteille ainavihreitä metsiä. Suurin osa puista kaadettiin jo kauan sitten ihmisten käyttöön, ja laiduntavat eläimet (varsinkin vuohet) söivät maan niin paljaaksi, että metsät eivät uudistuneet.

Suomalaisen on helppo kuvitella metsät takaisin, vaikka puuston valtalajit ovatkin Välimeren ympärillä toiset kuin meillä. Itäisellä alueella kasvaa yleisenä rautatammi, ja kaksi tärkeintä havupuulajia ovat aleponmänty ja pinja.

Aleponmänty? Fantasiaa kirjoittava joutuu pysähtymään ja miettimään. Aleppo on reaalitodellisuudessa olevan paikan nimi, aleponmänty ei sovi puun nimeksi maailmassa, jossa ei ole Aleppoa. Päätin nimittää sitä kävyn muodon perusteella käyräkäpypuuksi. Pinja on toinen yleinen havupuulaji, eikä sen nimeä olisi tarvinnut muuttaa, mutta tein siitä kuitenkin yhdenmukaisuuden vuoksi pörrökäpypuun.

Oliivipuut päätyivät jo varhain ihmisten hyötykäyttöön, samoin viiniköynnös. Viljoista tärkeimmät olivat vehnä ja ohra.

Monien kasvien nimet olen säilyttänyt sellaisenaan, mutta parantajien käyttämillä lääkekasveilla on peitenimet, kuten valkokukka, keltakukka, paksulehti ja hevosentappaja, sillä en halunnut kenenkään kokeilevan, onko niiden lääketieteellinen teho se mitä kansanperinne kertoo. Sinikukan esikuvana on Kyproksen rannoilta löytämäni kasvi, jonka suomalaista nimeä en selvittänyt.

Autiomaan kuvauksessa tarkoitus oli vain luoda karu ja auringon polttama maisema. Keitaiden taatelipalmuja oli kuitenkin Välimeren etelärannalla jo 3000 vuotta sitten. Olisin mielelläni laittanut taatelipalmun kansikuvaksikin Tulisydämeen, mutta löysin minun ja Tarmon valokuvien joukosta vain kanariantaatelipalmujen kuvia. Ne ovat koristeellisia keltaisine hedelmineen, ja siksi niitä näkee nykyisin paljon, mutta Välimeren rantojen alkuperäiskasveja ne eivät ole.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Suojeleva symboli

Symboli on merkki, joka edustaa jotain asiaa. Siksi pelkän symbolin näkeminen voi herättää voimakkaita tunteita. Erityisen latautuneita ovat poliittiset ja uskonnolliset symbolit. Samoja tunnuksia kantavat tuntevat yhteenkuuluvuutta, mutta ulkopuoliset voivat kokea ne uhkaavina. Uskonnolliseen tunnukseen liittyy myös ajatus siitä, että Jumala suojelee sen haltijaa.

Tessillä on kultainen granaattiomenariipus, Äitijumalan tunnus. Omassa mielessään Tessi etsii ohjeita ja turvaa Koora-jumalalta, mutta häntä lapsena hoitanut Nane on opettanut hänelle, että Äitijumala on aina heikomman puolella, jos vahvempi sortaa häntä, ja naisen puolella silloin, kun miehet "näyttävät mieheyden huonoimmat puolet", eli sotivat ja ovat väkivaltaisia. Granaattiomenariipus antaa Tessille turvallisuudentunnetta muistuttamalla Nanen käsityksistä.

Kun Tessi joutuu Autiomaassa vangiksi, granaattiomenariipus suojelee häntä muutenkin kuin lohduttamalla häntä. Hänen vangitsijansa tuntevat hyvin Äitijumalaan liittyvät uskomukset, ja granaattiomenariipuksen näkeminen saa heidät muistamaan, että Tessi naisena ja aseettomana on Äitijumalan suojeluksessa. Se ei estä sitä, että he käyttävät Tessiä panttivankinaan, mutta he kohtelevat häntä mahdollisimman hyvin.

