perjantai 28. maaliskuuta 2014

Arat

Millainen on täydellisen hyvä ihminen? Vuorileijonan varjo -trilogiaan pyrimme hahmottelemaan ihmislajin, joka olisi luonnostaan hyvä ja pelkästään hyvä. Heitä asui Sirpissä jo ennen kuin sinne tulivat ensimmäiset meidän ihmislajiimme kuuluvat uudisasukkaat. Heidän sopuisuutensa tuntui tulokkaista arkuudelta, joten nämä alkoivat nimittää heitä aroiksi. Arat taas kummastuivat uusien asukkaiden käytöstä ja nimittivät heitä oudoiksi.

Arat auttoivat tulokkaita mielellään ja pyrkivät antamaan sen mitä heiltä pyydettiin. Röyhkeimmät oudot ottivat omaan käyttöönsä arkojen raivaamia peltoja ja veivät heidän karjaansa. Arat eivät halunneet riidellä, vaan väistyivät syrjemmäs, ja lopulta heitä oli jäljellä vain pieni joukko, joka eli Kooravuoren kaakkoisrinteellä, niin karulla seudulla ja kaukana muista, että kukaan ei himoinnut sieltä maata.

Arkojen hyvyys ei ole heidän itsensä valitsemaa, vaan he ovat luonteeltaan sellaisia, että heidän omatuntonsa ohjaa heitä olemaan hyviä kaikille, eivätkä he pysty toimimaan vastoin omaatuntoaan. Selittäessään sisäistä vakaumustaan he puhuvat Koora-jumalasta, mutta toteavat samalla, että nimet ja sanat ovat vain yritystä kuvata ymmärrettävällä tavalla sellaista, millä ei ole nimeä, ja mitä sanoilla ei tavoita.

Arkojen erityisominaisuus on, että he kuulevat ajatukset suunnilleen samalta etäisyydeltä, jolta me kuulemme normaalin puheen. Keskenään he keskustelevat ajatuksilla, ja heidän mielestään se on paljon nopeampaa ja täsmällisempää kuin puhuminen. Outojen kanssa keskustellessaan he toteavat usein, ettei ole mahdollista selittää sanoilla sitä, mitä he haluaisivat kertoa. Outojen joukossa eläminen on heille vaikeaa myös siksi, että he jatkuvasti kuulevat ympärillään ajatuksia, jotka hämmentävät ja järkyttävät heitä.

Kooravuorella arkojen kylässä kasvaneesta Oosasta tulee vuorimaalaisen sotilaan Enkalan vaimo. He ovat aluksi onnellisia keskenään, vaikka Oosa toteaakin, ettei hän pysty ymmärtämään sellaisia outojen asioita kuin sota, vaan ne tuntuvat yhtä pelottavilta ja käsittämättömiltä kuin ukkosmyrsky. Oosan on vaikea sopeutua vuorimaalaisten ihmisten seuraan, ja kun Enkala on poissa, Oosa kulkee mielellään vuorilla, vaikka Vuorimaassa voi kohdata sekä susia että leijonia. Oosa saa ajatusyhteyden susiin ja liikkuu niiden seurassa mielellään. Hän saa ajatusyhteyden myös kohtaamaansa leijonaan, ja leijona ohittaa hänet tyynesti, mutta Oosa kauhistuu sitä, miten julmalta se vaikuttaa, ja huvittuneelta hänen pelostaan.

Outojen kanssa Oosa ei pysty kommunikoimaan niin hyvin kuin susien ja leijonien kanssa. Oosa kuulee outojen ajatukset, mutta edes hänen miehensä ei kuule hänen ajatuksiaan, vaan Oosan on yritettävä selittää asiat puhumalla. Kun heidän lapsensa syntyy ja todetaan sokeaksi, mies päättää, että vammainen lapsi on jätettävä heitteille. Oosa ei saa miestään muuttamaan päätöstä, ja joutuu pakenemaan lapsensa kanssa.

Siinä vaiheessa Oosalle on täysin selvää, että oudot ovat vaarallisempia kuin petoeläimet. Kun hän pakopaikassaan Kiirassa kohtaa kahleissa olevan leijonan Kaorin, hän luottaa kookkaaseen petoon enemmän kuin ihmisiin. Kaori pystyy ymmärtämään ja lohduttamaan häntä, koska he voivat keskustella ajatuksilla, ja vankeudessa syntynyt Kaori saa Oosalta tietoa luonnosta ja vuorista, joita se ei ole koskaan nähnyt.

