sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vammaisuus

Kirjailija tuo yleensä kirjoihinsa omia kokemuksiaan, ja se on hyvä. Omakohtaisesti koetun ymmärtää paremmin kuin sen, mitä joku toinen on kokenut. Vammaisuus on sekä Tarmolle että minulle tuttua, Tarmolle fyysisellä ja minulle psyykkisellä tavalla. Tarmo on näkövammainen, ja minulla on vaikea-asteinen krooninen paniikkihäiriö. Vuorileijonan varjossa esiintyvään sokeaan Leoniin ei kuitenkaan ole heijastettu Tarmon piirteitä, vaan Leoni muistuttaa monessa suhteessa nuoruudenaikaista ystävääni Riittaa. Leonin tavoin Riitta oli täysin sokea, mutta hän pyrki selviämään itsenäisesti kaikesta mahdollisesta ja joskus mahdottomastakin. (Toisinaan jopa se mahdottomalta vaikuttanut osoittautui mahdolliseksi!)

Leonin kyvyissä ja toiminnassa ei pitäisi olla mitään, mikä ei olisi mahdollista. Olin pitkään opettajana Näkövammaisten ammattikoulussa, ja opetin muun muassa liikkumistaitoa, joten olen varsin hyvin selvillä sokeuden aiheuttamista rajoituksista, kuten tietysti Tarmokin (jolla kuitenkin edelleen on hiukan näköä jäljellä). Leoni on pyrkinyt voittamaan vammansa aiheuttamat rajoitukset niin hyvin kuin suinkin, koska ei mielellään pyydä apua, ja ärsyyntyy kohdatessaan sääliä.

Leoni on syntynyt sokeaksi ja hän sanoo olleensa hyvin tyytyväinen itseensä, kunnes hänelle selvisi, että häneltä puuttuu jotain oleellista, joka muilla hänen lähellään olevilla on. Hänen mielestään sokeus onkin vamma vain siksi, että on olemassa näkeviä. Jos kaikki olisivat sokeita, he olisivat rakentaneet itselleen sopivan yhteisön, ja ajattelisivat olevansa juuri sellaisia kuin heidän kuuluu olla.

Ihminen mielletään vammaiseksi, jos häneltä puuttuu jokin keskeinen ominaisuus, joka useimmilla on. Jos ihmisillä olisi yleensä kolme kättä, kaksikätinen olisi vammainen. Aistimme ovat hyvin rajalliset, mutta emme koe vammaksi sitä, että emme näe pimeässä tai kuule niin sanottuja yliääniä, koska muutkaan eivät havaitse niitä.

Jos ihmisiä ei aseteta paremmuusjärjestykseen joidenkin ominaisuuksiensa perusteella, vammaisuus ei ole huonommuutta vaan erilaisuutta. Ihmisten erilaisuus taas antaa mahdollisuuksia ymmärtää asioita erilaisin tavoin.

torstai 12. lokakuuta 2017

Kunnioitettu tai sitten ei

Kun 60-luvun alussa olin aikuistumassa, minulla oli mielestäni aihetta loukkaantua, jos minua sinuteltiin kaupassa. Jos ikäiseni mies ehdotti, että voisimme sinutella toisiamme, pidin häntä moukkana. Jokainen sivistynyt ihminenhän tiesi, että vain naista huomattavasti vanhempi tai arvoasemaltaan selvästi ylempi mies saattoi ehdottaa sinuttelua naiselle, muiden piti odottaa naisen aloitetta.

Kun 60-luku eteni, tavat muuttuivat, kaikki sinuttelivat kaikkia. Sen olen sisäistänyt niin hyvin, että en oikeastaan osaa teititellä. Joskus on kuitenkin yritettävä, on niitä, jotka edellyttävät sitä yhtä ehdottomasti kuin minä silloin ennen.

Teitittely ei sovi fantasiakirjaan, joka on ottanut esikuvansa kolmentuhannen vuoden takaa. Teitittely on huomattavasti nuorempi ilmiö. Mutta aina on ollut puhetapoja, joiden käyttäminen ilmaisi puhujan ja puhutellun aseman. Ne kertovat myös yhteiskunnan rakenteesta.