Uskonnollinenkaan tunnus ei ole taikaesine, mutta se auttaa muistamaan siihen latautuneita merkityksiä. Edustamiensa asioiden takia se voi olla haltijalleen hyvin tärkeä, ja siksi sitä pitää kunnioittaa, vaikka sen kokisi itselleen vieraaksi.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Pukeutuminen, osa 2

Meille tutun tarinan mukaan ihmisen ensimmäinen vaate oli viikunanlehti. Sukupuolielimien peittäminen onkin varmasti ollut yksi vaatetuksen varhaisimmista tehtävistä. Tarkoituksena on tietenkin välttää seksuaalissävyisiä yllykkeitä sellaisissa tilanteissa, joissa ne koettaisiin kiusallisiksi, ja suojautua ei-toivotuilta lähentelyiltä.

On ymmärrettävää, että nainen pyritään suojaamaan huolellisemmin kuin mies. Mies pystyy yleensä puolustautumaan paremmin kuin nainen. Miehen voi toki raiskata, vaikka se onkin naiselle teknisesti vaikeaa, mutta raiskattunakaan mies ei tule raskaaksi. Ja ehkä joissakin miehissä yhä elää alkumies, joka kokee naisen saaliina, mutta miehen raiskaamiseen pyrkivä nainen lienee harvinaisuus.

Kun naista suojellaan miehen katseilta, ongelmana on, että mitä enemmän peitetään, sitä pienemmät vilahdukset muuttuvat kiihottaviksi: nilkka, niska, jopa silmät. Niinpä naista vaaditaankin monissa kulttuureissa peittämään itsestään sellaista, mikä muualla koetaan neutraaliksi. Vuorileijonan varjossa kuvatuissa kulttuureissa Autiomaassa edellytetään, että kunniallinen kaupunkilaisnainen peittää huivilla kasvojensa alaosan. Malee on elänyt lapsuutensa Autiomaassa ja käyttää huivia tottuneesti, mutta Tessin huivi pyrkii jatkuvasti luiskahtamaan alas. Kun hänelle huomautetaan, että hän on kuin häpeämätön paimentolaisnainen kulkiessaan kasvot peittämättömänä, hän luopuu hankalana pitämästään tavasta ja ajattelee, että mitä se haittaa, jos hän vaikuttaa paimentolaiselta.

Naisen suojelemiseksi kehittyneistä pukeutumistavoista tulee tottumuksia, joihin liitetään vahvoja mielikuvia siveydestä, ja myös uskonnollisia perusteluja. Ne voivat ulkopuolisen mielestä olla vanhentuneita ja tarpeettomia, mutta niistä luopuminen on siitä huolimatta yhtä vaikeaa kuin mitä ihmisen aina on luopua tavoistaan ja käsityksistään. Kuvauksella Maleen ja Tessin huivinkäytöstä on tarkoitus yksinkertaisesti sanoa, että jokaisen naisen pitäisi saada itse päättää, millainen huivi hänellä on ja miten hän sitä käyttää.

Tulikohan tämä nyt sanottua tarpeeksi selvästi?

torstai 10. huhtikuuta 2014

Pukeutuminen, osa 1

Periaatteessa vaatteet on kai tarkoitettu suojaamaan ihmistä silloin, kun pelkkä iho ei anna riittävää suojaa. Lisäksi on sitten tarve peittää sellaiset vartalon osat, jotka aiheuttaisivat ei-toivottua kiinnostusta vastakkaisessa sukupuolessa.