Kun Oosa ensimmäistä kertaa menee istumaan Kaorin viereen, selujen kuningas Serra varoittaa häntä ja sanoo, että Kaori on tappanut kaksi ihmistä. Oosa sanoo: "Mieheni Enkala on tappanut useampia. Entä sinä, pystytkö edes laskemaan, montako olet tappanut?"

Oosan on helppo ymmärtää eläintä, joka toimii luontonsa mukaan. Paljon vaikeampaa on ymmärtää ihmistä, jolle tappaminen ei ole luontaista, mutta joka silti tappaa.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Purjeita reivaamassa

Fantasiakirjoissa ei tarvitse olla historiallista tarkkuutta, kunhan pitäydytään siinä, mikä kyseisessä kulttuurissa on luontevasti mahdollista. Olin silti melko hyvin selvillä siitä vähästä, mitä tiedetään Homeroksen ajan sankarien käyttämistä laivoista. Ne olivat vielä melko yksinkertaisia ja pienehköjä. Myötätuulessa ja lievässä sivutuulessa käytettiin purjeita, joita oli yleensä kaksi (iso keskipurje ja pienempi keulapurje) ja muulloin soudettiin. Soutajia tuon ajan laivoissa oli vain yksi rivi laivan kummallakin sivulla. Soutajat olivat tavallisia laivamiehiä, joilla oli matkan tarkoituksen mukaan muitakin tehtäviä, ja jos oltiin menossa sotaan, sotilaat soutivat. Soutajaorjia ei ollut, ei myöskään varsinaisia taistelualuksia, mutta kauppalaivat joutuivat melko usein puolustautumaan merirosvoja vastaan.

Olin selvillä siitä, että purjeet olivat raakapurjeita, eli ne oli yläpäästään kiinnitetty mastoon nähden poikittaiseen raakapuuhun. Opitut puhetavat ovat kuitenkin katalia. Sanommehan auringonkin nousevan ja laskevan, vaikka tasan tarkkaan tiedämme, ettei se nouse eikä laske, vaan maapallo kääntyy. Olen lapsena istunut isäpuoleni purjeveneessä ja nauttinut siitä, vaikka ainoa tehtäväni olikin katsella ja ihmetellä ja muistaa vain, että tietyssä vaiheessa luovia oli kumarrettava päänsä puomin heilahtaessa puolelta toiselle. Ja oli tietenkin itsestään selvää, mitä tarkoitti purjeiden nostaminen ja laskeminen. Niinpä nostin homeerisessakin aluksessa purjeet, kun lähdettiin liikkeelle, ja laskin ne halutessani reivata.

Eihän se niin onnistu. Raakapurje on lepoasennossa vedettynä ylös raakapuuhun. Kun se halutaan käyttöön, sen annetaan laskeutua alareunastaan. Reivatessa vastaavasti nostetaan purjetta, tai siis sen alareunaa. Kirjassa alukset onneksi kulkevat ongelmitta, vaikka kirjailija sotkeutuisi köysistöön. Olen kuitenkin tähän uuteen painokseen tarkistanut sanavalintoja, vaikka en pyrikään käyttämään "virallista" purjehdusterminologiaa. Eivät sitä käyttäneet myöskään kirjojen merikauppiaat Meeta ja Leoni.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Sukupuolten tasa-arvo

Tyttöjen ja poikien haaveisiin vaikuttaa tietysti se, mitä yhteisö eri sukupuolilta odottaa, mutta siihen vaikuttavat myös biologiset tekijät. Kysymyksessä ei ole jako kahteen. Miehen ja naisen luonteenlaadussa on keskimääräisiä eroja, mutta jokainen mies omaa jonkin verran ominaisuuksia, jotka ovat naisilla yleisempiä, ja jokainen nainen vastaavasti miesominaisuuksia.
 
Todellinen tasa-arvo ei ole samanlaisuutta. On aivan yhtä hyväksyttävää olla naisellinen nainen tai miehinen mies kuin olla miehinen nainen, naisellinen mies tai sukupuolineutraali. Tasa-arvon nimessä pitäisi hyväksyä myös se, että tytöt ja naiset usein tavoittelevat eri asioita kuin pojat ja miehet. Vuorileijonan varjossa Sirpi on kuvattu tällaisena ihanneyhteiskuntana, eikä siellä koeta ongelmaksi, että monet naiset valitsevat kodinhoidon, ja laivamiehinä ja turvajoukoissa lähes kaikki ovat miehiä. Hallitsijoina on ollut sekä miehiä että naisia, ja parantajan ammattiin heitä hakeutuu suunnilleen saman verran.