Jos ihmiset ovat tasa-arvoisia, puhuttelu ei ole ongelma. Siksi Sirpissä kuka hyvänsä voi puhutella hallitsijaa ja palvelijaa samalla tavalla, pelkkää nimeä käyttäen ja ilman mitään kohteliaisuusliitteitä. Käytäntö ei häiritse ketään eikä loukkaa ketään, mutta muualta tulleita se joskus kummastuttaa.

Vuorimaassa alempiarvoisen pitää ylempiarvoista puhutellessaan liittää nimen eteen sana kunnioitettu. Yleensä jokainen tietää, kenen velvollisuus on kunnioittaa ketä, ja käytännöstä poikkeaminen koetaan loukkauksena. Autiomaassa alempiarvoinen ei saisi ylempää puhutellessaan käyttää hänen nimeään, vaan pitäisi mainita hänen asemansa. Se aiheuttaa joskus hankaluuksia. Ennen kuin esittää asiansa Akelle portinvartija kysyy hänen vierellään seisovalta Dotarilta: "Miten nyt puhuttelen, joko merikauppias on klaanipäällikkö?"

Kirjoittaessani minusta oli hauska leikitellä puhuttelutavoilla, mutta jostain syystä ne vuorimaalaiset henkilöt, joista eniten pidän, eivät ole kovin herkkiä vaatimaan, että heitä nimitetään kunnioitetuiksi, eivätkä miellyttävimmän luonteen omaavat autiomaalaiset pahastu, vaikka heitä puhutellaan nimellä.

Olenkohan viisastunut vanhetessani?

maanantai 9. lokakuuta 2017

Eräs perusasioista

Kun 90-luvun puolivälissä kirjoitin Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä osaa, valmistelin samaan aikaan lisensiaatintyötäni sankarimyytistä, ja tyttärentyttäreni oli minulla ja Tarmolla päivähoidossa. Sekä lisensiaatintyötä että kirjaa kirjoitin siis iltaisin ja tytön päiväunien aikana. Käydessäni yliopistolla poikkesin usein myös viereisessä sairaalassa. Nuoruudenystäväni oli menehtymässä vaikeaan pitkäaikaissairauteensa.

Kirjat syntyvät siitä, mitä kirjailija on kokenut ja lukenut. Mukana on tietenkin muutakin kuin sen hetken tilanne, mutta Vuorileijonan varjoon vaikutti varmasti se, että koin sitä kirjoittaessani vahvasti sekä elämän että kuoleman läsnäolon ja työstin sitä lisensiaatintyötä varten lukemani kirjallisuuden kautta.

Lisensiaatintyön tekemisestä oli se hyöty, että jouduin miettimään perusteellisesti, mikä maailmankatsomus ja elämänkäsitys oli minkäkinlaisen toiminnan takana. Minulla oli vaistomainen käsitys asioista, mutta en aikaisemmin ollut joutunut analysoimaan ja täsmentämään perusteita, joista se nousi. Miettiessäni omia käsityksiäni ja periaatteitani totesin, että niissä oli sisäinen ristiriita.

Olin omaksunut vaistomaisesti ja kyseenalaistamatta ajattelutavan, joka sisältyi sekä saamaani uskonnolliseen opetukseen että yhteiskunnassa vallitseviin uskomuksiin. Uskontoon kuului ajatus siitä, että ihminen oli perusolemukseltaan paha, ja vapautui pahuudestaan vain turvautumalla Jumalaan. Se kääntyi helposti käsitykseksi, että pahuutensa valtaan jääneet olivat Jumalan vastustajia, Pahan palvelijoita. Ilman uskonnollista kytkentääkin tuntui olevan vallalla jako kahteen: me, jotka olemme hyvän puolella, ja he, jotka ovat pahan edustajia.

Tuo kahtiajako oli selvästi ristiriidassa sen käsitykseni kanssa, että kaikki ihmiset ovat lähimmäisiäni, joita pitää pyrkiä rakastamaan. Se tärkein, mitä lisensiaatintyöni tekemisestä hyödyin, olikin maailmankatsomukseni selkiytyminen. Ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin, pahan tekeminen on ihmisen vajavuutta, johon voi syyllistyä kuka vain.

