tiistai 21. marraskuuta 2017

Etsin uutta julkaisukanavaa

Type&Tellin kautta julkaisemani kirjat poistuvat myynnistä marraskuun lopussa. Ilmoitus tuli yllättäen, enkä ole vielä ehtinyt miettiä, miten järjestän kirjojen myynnin tästä eteenpäin. Muutama perusasia on kuitenkin selvä.

Vuorileijonan varjo -sarjan e-kirjat tulevat edelleen olemaan ilmaiseksi ladattavina sarjan kotisivulla, jonne pääset klikkaamalla vasemmanpuoleisen palkin kansikuvia.

Kovin moni ei löydä Vuorileijonan varjon kotisivua, joten jatkaisin mielelläni e-kirjojen tarjoamista vähäistä maksua vastaan jollakin kaupallisella alustalla. Painettuja kirjojakin pystyisin tuottamaan myyntiä varten, mutta en halua itse huolehtia niiden myymisestä.

Tällä hetkellä ainoa kohtuuhintainen ja kattava jakelukanava näyttäisi olevan BoD. Se ei kuitenkaan sovi minulle, sillä se haluaa yksinoikeuden sitä kautta julkaistuihin kirjoihin.

En enää pyri myymään kirjojani saadakseni niistä tuloja, sillä sekä minä että Tarmo tulemme toimeen eläkkeellämme. Haluaisin vain pitää kirjoja lukijoiden saatavana, ja etsin yhteistyökumppania, jonka avulla se olisi mahdollista kohtuullisin kustannuksin. Ja uskon, että sellainen myös löytyy siihen mennessä, kun Vuorileijonan varjo -sarjan kymmenes osa julkaistaan, luultavasti vuoden 2018 syksyllä.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Miesnäkökulmaa naiseuteen ja vähän mieheyteenkin

Ote kirjasta Talvisateet. Joukko miehiä keskustelee.

– Naisena olemiseen kuuluu asioita, joita miehen joskus on vaikea ymmärtää, Meeta sanoi. – Naiset pystyvät yleensä ymmärtämään miehiä paljon paremmin. Ehkä naiset ajattelevat laajemmin ja monipuolisemmin, ja me miehet tulkitsemme asioita liian paljon vain oman mieheytemme kautta. Nainen on meille jotain, jonka suosiota tavoitellaan tai jota suojellaan, mutta kun pitäisi suhtautua naiseen yhtä asiallisesti kuin mieheen, emme pysty siihen. Olen huomannut, että varsinkin laivamiehet tapaavat vähätellä naisen mielipiteitä ja tunteita, ja minun mielestäni se johtuu siitä, että heillä ei ole naispuolisia työtovereita. Sellaisissa töissä, joissa on sekä miehiä että naisia, yhdessä työskentely opettaa heidät arvostamaan toisiaan.

– Olen ajatellut samaa, Moiri myönsi. – Sirpin sotilasharjoittelijoiksi pitäisi ehkä ottaa myös naisia.

– Mutta selviytyykö nainen taistelutehtävistä? Raino ihmetteli.

– Ei niistä selviydy jokainen mieskään, Verraka huomautti. – Naisista ei tietenkään kovin usein löydy sellaista, joka voittaisi parhaat miestaistelijat. Susimaassa tutustuin kuitenkin Akkaan. Hän on naistaistelija, jonka minä ehkä olisin pystynyt voittamaan, mutta helppoa se ei olisi ollut.

– Vaimoni Aniran taistelutaitoja ylistettiin hänen nuoruudessaan, ja minäkin olen tutustunut hänen kykyynsä ajaa taisteluvaunuja, Meeta sanoi.

– Kun kävimme Sirpin vapaustaistelun, mukanamme oli naisia, Moiri sanoi. – Lis osallistui asekoulutukseen, mutta varsinaisissa taisteluissa hän ei kai ollut.

– Minä olen nähnyt Lisin taistelevan Vuorimaassa, Verraka sanoi. – Vaikka hänellä oli puutteita voimassa ja kestävyydessä, hänellä oli hyvä tilannetaju ja tarkat iskut. Hän tarjosi aivan kelvollisen vastuksen miehille. Häntä pyrittiin tietenkin suojelemaan vaarallisimmilta vastustajilta, mutta niin suojellaan aina joitakin miehiäkin.

– Lisin mielestä mitään todella tärkeitä asioita ei pitäisi jättää pelkästään miesten tehtäväksi, Moiri sanoi. – Hänen mielestään miestaistelija usein ryntää kuin raivostunut sonni, harkitsematta kokonaistilannetta. Mutta hän ei varmaan tarkoittanut sinua, Verraka.