Lis on Sirpissä tottunut ihmisten tasa-arvoon. Vuorimaassa hän tutustuu kulttuuriin, jossa valta on miehillä. Naisen on siellä oltava jonkun miehen suojeluksessa, ja naisen oikeuksia rajoitetaan melkoisesti. Lis ärsyyntyy siitä, mutta hän pitää vuorimaalaisia tapoja osoituksena yhdestä miesten heikkoudesta, hallitsemishalusta, ja vaatiessaan oikeuksiaan hän pyrkii samalla varjelemaan henkisesti heikompana pitämänsä miessukupuolen itsetuntoa.

Kun Autiomaassa laaditaan uusia lakeja, Kraton klaanipäällikön puoliso Malee ei halua valtaa itselleen, vaan sanoo: "Minun mielestäni on paras, että jokainen tekee sitä, mitä tekee mielellään. Miehissä riittää niitä, jotka haluavat hallita. Niin kauan kuin se teiltä sujuu, minä haluaisin etuoikeuden keskittyä siihen, mikä minua kiinnostaa eniten. Pyrin hoitamaan kodin ja palatsin asiat niin, että täällä asuvilla ja työskentelevillä on hyvä olla." Dotar huomauttaa, että Maleen pitäisi ryhtyä esimerkiksi naisen ja miehen tasa-arvosta. Malee sanoo: "Ei tasa-arvolla ole mitään tekemistä vallanjaon kanssa. Tasa-arvo on sen ymmärtämistä, että palvelijan työ on yhtä arvokasta kuin hallitsijan, ja heidän ihmisarvonsa on sama."

Malee haluaa naisille oikeuden päättää asioistaan itse, ja siihen liittyy myös oikeus säilyttää omat arvonsa. Malee kokee tehtäväkseen palvella, eikä hän suostu määrittelemään arvoja niin kuin ne määritellään silloin, kun ne perustuvat valta-asemaan. Hän ottaa kuitenkin vallan itselleen sen jälkeen, kun miehet ovat epäonnistuneet käyttäessään sotilaallisia ja taloudellisia pakkokeinoja, ja tehtävänä on enää vain kurjuuteen vajonneen kansan auttaminen.

Ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen on sitä vallankäyttöä, johon Tessiä on Sirpissä kasvatettu. Hänen kumppaninsa Ramu on parantaja, jonka tehtävänä on ihmisten auttaminen. He edustavat perusihmisyyttä, jota on myös taistelijasankarin suojelunhalussa ja myyttisen äidin pyrkimyksessä huolehtia muista. Tessi ja Ramu eivät koe itseään ensisijassa sukupuolensa edustajiksi, vaan ihmisiksi. Sitähän me kaikki olemme. Yhtäläisyyksiä on suunnattoman paljon enemmän kuin eroja.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Myyttinen äiti

Varhaisimmassa lapsuudessaan pienokainen turvautuu hoitajaansa, joka huolehtii hänen kaikista tarpeistaan. Hoitaja on useimmiten äiti, mutta paikan voi täyttää myös muu henkilö, mieskin, sillä hoitajan sukupuoli on lapsen kannalta merkityksetön. Tuo varhaisin kokemus huolenpidosta on pohja myytille kaikkivoivasta hyvästä äidistä, auttajasta ja suojelijasta. Lapsi kohtaa myös pettymyksiä, koska sen tarpeisiin ei aina vastata, ja pettymykset ovat pohjana myytille pahasta äidistä, hirviöstä ja noita-akasta. Saattaa olla, että kuvitelma hirviöäidistä herättää tarpeen etsiä myyttistä suojelijaa häntä vastaan, ja syntyy ajatus miehisestä taistelijasankarista, suojelevasta isästä.

Myyttinen hyvä äiti on feminiini vastine myyttiselle taistelijasankarille. Hän suhtautuu äidin tavoin kaikkiin apua tarvitseviin ja ottaa heidät suojelukseensa. Vuorileijonan varjossa Lis pitää tällaista kaiken kattavaa äitiyttä kutsumuksenaan. Sirpin miehityksen takia hän opettelee taistelutaidot, sillä hänestä tuntuu, että onnellista kotia ei voi luoda epäoikeudenmukaisesti hallittuun maahan. Hän on myös sitä mieltä, että mitään tärkeitä asioita ei voi jättää pelkästään miesten hoidettavaksi, sillä miehillä on hänen mielestään yleensä huono itsehillintä ja heikko vastuuntunto. (Lis on naissovinisti, pyydän sitä anteeksi hänen puolestaan.)