Tuon oivalluksen tärkein merkitys on se, että kun jako meihin hyviin ja heihin pahoihin purkautuu, varsinaisia vihollisia ei ole, on vain ihmisiä, jotka erilaisista syistä voivat ajautua törmäyskurssille.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kaikkea ei voi selittää lyhyesti

Eräs keskeinen asia, jota olen yrittänyt monella tavalla perustella kirjoittamissani kirjoissa, koskee syyllisyyttä, tai tarkemmin sanottuna sitä, että syyllisyyttä ei ole. Asiaa voi lähestyä myös niin, että kaikille kuuluu anteeksianto kaikesta, mutta seuraavassa sitaatissa Tulisydämestä on mukana toinenkin mahdollinen lähestymistapa. Ollaan Leonin laivassa avomerellä, keskellä talvista koillismyrskyä:

Dotar käveli keulakannelle ja katseli merelle. Myllertävä ulappa oli voimassaan lohdullinen, se hävitti katsojan kuvitelmat omasta merkityksestään. Kooran täytyi olla jotain käsittämättömän valtavaa, ja Dotar oli varma, että Koora oli hyvä. Kooran hyvyyteen verrattuna ihmisen parhainkaan yritys tai suurinkaan jalous ei ollut mitään, ja myös ihmisen pahuus kutistui mitättömän, tietämättömän olennon surkeudeksi. Täällä oli mahdollista uskoa, että Koora todella saattoi antaa ihmiselle anteeksi kaiken, minkä tämä oli tehnyt väärin.

Tässä, keskellä myrskyävää harmaata merta ja hyytävää tuulta, joka lennätti suolaisia pärskeitä, Dotar ymmärsi kadottaneensa mittakaavat ajatellessaan itseään. Hän ei ollut suostunut myöntämään ymmärryksensä ja arviointikykynsä puutteita ja luonteensa heikkoutta, vaan oli halunnut säilyttää kuvitelman omasta mahtavuudestaan silläkin hinnalla, että joutui ajattelemaan olevansa Kooran rajattoman hyvyyden ulkopuolella. Oli ollut suunnatonta ylpeyttä luulla niin.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Viserrys ja selitys

Poimiessani Vuorileijonan varjo -sarjasta twiitin pituisia sitaatteja huomaan, miten vaikeaa on sanoa hiukankaan monimatkaisempaa asiaa lyhyesti.

Esimerkkinä sitaatti, joka on twiitin mittaisena:

"Kuolemantuomion antaminen on yleensä suurempi rikos kuin se teko, jonka takia tuomio annetaan."

Sitaatti on Jääsilmästä, Verrakan pitkähkön repliikin lopusta, joka on kokonaisuudessaan:

"En hyväksy kuolemanrangaistusta. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, ja hän voi tappaa suuttuessaan, puolustautuessaan tai omaa etuaan tavoitellen. Se on jokaisessa meissä piilevä valmius, joka tulee esiin ääritilanteissa tai harkinnan pettäessä. Tuollainen ihmisluonnon pohjamutien ryöppyäminen esiin on tietenkin valitettavaa, mutta pahempaan tekoon syyllistyy, jos itse turvassa ollen ja rauhallisesti asiaa harkiten päättää toisen surmauttamisesta. En sano tätä ylhäältäpäin, olen syyllistynyt siihenkin. Mutta kuolemantuomion antaminen on yleensä suurempi rikos kuin se teko, jonka takia tuomio annetaan."

Oikeastaan tuokin perustelu on riittämätön. Kumpikin sitaatti liittyy koko siihen ajatusmaailmaan ja etiikkaan, jota kirjasarjassa tuodaan esiin.

Pitkiä kirjoja ja kirjasarjoja kirjoitetaan siksi, että lyhyemmät selitykset eivät riitä.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Viserryksiä

Ryhdyin keräämään twitteriä varten Vuorileijonan varjo -sarjasta sitaatteja, jotka eivät ylitä 140 merkin rajaa. Tässä tuloksia sarjan alkupuolelta:

Ei kannata tietää liikaa liian aikaisin.

Tärkeimmät asiat, kuten lasten- ja kodinhoito, olivat lähes yksinomaan naisten hallussa.