Kunpa se olisikin noin yksinkertaista, mutta ei ole. Vaatteista päätellään persoonallisuutesi, sosiaalinen asemasi ja paljon muuta, joka ratkaisee sen, miten sinuun suhtaudutaan. Olen aina kokenut sen kiusallisena, joten tietenkin kehitin jonkinlaisena onnelana kuvattuun Sirpiin hyvin yksinkertaisen pukeutumistavan. Siihen kuuluvat pitkät housut ja paita, jotka ovat kesäisin luonnonväristä pellavaa ja talvisin villaa. Samanlaista asua käyttävät miehet ja naiset, nuoret ja vanhat. Varakas saattaa lisätä siihen jonkin korun tai tuontikangasta olevan värikkään huivin, mutta sellaista pidetään hiukan sopimattomana mahtailuna. Poikkeuksena ovat vain edustustehtävät, joita varten Sirpin hallitsijalla ja muilla johtohenkilöillä on näyttäviä asuja.

Autiomaassa perusvaate on sekä miehillä että naisilla nilkkoihin ulottuva mekko. Kun Ake ja Malee tulevat Sirpistä Autiomaahan, Ake vaihtaa jo laivalla itselleen uudet vaatteet. "Ne olivat siniväriä, sitä kaikkein kalleinta, jota sai vain Elilan takaa. Suuri huivi oli kirjailtu hopealla. Akelle oli myös ilmestynyt runsaasti kalliita koruja." Ake pahoittelee sitä, ettei mukana ole varusteita naista varten, ja sanoo Maleelle: "Sinullekin on hankittava kalliin näköinen viitta ja koruja. Täällä ollaan kohteliaita vain niille, joilla on kultaa näkyvissä." Malee vastaa hymyillen: "Ei minulle tarvitse olla kohtelias."

Aken kalliit vaatteet ja korut ovat työasu, joka tekee hänestä kauppiaana uskottavan. Malee ei mielestään tarvitse sellaista silloinkaan, kun hän on klaanipäällikön vaimo. Hän ei halua ihmisiltä kunnioitusta vaan luottamusta, ja pyrkii olemaan helposti lähestyttävä.

Pukeutumistavat ovat sinänsä harmittomia, ja halu olla kaunis ja edustava on luonnollista. Joskus voi olla tarpeellista korostaa pukeutumisellaan myös omaa merkittävyyttään. Mutta ehkä se ei ole tarpeellista siinä määrin kuin luulemme sen olevan.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kohtelias puhuttelu

Juuri aikuistuneena minulla oli mielestäni aihetta loukkaantua, jos minua sinuteltiin kaupassa. Jos ikäiseni mies ehdotti, että voisimme sinutella toisiamme, pidin häntä moukkana. Jokainen sivistynyt ihminenhän tiesi, että vain naista huomattavasti vanhempi tai arvoasemaltaan selvästi ylempi saattoi ehdottaa sinuttelua naiselle, muiden piti odottaa naisen aloitetta. Se oli silloin, kun oltiin juuri siirrytty 60-luvulle. Sitten tuli muutos, kaikki sinuttelivat kaikkia. Sen olen sisäistänyt niin hyvin, että en oikeastaan osaa teititellä. Joskus on kuitenkin yritettävä, on niitä, jotka edellyttävät sitä yhtä ehdottomasti kuin minä silloin ennen.

Teitittely ei sovi fantasiakirjaan, joka on ottanut esikuvansa kolmentuhannen vuoden takaa. Teitittely on huomattavasti nuorempi ilmiö, joka alkoi kehittyä keskiajalla. Mutta aina on ollut puhetapoja, joiden käyttäminen ilmaisi puhujan ja puhutellun aseman. Ne kertovat myös yhteiskunnan rakenteesta.

Jos ihmiset ovat tasa-arvoisia, puhuttelu ei ole ongelma. Siksi Sirpissä kuka hyvänsä voi puhutella hallitsijaa ja palvelijaa samalla tavalla, pelkkää nimeä käyttäen ja ilman mitään kohteliaisuusliitteitä. Käytäntö ei häiritse ketään eikä loukkaa ketään, mutta muualta tulleita se joskus kummastuttaa.