– Tai sitten hän tarkoitti, Verraka sanoi huvittuneena. – Minulla oli se vika, vaikka koko sotilasurani ajan yritin saada sen hallintaan. Mutta on Lisillä samanlainen taistelija lähempänäkin, myös Karetalla on se taipumus.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Type&Tellin kautta julkaistut kirjat ovat saatavilla vain marraskuun loppuun asti

Minulle tuli melkoisena yllätyksenä, että Type&Tellin Suomen osasto lopettaa toimintansa, ja sitä kautta julkaisemieni kirjojen markkinointi päättyy marraskuun lopussa. Sen jälkeen Vuorileijonan varjo -sarjaa on enää jäljellä pieni jäännöserä Talvisateet-kirjaa Bookyssa, ja kun se loppuu, kirjasarjaa ei ole painettuna versiona myynnissä missään. Jos siis haluat jonkin kirjoista itsellesi, osta se pian.

Myös T&T:n kautta markkinoidut e-kirjat poistuvat, mutta Vuorileijonan varjon kotisivulle jäävät edelleen tarjolle ilmaiseksi ladattavat e-kirjat.

Jatkan sarjan viimeisimmän osan kirjoittamista, ja kun se valmistuu, julkaisen sen ainakin e-kirjana, ja todennäköisesti paperikirjanakin jotain kautta.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isyydestä

Isänpäivään sopii katkelma Verrakan ja Rainon keskustelusta Talvisateet-kirjassa. Viisitoistavuotias Raino on tullut kertomaan Verrakalle olevansa todennäköisesti hänen avioton poikansa.

– Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että välität minusta, Raino sanoi. – Eihän sinun tarvitsisi. Itse asiassa ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, että todella olet isäni.

– Täyttä varmuutta siitä ei tietenkään ole, Verraka myönsi. – Ulkonäkösi ja kiivastumistaipumuksesi tosin ovat samanlaiset kuin minun, mutta se ei todista mitään. Kraton klaanipäällikkö Nomi on hämmästyttävästi Aken kaltainen. Ei ole kuitenkaan mitään syytä epäillä, että Aken avioton poika olisi otettu heidän perheeseensä ottolapseksi, sillä Ake ei ole koskaan maannut naisen kanssa. Kareta taas taatusti on nuoren Karetan isä, mutta he ovat luonteeltaan niin erilaiset, että heidän oli nuoren Karetan kasvuvuosina hyvin vaikea tulla toimeen keskenään.

Raino oli toivonut, että Verraka olisi vakuuttanut olevansa isyydestään täysin varma. Mutta se olisi ollut tyhjä vakuutus, sillä aivan ehdotonta varmuutta ei voinut olla kenelläkään.

– Eihän sillä oikeastaan ole mitään väliä, olenko tosiasiallinen isäsi tuossa kaikkein suppeimmassa merkityksessä, Verraka sanoi.

– Eikö muka? Raino kysyi epäluuloisesti. – Miten niin?

– Olen joka tapauksessa isäsi nyt, Verraka sanoi. – Moiri on merkinnyt sinut minun lapsekseni Sirpin väestöluetteloon. Kun isä on sellaiseen merkintään antanut luvan, se on peruuttamaton, eikä Moiri suostu mistään syystä muuttamaan sitä.

– Etkö ole ollenkaan huolissasi siitä, että olet voinut joutua vastuuseen toisen miehen lapsesta? Raino kysyi.

– Sillä ei ole mitään merkitystä, Verraka sanoi. – Pidän melko todennäköisenä, että olet poikani, ja koska se on täysin mahdollista, olen päättänyt toimia niin kuin se olisi varmaa. Sinä teet oman päätöksesi siitä, miten suhtaudut todennäköisyyteen ja mahdollisuuteen, että olen isäsi.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Fiktiivisen henkilön olemassaolo

Lukijan tunteenomainen suhde kertomuksen henkilöihin on niin itsestään selvää, että sitä pysähtyy harvoin ihmettelemään. Mutta onhan se kummallista! Haluamme tietää, mitä tapahtuu henkilölle, josta kuitenkin selvästi ymmärrämme, että häntä ei ole olemassa.

Ihmisellä on kyky kuvitella, mutta kirjan henkilöön eläytyminen on erityinen kuvittelemisen laji: se ei ole vapaata, vaan tapahtuu kirjallisen ilmaisun rajoittamana. Jos haluamme tietää, mitä henkilölle tapahtui kirjan päättymisen jälkeen, emme läheskään aina tyydy kuvittelemaan sitä. Vaadimme kirjailijalta jatko-osaa, jossa hän kertoisi sen meille.