Tuoksuja oli enemmän kuin ihmisellä oli sanoja niitä kuvaamaan, tai tunteita niiden ymmärtämiseen.

Jokaisen on tehtävä oma ratkaisunsa, löydettävä oma tapansa toimia.

Ei mikään ole varmaa ennen kuin se tapahtuu.

Laulajan on tehtävä sellaisia lauluja, joita vallanpitäjät tarvitsevat.

Lauluja tehdäkseen on jäätävä henkiin, ja siksi laulajan pitäisi olla voittajan puolella.

Sokeudestakin on joskus hyötyä, en ole pimeässä läheskään niin avuton kuin te näkevät.

Kunniallinen selu ei koskaan käännytä pois naista, joka tarvitsee turvapaikkaa.

Mitään tärkeitä asioita ei pitäisi jättää miesten yksinoikeudeksi.

Äitijumala on naisten ja lasten turvana, kun miehet yltyvät näyttämään mieheyden huonoimmat puolet.

Äitijumala on aina alistetun puolella alistajaa vastaan.

Joutuiko joskus tilanteeseen, jossa kaksi ehdottoman oikeaa periaatetta oli ristiriidassa keskenään?

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Pukeutumisesta

Periaatteessa vaatteet on tarkoitettu suojaamaan ihmistä silloin, kun pelkkä iho ei anna riittävää suojaa. Luultavasti ihminen kuitenkin jo hyvin varhain valitsi itselleen mahdollisimman kauniita vaatteita ja halusi niillä korostaa ulkonäkönsä miellyttävyyttä, ja vaatetuksella ryhdyttiin myös osoittamaan omaa merkittävyyttä, asemaa ja varallisuutta.

Sirpissä ihanteena on ihmisten tasa-arvo, ja siksi pukeutumisessa pyritään yksinkertaisuuteen. Kovin näyttävää pukeutumista ja kalliita koruja pidetään sopimattomina. Poikkeuksena ovat vain edustustehtävät, joita varten Sirpin hallitsija ja muut johtohenkilöt pukeutuvat kansainväliseen tapaan kalliisiin ja koristeellisiin asuihin.

Ake pukeutuu kotimaassaan sirpiläiseen tapaan vaatimattomasti, mutta kun hän tulee Sirpistä Autiomaahan, hän vaihtaa jo laivalla itselleen kalliit vaatteet ja korut. Ne ovat hänelle työasu, joka tekee hänestä kauppiaana uskottavan.

Vaatetuksen eräs tehtävä on peittää sellaiset vartalon osat, joiden näkeminen voi houkutella jonkun ei-toivottuun seksuaaliseen kiinnostumiseen. Useimmiten koetaan erityisen tarpeelliseksi suojella naista miehen katseilta. Mutta ongelmana on, että mitä enemmän peitetään, sitä pienemmät vilahdukset muuttuvat kiihottaviksi. Niinpä naista vaaditaankin monissa kulttuureissa peittämään itsestään sellaistakin, mikä muualla koetaan neutraaliksi.

Autiomaassa edellytetään, että kunniallinen kaupunkilaisnainen peittää huivilla kasvojensa alaosan. Malee on elänyt lapsuutensa Autiomaassa ja käyttää huivia tottuneesti, mutta Tessin huivi pyrkii jatkuvasti luiskahtamaan alas. Kun hänelle huomautetaan, että hän on kuin häpeämätön paimentolaisnainen kulkiessaan kasvot peittämättömänä, hän luopuu hankalana pitämästään tavasta ja ajattelee, että mitä se haittaa, jos hän vaikuttaa paimentolaiselta.

Naisen suojelemiseksi kehittyneistä pukeutumistavoista tulee tottumuksia, joihin liitetään vahvoja mielikuvia siveydestä, ja myös uskonnollisia perusteluja. Ne voivat ulkopuolisen mielestä olla vanhentuneita ja tarpeettomia, mutta niistä luopuminen on siitä huolimatta yhtä vaikeaa kuin mitä ihmisen aina on luopua tavoistaan ja käsityksistään. Kuvauksella Maleen ja Tessin huivinkäytöstä on tarkoitus yksinkertaisesti sanoa, että jokaisen naisen pitäisi saada itse päättää, millainen huivi hänellä on ja miten hän sitä käyttää.