Lisillä ei ole sankariunelmia, mutta hän on Vuorileijonan varjon keskeisistä henkilöistä ensimmäinen, joka tappaa ihmisen. Tikarilla aseistautunut salamurhaaja on käymässä nukkuvan Seloman kimppuun. Lis sieppaa Seloman miekan, ja iskee oppimallaan tavalla poikittaislyönnin niskaan. Hän tuntee kauhua tekonsa johdosta ja haluaisi itkeä, vaikka ymmärtääkin, että hänen oli pakko toimia niin Seloman pelastamiseksi. Lisin taistelutaitoja tarvitaan toisen kerran, kun Memnon linna joutuu puolustautumaan hyökkäystä vastaan, ja Kareta sotilaineen on poissa. Lis johtaa joukkoja ja taistelee etulinjassa, niin kuin päällikön on tehtävä. Heti kun Kareta miehineen ehtii apuun Lis kuitenkin palaa järjestämään majoitusta ja ruokailua.

Lis on nuorena unelmoinut pienestä talosta suurten viikunapuiden alla ja ajatellut elävänsä siellä perheestään huolehtien, mutta hän tyytyy rakentamaan Memnon linnan harmaakivisten muurien sisälle kolkkoihin huoneisiin mahdollisimman hyvän kodin Karetalle ja lapsille, joiden joukossa hän kasvattaa muiden kanssa yhdenvertaisena Karetan aviottoman pojan. Hän yrittää ohjata kärsimätöntä ja kiivasta Karetaa ymmärtämään lapsiaan ja toimimaan kuninkaana maltillisesti ja sovinnollisesti. Hän hoitaa Memnon linnan arkea, järjestää hallintoa ja huolehtii tuhottujen alueiden jälleenrakennustyöstä. Hän tuntee joskus, että aika ei riitä kaikkeen, mitä pitäisi tehdä. Silti hän on onnellinen, sillä hän kokee toteuttavansa elämäntehtäväänsä.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Sankariunelmat ja todellisuus

Sankariunelmia elätteleviä poikia on paljon, eivätkä he välttämättä halua sankaruudelle laajaa yleisöä, siihen riittää luokkayhteisö tai kaveripiiri. Moni aloittaa puolustajasankarina tai ainakin kuvittelee olevansa sitä, mutta vähitellen voi tulla tärkeämmäksi säilyttää voimalla ja rohkeudella saatu ihailu. Joillakin on alusta asti tavoitteena olla pelätty, sillä se tuntuu takaavan, että ei joudu kestämään nöyryytyksiä. Työssäni tapasin paljon tällaisia poikia ja miehiä, ja myös joitakin tyttöjä ja naisia. He eivät olleet pahoja, he vain yrittivät selvitä niillä keinoilla, jotka elämä tuntui tarjoavan heille. Ehkä jotain siitä kiintymyksestä, jota tunsin heitä kohtaan, on siirtynyt kuvaukseeni Karetasta.

Kareta tuntee olevansa syntynyt sotilaaksi. Hän on elänyt kerjäläislapsena Vuorimaassa Memnon satamassa, ja oppinut siellä, että voimakkaat alistavat heikommat. Sirpiläinen merikauppias on ottanut hänet kotiinsa ja kasvattanut hänet oman poikansa veljenä, mutta hän ei ole unohtanut aikaisemmin kokemiaan nöyryytyksiä. Hän haluaa puolustaa apua tarvitsevia, mutta hän haluaa myös kehittyä niin pelätyksi, että kukaan ei enää uskaltaisi edes yrittää alistaa häntä.

Sankariunelmissaan Kareta on sivuuttanut sen tosiasian, että sodassa sankari joutuu tappamaan ihmisiä. Sirpin vapauttaminen sujuu lähes verettömästi, mutta kun hän taistelee Vuorimaan kuninkuudesta, hän kohtaa karun todellisuuden. Siirryn kirjan tekstiin:

Miekoilla ja keihäillä käytävässä lähitaistelussa oma kuolemanvaara synnytti luontaisen puolustautumishalun, joka vaihtui vaistomaiseksi ja julmaksi tuhoamiseksi. Sen tunteen vallassa taistelu sujui helposti, mutta se ei ollut sellaista kuin sota oli ollut pojan sankariunelmissa. Sota oli kompuroimista ruumiiden yli, se oli verta, likaa ja tuskaa.
 Lopulta taistelu alkoi laantua. Jousimiehille huudettiin käskyä lopettaa ampuminen. Vihollinen oli käytännössä tuhottu. Voiton saaneet sotilaat tunkeutuivat soihduilla varustettuina solaan. He keräsivät kuolleilta heidän varusteitaan. Kaikki mitä saattoi käyttää kelpasi, mutta ensimmäiseksi otettiin talteen arvokkain osa.
– Haavoittuneet viholliset surmataan, Meisalo huusi. – Vankeja ei oteta.
Kareta nousi seinämässä olevalle kielekkeelle ja katsoi solaan. Näky oli hirvittävä, ruumiita oli röykkiöittäin. Hänestä tuntui, ettei tämä voinut olla oikein. Hän laskeutui alas, ja häntä kohti syöksyi solasta pakeneva hyvin nuori mies, tuskin Karetan itsensä ikäinen. Kareta nosti kädessään olevan pikkukeihään iskuasentoon. Mies heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja ojensi anovasti kätensä häntä kohti.
– Älä tapa, sääli, ota vangiksi, mies pyysi.
Kareta siirsi keihään takaisin kantoasentoon ja aikoi kehottaa miestä nousemaan. Meisalo tuli hänen viereensä, kohotti miekkansa ja tappoi polvistuneen.
– Olen pahoillani, mutta näin on tehtävä, Meisalo sanoi Karetalle. – Meillä ei ole aikaa ja voimia vartioida vankeja.
Oli saavutettu voitto, mutta Kareta ei pystynyt tuntemaan voitonriemua. Hän oli huomaavinaan, että hiukan kauempana vilahti susi. Kun sotilaat poistuisivat ruumiiden luota, susia tulisi lisää. Lähempänä asutusta saalistajat olisivat olleet koiria, ja se olisi jostain syystä tuntunut vielä kammottavammalta.

Kareta ei saa iloa taistelijasankaruudesta, mutta aluksi hän tuntee puolustavansa oikeudenmukaisuutta. Todellista jalouttakin hän osoittaa, kun hän tappion uhatessa haluaa antautua viholliselle, jos tämä lupaa armahduksen häntä tukeneille.

Taisteleminen on ainoa asia, jossa Kareta on keskimääräistä kyvykkäämpi. Kun hän kohoaa kuninkaaksi, hän tietää itsekin, että hän ei osaa ratkaista ongelmia, joita hallitseminen aiheuttaa, eikä hän sotilaana sovi edes suunnittelutehtäviin, vaan hänen armeijansa ylipäällikkö joutuu tekemään ratkaisut hänen puolestaan. Hän pitää silti kiinni vallastaan ja tekee sen ainoalla osaamallaan keinolla, tuhoamalla vastustajiaan. Kun hän yhä enemmän lakkaa kuuntelemasta muiden neuvoja, puolustajasankarista kehittyy vähitellen alistaja. Karetan elämässä tapahtuu kuitenkin hänen poikansa aikuistuttua onnellinen käänne: hän uskaltaa lopulta luopua vallasta ja tyytyy tavallisen miehen arkiseen elämään.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Vastuun pakoilu

Meillä kaikilla on ihanteita, joiden mukaan haluaisimme toimia. Joskus omien ihanteiden noudattaminen johtaa siihen, että lähetämme toisen tekemään puolestamme likaisena pitämämme teon, ja kuvittelemme itse pysyneemme puhtaana. Myös kirjallisuudessa saattaa törmätä kuvaukseen sankarista, jota pidetään eettisesti korkeatasoisena siksi, ettei hän voi käytännössä osallistua surmatöihin, joita tehdään hänen johdollaan.

Olemme vastuussa siitä, mitä irti päästämämme leijona tekee. Olemme vastuussa myös siitä syyllisyydentunnosta, jota meidän käskymme mukaan toiminut ihminen mahdollisesti kokee. Siksi vastuunsa tunteva ihminen toteuttaa tekemänsä epämiellyttävät päätökset itse, jos se suinkin on mahdollista. Huomasin ilokseni, etten ole aivan yksin tämän mielipiteeni kanssa. George R. R. Martinin fantasiasarjassa Tulen ja jään laulu Eddard Stark toimeenpanee määräämänsä kuolemantuomion itse, ja perustelee sitä sillä, että ottaa itselleen koko vastuun päätöksestään. Hänen poikansa menettelee myöhemmin samoin.

Ironia on vaikea tyylilaji, ja minun käyttämäni kuiva ironia menee usein hukkaan, koska lukijat luulevat minun tarkoittaneen sitä, mikä on lauseen perusmerkitys. Toivottavasti kuitenkin selviää, mitä Dotar tarkoittaa huomauttaessaan: "Ylipappikaan ei pysty katsomaan kidutusta, jonka on itse määrännyt. Sivistys on ihmeellisen jalostava asia."