Tietenkin on mahdollista itse kuvitella sankarille uusia vaiheita. Niitä voi myös kirjoittaa. Olen netissä seikkaillessani tutustunut fanifiktioon, ja joskus olen löytänyt myös sellaista, jonka pohjana on jotain minun kirjoittamaani. Olen kokenut sen kohteliaisuutena silloinkin, kun lopputulos ei minusta vaikuta onnistuneelta. Jäljittely ja plagiointi ovat myönteistä lukijapalautetta, ihailun ilmentymiä. Ilokseni olen löytänyt myös kirjoituksia, jotka osoittavat, että alkuteksti on ymmärretty toivomallani tavalla.

Luultavasti on kuitenkin suuri määrä minun kaltaisiani lukijoita, joiden mielestä kiinnostavan fiktiivisen henkilön ja hänen vaiheittensa edelleen kehitteleminen omissa kuvitelmissa ei ole tyydyttävää. Itse olen edelleen koukussa George R. R. Martinin fantasiakirjasarjaan "Tulen ja jään laulu", ja odotan kärsimättömästi seuraavaa osaa. Televisiosarjan katsomisen lopetin jo kauan sitten, kun se alkoi poiketa aivan liikaa kirjojen sisällöstä.

Jon Snow (luen sarjaa alkukielellä ja inhoan suomennosta Jon Nietos) on minulle olemassa vain GRRM:n tekstinä. Voin pohtia ja pyrkiä ymmärtämään, voin olla samaa tai eri mieltä, mutta en voi mennä muuttamaan mitään menettämättä sitä, mitä kirjailijalla on tarjottavana.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kirjallisuuden arvottamisesta

Kirjallisuutta tehdään moneen tarkoitukseen. Siksi ei ole olemassa yleispätevää määritelmää sille, millainen kirjallisuus on hyvää. Lapsen mielestä moni aikuisten arvostama teos vaikuttaa ikävystyttävältä ja vaikeaselkoiselta, siis huonolta. Lapsen rakastama kirja taas voi saada aikuisilta tyrmäävän tuomion: se on roskaa.

Kirja on lukijansa mielestä hyvä tai huono siitä riippuen, mitä hän siltä toivoi ja miten se vastasi odotuksia. Useimmat lukevat rentoutuakseen tai jopa vain kuluttaakseen aikaa. Silloin riittää, että teksti on sujuvaa, ja juoni ja henkilöhahmot kiinnostavia.

Vain harvat lukijat kaipaavat haasteellista tekstiä. Saattaa olla, että joskus ainoa tapa tuoda esiin syvällisiä oivalluksia on kirjoittaa niistä tavalla, joka on vaikeaselkoinen. Muutama lukija varmaan saa tuollaisesta teoksesta irti merkittäviä viisauksia. Mutta sille, että kriitikot ja itseään älykköinä pitävät herkästi yltyvät ylistämään sitä, on raadollisempi selitys. Jos haluaa osoittaa ymmärtävänsä kirjallisuutta paremmin kuin keskivertolukijat, ei saa pitää hyvänä sitä, mitä he pitävät. Pitää arvostaa sellaista, jota vain harvat ymmärtävät.

Jos kirja on kirjoitettu helposti ymmärrettävään muotoon ja sisältää viihteellisiä elementtejä, sitä ymmärtämällä ja arvostamalla ei erotu massasta. Mutta myös viihteen keinoja käyttävä ja helposti luettava ja ymmärrettävä teksti voi olla lukijan kannalta hyvin merkittävä.

Viihde voi tietenkin olla pinnallista ja sellaisena vähämerkityksistä. Mutta viihteellisessäkin kirjassa voi olla tasoja, jotka eivät aukea heti, eivätkä kaikille moneenkaan kertaan lukiessa. Sen voi tehdä aivan yhtä haasteelliseksi kuin muodoilla leikittelevän elitistisen teoksen, ja kirjailija voi sisällyttää siihen tärkeimmän siitä, mitä hän on elämästä ymmärtänyt.