Vuorimaassa alempiarvoisen pitää ylempiarvoista puhutellessaan liittää nimen eteen sana kunnioitettu. Yleensä jokainen tietää, kenen velvollisuus on kunnioittaa ketä, ja käytännöstä poikkeaminen koetaan loukkauksena. Autiomaassa alempiarvoinen ei saisi ylempää puhutellessaan käyttää hänen nimeään, vaan pitäisi mainita hänen asemansa. Se aiheuttaa joskus hankaluuksia. Ennen kuin esittää asiansa Akelle portinvartija kysyy hänen vierellään seisovalta Dotarilta: "Miten nyt puhuttelen, joko merikauppias on klaanipäällikkö?"

Kirjoittaessani minusta oli hauska leikitellä puhuttelutavoilla, mutta jostain syystä ne vuorimaalaiset henkilöt, joista eniten pidän, eivät ole kovin herkkiä vaatimaan, että heitä nimitetään kunnioitetuiksi, eivätkä miellyttävimmän luonteen omaavat autiomaalaiset pahastu, vaikka heitä puhutellaan nimellä.

Olenkohan viisastunut vanhetessani?

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Vessa-asiaa

Kirjailijan ei tietenkään tarvitse seurata sankariaan joka paikkaan, eikä ole välttämätöntä viedä lukijaa tarkkailemaan toimintoja, jotka tavataan hoitaa yksityisyydessä. Yleensä se ei haittaa kertomukseen eläytymistä, mutta nuoruudessani luin paljon kirjoja, joissa häveliäisyys teki tarinasta epäuskottavan. Niissä ei selitetty, miten pieneen koppiin pitkäksi aikaa vangittu ihminen hoiti virtsaamisen ja ulostamisen. Mitään astiaa ei mainittu, puhumattakaan sellaisen tyhjentämisestä, eikä lattian ja vangin vaatteiden siisteydessä silti kerrottu olevan ongelmia.

Varhaisista lukukokemuksistani turhautuneena päätin, että minun kirjojeni henkilöillä on toimiva virtsarakko ja ruoansulatus. Fantasiasarjassa se oli sikäli haasteellista, että jouduin heti luopumaan tutusta vessa-sanasta, sehän on perusmerkitykseltään vesiklosetti, eikä vesihuuhtelu ole kovin helposti järjestettävissä. Lapsuudestani tuttu huussi-sana on eteläpohjalaista murretta, mutta sen yleiskielinen vastine ulkohuonekaan ei käynyt, jos kyseinen huone oli talon sisällä. Valitsin sanan käymälä.

Sirpin, Vuorimaan ja Autiomaan käymälöitä oli hauska rakennella mielessään. Tavallisella kansalla oli tietenkin kompostoivia ulkohuoneita, mutta Kooran linnassa oli hyvin toimiva järjestelmä, johon johdettiin läheisestä joesta sekä jätösten huuhteluvesi että käsienpesuvesi. Erityisen huolellisesti rakentelin Metallin jumalan temppelin miesten käymälän. Ylellisissä tiloissa oli pieniä koppeja täysin henkilökohtaisille toimille, koko seinän pituinen marmorikouru hiukan julkisemmin hoidettaville, ja sen yllä taidokas mosaiikki, joka kuvasi leijonanmetsästystä. Avuliaita orjia oli yleensä paikalla ainakin kaksi kaatamassa vettä käsille pesuastioiden luona. Samaa tehtävää hoiti silti myös suuri pronssipatsas, jonka pitelemästä ruukusta valui jatkuva vesivirta.

Metallin jumalan temppelin käymälästä tullessaan Ake kohtaa pihalla Dotarin ja huomauttaa hänelle: – En ihmettelisi, vaikka käymälään joskus tulisi soittoakin. Suitsukkeet ja kukkiahan siellä jo on.
   Dotar virnistää pahankurisesti ja sanoo: – Soittoa, täytyy puhua ylipapille. Mikään ei riitä lieventämään harmia, jota mies tuntee, kun hän ei kaiken älynsä ja sivistyksensä voiminkaan pääse eroon noista alentavista toiminnoista.