En tietenkään kehota ketään tekemään toiselle pahaa. Toivon vain jokaisen ymmärtävän vastuunsa siitä, mitä hän suoraan tai epäsuorasti aiheuttaa. Silmien sulkeminen on yhtä hyödytöntä kuin käsien peseminenkin. Vastuu on ja pysyy.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Juoni ja sen merkitys

Juonen voi määritellä tapahtumaketjuksi, jonka avulla siirrytään kertomuksen alkutilanteesta sen lopputilanteeseen. Pelkistettynä juoni voi olla hyvin yksinkertainen. Vuorileijonan varjon ensimmäinen osa, Kuuman tuulen aika, alkaa siitä, että Vuorimaan sotilaat valloittavat Sirpin saaren, vangitsevat saarta hallinneen naisen ja surmaavat hänen puolisonsa. Valloituksen aavistanut ja sen estämistä yrittänyt Kare pelastaa hallitsijaparin ainoan lapsen, yksitoistavuotiaan Tessin. Kare ryhtyy järjestämään sirpiläisten vastarintaa ja saa tukea kapinaa suunnitelleelta vuorimaalaiselta päälliköltä, mutta Sirpin vapautumisen ratkaisee kuitenkin valtava maanjäristys, joka tuhoaa Vuorimaan armeijan pääjoukon.

Juonen ennalta-arvattavuus ärsytti joitakin lukijoita. Minä en yleensä pyri yllättämään. Esimerkiksi vuorimaalaisten valloituksen uhkan halusin tuoda lukijoiden tietoisuuteen jo silloin, kun kaikki vielä tuntui kirjan henkilöiden mielestä olevan hyvin. Käytän usein sellaista kerrontatapaa.

Kuuman tuulen ajassa on vain yksi kuvaus laajamittaisesta väkivallasta, jossa tapetaan paljon ihmisiä, ja yksi kohtaus, jossa eräs päähenkilöistä tappaa miehen. Lisäksi on kaksi kohtausta, joissa johonkin päähenkilöistä kohdistuu selkeä väkivallan uhka. Epäsuoraa uhkaa toki on useammin, mutta se ei riitä sellaisille lukijoille, jotka haluavat toinen toistaan seuraavia yllättäviä vaaratilanteita ja ällistyttäviä pelastumisia niistä.

Kuuman tuulen ajan sivujuonista merkittävin on, että Vuorimaasta Sirpiin orpopoikana päätynyt Kare osoittautuu Vuorimaan syrjäytetyn kuninkaan Karetan pojaksi, jonka nimi isänsä tavoin on Kareta. Ratkaisu on lähes ärsyttävä tavanomaisuudessaan, mutta tuntui sopivan hyvin Karen luonteeseen. Se on pääjuonen kannalta oikeastaan merkityksetön, sillä Karen kanssa liittoutuva vuorimaalainen päällikkö Seloma toteaa: "Minulle ei merkitse kovin paljon, kenen poika joku on. Olen enemmän kiinnostunut siitä, millainen mies hän on. Saisiko Vuorimaa hänestä paremman kuninkaan kuin mitä meillä on nykyisin?"

Sivujuonista Tessin ja Ramun välille kehittyvä kiintymys ja Karen ja Lisin rakastuminen toisiinsa on kuvattu varsin vähäeleisesti. Ake on mukana melkein kuin sivuhenkilönä, vaikka kuuluukin kiinteästi joukkoon, koska Kare on hänen kasvattiveljensä.

Trilogian toinen osa, Kuningastie, on sekin juoneltaan hyvin yksinkertainen. Kareta taistelee oikeudestaan Vuorimaan kuninkuuteen ja voittaa. Taistelukohtauksia ja vaaratilanteita on kuitenkin enemmän kuin Kuuman tuulen ajassa, ja kannan pientä epäilystä, että juuri siitä syystä toinen osa oli ensimmäistä suositumpi. Asiaan vaikuttanee sekin, että päähenkilöt ovat hiukan vanhempia ja seksuaalisuhteita alkaa olla mukana, vaikka pääsääntöisesti jätän varsinaisen seksuaaliaktin kuvaamatta.

Trilogian päätösosa Tähtien kosketus lähtee sekin liikkeelle sodan uhkasta. Autiomaalainen klaanipäällikkö Rotaa on aikeissa vallata Sirpin ja sen jälkeen Vuorimaan. Kareta vie Vuorimaan armeijan kukistamaan Rotaan. Juonesta muodostuu kuitenkin aikaisempia mutkikkaampi, sillä Tessi, Ramu ja Ake joutuvat juuri sodan alla Autiomaahan lähdettyään pelastamaan sinne siepattua kymmenvuotiasta Miima-tyttöä. Merikauppiasisänsä rikkauksilla pelaava Ake liittoutuu suunnattomia varallisuuksia hallitsevan Metallin jumalan temppelin kanssa, ja kohoaa sen avulla Kraton klaanipäälliköksi. Trilogian osista tämä päätösosa on kaikkein suosituin, sillä taistelujen ja vaarojen lisäksi mukana on melkoisesti juonitteluja.