Jos minun pitäisi määritellä, mikä on arvokirjallisuutta, määrittelisin sen kirjallisuudeksi, joka tarjoaa lukijalle mahdollisuuksia rakentaa maailmankatsomustaan ja elämännäkemystään, siis käsitystään siitä, millaisessa maailmassa elämme ja miten meidän tulisi siellä elää. Eikä ole lainkaan yhdentekevää, mitä käsityksiä ja arvoja teos tarjoaa. Jos lukijaa ohjataan uskomaan ihmisten eriarvoisuuteen ja vahvemman oikeuksiin tai vihaamaan jotain ihmisryhmää, teos on minun käsitykseni mukaan roskakirjallisuutta, tai oikeastaan vielä pahempaa. Ei auta, vaikka se olisi muodoltaan kuinka hienosti kirjoitettu.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Kokemuksiani kirjallisuustieteestä

Kun 60-luvulla opiskelin Helsingin yliopistossa käyttäytymistieteitä, pyrittiin selkeästi määriteltyihin käsitteisiin ja tutkimustuloksiin, jotka perustuivat havaittavissa (ja mielellään jopa mitattavissa) oleviin asioihin. Kun 90-luvulla ryhdyin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, hämmästyin käsitteiden sekamelskaa ja johtopäätöksiä, jotka vaikuttivat mielivaltaisilta. Jokainen teoreetikko tuntui puhuvan omaa yksityistä kieltään ja käyttävän käsitteitä, joita kukaan muu ei käyttänyt. Johtopäätöksiä tempaistiin hatusta, ainoana perusteluna "minä sanon, että asia on näin".

Oma vilpitön käsitykseni oli karusti ja rehellisesti ilmaistuna, että kirjallisuustiede oli tieteenä täyttä paskaa. Mutta jos ja kun sitä ei pitänyt tieteenä, se vaikutti kiehtovalta leikiltä, ja koska minulla oli aikaa (eli olin paniikkihäiriöni takia menettänyt kykyni entisiin töihini, kirjailijan työtä lukuun ottamatta) heittäydyin leikkiin mukaan. Kirjailijan oli helppo sukeltaa sellaisiin kielellisiin peleihin, joita kirjallisuustieteen teoreetikot harrastivat. Ajattelin suorittaa ainakin lisensiaatintutkinnon, mutta päädyin lopulta väittelemään tohtoriksi.

Käsitykseni kirjallisuustieteestä ei opintojeni edistyessä kaunistunut kovin paljon. Erilaisia teorioita oli hauska lukea ja pyöritellä mielessään, ja usein ne herättivät ajatuksia ja avasivat uusia näköaloja. Mutta yleensä ne tekivät sen samalla tavalla kuin fiktiivinen kirjallisuus. Löysin myös teoreetikkoja, jotka loivat pohjaa tieteellisille käsityksille, mutta he eivät käsitelleet varsinaisesti kirjallisuutta, vaan laajempia yhteiskunnallisia rakenteita.

Syventävissä opinnoissa minulla oli ohjaavana professorina Kirsti Simonsuuri. Kun kerroin hänelle, että en oikeastaan pitänyt kirjallisuustiedettä tieteenä, hän naurahti ja sanoi: "Tämä on hermeneuttinen tiede." Tuo pieni lause sai minut ymmärtämään sen, mitä kirjallisuustiede voi olla ja mitä se parhaimmillaan on.

Hermeneuttinen tiede on yritystä ymmärtää. Tutkija lukee kirjallisuutta ja muodostaa luetusta käsityksen, jossa ovat mukana kaikki omat ennakkoluulot. Kun tuo käsitys on muodostettu, hän lukee uudelleen, ja luettu joko vahvistaa käsitystä tai tuo esiin sellaista, mikä ei sovi siihen. Pitää muokata käsitys uudelleen, lukea, muuttaa taas käsitystään. Lopullista totuutta ei löydy, mutta ymmärrys (luultavasti) lisääntyy.

Lisensiaatintyöni tein innostuneena ja vakavissani, yrittäen ymmärtää mitä on kirjallisuudessa kuvattu perinteinen taistelijasankari. Työtäni ohjasi kuitenkin professori, jolta opin, että opinnäytetyön pitää noudattaa tekotieteellisiä muotoja. Väitöskirjani tein sitten hiukan kieli poskessa, vakavissani kyllä, mutta samalla parodioiden tieteellistä tekstiä käyttämällä tarpeettoman vaikeita ilmaisuja ja kasaamalla turhia viitteitä eri tutkijoiden lausumiin. Ainakin toinen esitarkastajista huomasikin ilmeisesti leikkini todeten lempeän ivallisesti "Taru Väyrysen laajan lukeneisuuden". Myös väitöskirjaa ohjannut professori huomasi jotain, sillä kun en ollut aivan tyytyväinen arvosanaan, hän sanoi: "Et voi enempää pyytää sellaisesta, mikä on vihellellen tehty."

Viheltelinhän minä, mutta hauskaa se oli.