Metallin jumalan temppelin naisten käymälä on karu ja asiallinen, ja ympäröivän kaupungin kaikelle kansalle tarkoitetut yleiset käymälät ovat ahtaita ja siivottomia. Käymälät kuvastivat niissä asioivien ihmisten yhteiskunnallista asemaa, ja kuvastavat yhä. Mutta siivotonkin vessa olisi enemmän kuin ei vessaa ollenkaan. Helsingissä on ihmisiä, joilla ei ole asuntoa, ja joille maksullisten yleisten vessojen ovet eivät aukene.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Parisuhteita ja kolmoissuhde

Kun keskustellaan seksuaalisuuden monimuotoisuudesta, koko monimuotoisuus tuntuu usein kutistuvan kahtiajaoksi. Heteroista ja homoista puhutaan kuin olisi olemassa kaksi sisäisesti yhtenäistä ja toisistaan täysin erillistä ryhmää. Todellisuudessahan sekä heteroseksuaalisuus että homoseksuaalisuus saa hyvin vaihtelevia muotoja, ja useimmat ihmiset ovat ainakin jonkin verran biseksuaalisia, mikä tulee esiin varsinkin silloin, kun omia toiveita parhaiten vastaavaa vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Seksuaalisuuden suuntautuneisuudesta ja siihen liittyvistä muista toiveista riippumatta seksuaalisuus voi olla ihmiselle hyvin tärkeää, lähes merkityksetöntä, tai mitä vain siltä väliltä, ja suuntautuneisuus, erityistoiveet ja halun voimakkuus vaihtelevat myös samalla yksilöllä eri ikäkausina ja tilanteiden mukaan.

Vuorileijonan varjossa Karetan ja Lisin parisuhde perustuu heidän toisiaan kohtaan tuntemalleen vahvalle seksuaaliselle halulle, ja sen pohjalta rakentuu sitten keskinäinen yhteisymmärrys ja luottamus. Tessin ja Ramun parisuhde on aluksi varsinkin Tessin puolelta pelkkää ystävyyttä, ja seksuaalisuus tulee mukaan vähitellen. Tessi ehtii jo olla huolissaankin siitä, että hänellä ei ole halua siihen, mitä hän ymmärtää Ramun toivovan. Hän kypsyy kokemaan seksuaalisuuden hyvänä asiana, mutta kovin keskeistä se ei hänelle ole.

Ake on jo hyvin nuorena tiedostanut kiinnostuksensa miehiin, mutta hän on luonteeltaan väistyvä, eikä hänen seksuaalinen halunsa ole kovin voimakas. Hänen parhaaksi ystäväkseen tulee vähitellen Malee, tyttö joka kymmenvuotiaana on joutunut ilotaloon, ja joka on siellä kokemansa takia kehittänyt pysyvän vastenmielisyyden kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää kohtaan. Ake ja Malee solmivat avioliiton, johon ei kuulu seksuaalisuhdetta. Se ei ole lumeavioliitto, vaan perustuu heidän keskinäiseen syvään kiintymykseensä, ja heillä on alusta asti tavoitteena ottaa ottolapsia. Malee ilmoittaa myös, että jos Ake joskus löytää miehen jota hän rakastaa, tuo mies on tervetullut perheeseen. Tällainen kolmen aikuisen liitto syntyykin sitten myöhemmin, kun Ake ja Dotar lopulta saavat rohkeutta tunnustaa toisilleen tunteensa.

Aken, Maleen ja Dotarin liitto on kahdelle parisuhteelle perustuva kolmoissuhde. Monet muutkin vaihtoehdot perinteiselle parisuhteelle ovat mahdollisia ja voivat toimia hyvin.