Pitäisikö siis päätellä, että monimutkainen juoni, jossa on runsaasti vaaratilanteita, juonittelua ja ripaus seksiä takaisi suurimman lukijamäärän? Saattaahan niin olla. Trilogian juonikuviot eivät kuitenkaan olleet itsetarkoitus eikä niillä tavoiteltu lukijamenestystä, vaan juonet olivat alisteisia trilogian tavoitteelle hahmottaa sitä mitä ihminen on ja miten hänen tulisi elää elääkseen elämänsä oikein. Juonikuviot olivat pohja sille, mitä henkilömme kokivat ja mitä johtopäätöksiä he tekivät.

Fantasiasarjamme päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, eivätkä omaa yliluonnollisia ominaisuuksia. Ihminen on psyykkisesti melko haavoittuvainen. Useimmat toipuvat kohtalaisen hyvin yhdestä vakavastakin menetyksestä tai järkyttävästä kokemuksesta, mutta jos niitä tulee vuoden kuluessa kaksi, toipuminen on jo vaikeaa. Jos tällaisille kokemuksille altistuu jatkuvasti, seurauksena on todennäköisesti psyyken murtuminen. Jos kirjan henkilöt nousevat toistuvista traumaattisista tilanteista henkisen voimansa säilyttäneinä ja iloisesti uusiin seikkailuihin syöksyen, seikkailuviihteen lukija on kyllä tyytyväinen, mutta psykologinen uskottavuus on menetetty.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Raiskaus?

Vuorileijonan varjossa on kuvaus saaliinjakotilaisuudesta, jossa nuori, kaunis Sirena vetoaa Karetaan: "Ota minut. Pelkään noita muita päällikköjä, sinä näytät hyvältä mieheltä. Älä anna minua kenellekään muulle." Kareta lupaa ottaa hänet suojelukseensa, mutta ei huomaa antaa tarkempaa ohjetta siitä, minne Sirena viedään. Kun Kareta humalassa ja synkissä ajatuksissa tulee huoneeseensa mennäkseen nukkumaan, huoneessa on Sirena. Tyttöä kuljettamaan määrätty sotilas ja luultavasti tyttö itsekin ovat ymmärtäneet asian niin, että Kareta on halunnut hänet vuodekumppanikseen. Siirryn kirjan tekstiin:

Kareta olisi voinut hakea naisorjan ja käskeä häntä viemään Sirenan nukkumaan jonnekin muualle. Hän tunsi kuitenkin itsensä väsyneeksi ja itkuun valmiiksi, eikä hän enää jaksanut huolehtia kenestäkään. Hän tajusi edelleen olevansa samoissa vaatteissa, jotka hänellä oli ollut yllään taistelussa, hän oli jättänyt pois vain suojavarusteet ja raskaimmat aseet. Hän riisuutui niin kuin olisi tehnyt, jos huoneessa ei olisi ollut ketään. Hän tunsi itsensä hikiseksi ja likaiseksi.
   Sirena ei itkenyt, mutta katsoi Karetaa arastellen.
   – Mene pois, Kareta sanoi. – En halua sinua. En ole koskaan pitänyt itseäni miehenä, joka raiskaa naisen.
   Tytön silmiin syttyi kauhistunut pelko, ja Kareta ymmärsi hänen ajattelevan, että hänet lähetettäisiin tarjottavaksi jollekin muulle miehelle.
   – Ei sinun tarvitse raiskata, suostun sinulle vapaaehtoisesti, Sirena sanoi.
   Kareta kävi makaamaan vuoteelleen ja Sirena painautui hänen syliinsä. Humalan läpikin Kareta tajusi, että vaikka tyttö yritti urhoollisesti esittää halukasta, hänen pelkonsa kasvoi kaiken aikaa. Kareta ei kuitenkaan jaksanut enää välittää siitä. Hänellä oli nuoren miehen kiihkeät halut ja nainen sylissään.
   Kun jo oli liian myöhäistä katua, Sirena vetäytyi mahdollisimman kauas hänestä ja itki. Karetakin olisi halunnut itkeä, mutta ei pystynyt siihen. Humala auttoi kuitenkin häntä nukahtamaan.

Lukijat ovat olleet erimielisiä siitä, oliko kysymyksessä raiskaus vai ei. Niin ovat kirjan henkilötkin. Sirena kokee tulleensa loukatuksi eikä koskaan pysty voittamaan Karetaa kohtaan tuntemaansa inhoa, mutta syyttää itseään siitä, että ei uskaltanut näyttää vastahakoisuuttaan. Kareta sanoo: "Olin selvillä hänen pelostaan, ja pitäähän miehen muutenkin ymmärtää, miten turvaton nainen tuollaisessa tilanteessa on. Syy on kokonaan minun." Sirenaa rakastava Leoni, joka myöhemmin menee tämän kanssa naimisiin, ymmärtää sen, että Sirena ei uskaltanut torjua Karetaa. Leoni ymmärtää kuitenkin myös Karetaa, eikä heidän ystävyytensä kärsi tapahtuneesta. Karetan vaimo Lis tuntee miehensä kiihkeän luonteen, ja koska hänen mielestään miehillä yleensäkin on heikompi itsehillintä kuin naisilla, hän on valmis ymmärtämään miehensä erehdyksen kuin lapsen kurittomuuden.

Olen tarkoituksella tehnyt tilanteesta moniselitteisen, sillä sellaista elämä on. Sirena oli varmasti uhri, mutta oliko Kareta syyllinen, vai uhri itsekin?

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Eräs perusoivallus

Spinozan kuvaama selvä ja kirkas idea (tosi idea) on sellainen, että sen löytänyt ei epäile, vaan tietää sen todeksi. Väitettä on kritisoitu kehäpäätelmäksi, mutta minä muistan hyvin, miten minulle syntyi oivallus, joka on ollut minulle tärkeä ja muokannut sekä elämääni että kirjoittamistani.

Olin viisi- tai kuusivuotias. Meitä oli lapsijoukko leikkimässä niityllä, jolle jokin uskonnollinen ryhmittymä pystytti telttaa. Eräs täti tuli sanomaan meille, että voisimme tulla telttaan, ja hän kertoisi meille tarinan.

Istuimme lankkupenkillä teltan etuosassa, maapohja paljaitten jalkojemme alla. Tädillä oli kankainen taulu ja paperinukkeja, joita hän kiinnitti siihen. Hän kertoi Joosefista, jonka hänen veljensä yrittivät tappaa, mutta jättivät sitten kuitenkin henkiin ja myivät orjaksi Egyptiin. En tuntenut tarinaa ennestään, ja kuuntelin jännittyneenä ja järkyttyneenä. Joosef pääsi hyvään asemaan Egyptissä, mutta hänen entisessä kotimaassaan tuli nälänhätä. Hänen veljensä joutuivat pyytämään apua Egyptistä, ja heidät johdatettiin Joosefin puheille.

Kun täti kertoi, että Joosef antoi veljilleen anteeksi ja auttoi heitä, tunsin ymmärtäväni jotain hyvin tärkeää. Ei ollut kysymys vain Joosefista ja hänen veljistään, vaan periaatteesta. Anteeksianto oli kaunista, ja se oli oikein. Varmuus ei syntynyt tarinasta ja tädin selityksestä, vaan minusta tuntui, että minussa ollut vaistomainen ja epämääräinen tieto sai kertomuksesta selkeän esimerkin ja sanat, jolla siitä pystyi puhumaan.

Tuo vakaumus kiteytyi jo silloin, kun en vielä miettinyt, miksi ihminen tekee pahaa toiselle ihmiselle. Lapsen tapaan oletin, että tekemisemme ovat suhteellisen vapaasti päätettävissämme. Pahaan vastaaminen hyvällä tuntui silti oikealta, sillä käsitykseni mukaan hyvyyttä osakseen saanut vastasi kiitollisuudella, kosto taas johti katkeruuteen ja kierteeseen, jossa kostoon vastattiin kostolla. Myöhemmin aloin ymmärtää, että ihmisen tekoja ohjaavat hänen synnynnäiset valmiutensa, joita ei mitenkään voi pitää hänen itse valitseminaan, eikä hän ole voinut valita suurta osaa ympäristön taholta kokemastaankaan. Oli siis hyvin vaikea määritellä, mistä kukin lopulta on siinä mielessä vastuussa, että häntä voi syyttää ja syyllistää. Sitäkin joutuu oikeastaan pohtimaan vain jos uskoo tahdonvapauteen. Minun mielestäni vapaa tahto on mahdottomuus. Kaikki tekomme ja myös päätöksemme juontavat loputtomasta syiden ketjusta. Anteeksianto on silloin oikeastaan vain sen toteamista, että oikeutta syyllistämiseen ei ole.

Ihminen tarvitsee tietenkin palautetta teoistaan, ja on oikein yrittää neuvoa ja opastaa häntä. Yhteiskunnassa tarvitaan myös rangaistuksia osoittamaan, että joitakin tekoja ei suvaita, ja on tarpeellista rajoittaa vaarallisesti käyttäytyvän ihmisen liikkumisvapautta. Kostoa ei tarvita koskaan. Kostonhalu voi olla ymmärrettävää, mutta kostaminen ei silti ole oikein.