perjantai 19. tammikuuta 2018

Jatkuu

Tällä hetkellä käsikirjoituksen ensimmäistä versiota on 80 liuskaa, merkkimäärä välilyönnit mukaan laskien on 192229. Koossa on noin kolmannes siitä, mikä luultavasti tulee olemaan lopullinen merkkimäärä, mutta käsikirjoituksen rakenteen (lähinnä juonen) kannalta olen suunnilleen puolivälissä. Olen nyt kirjoittanut Vuorimaahan sijoittuvan osion, ja olen siirtymässä Kratoon.

Tapani kirjoittaa on sellainen, että ensimmäinen käsikirjoituksen versio on melko typistetty ja töksähtelevä, sillä kohtauksesta toiseen saatetaan siirtyä ilman niitä yhteen sitovaa ja kerrontaa laventavaa osuutta. Joskus tuskastun siitä, ja tekisi mieli pysähtyä tekemään lisäyksiä ja hiomaan tekstiä. Minulla on kuitenkin kokemusta siitä, että vasta kertaalleen kirjoitetusta tekstistä tietää kunnolla, mitä ja millaisia lisäyksiä mihinkäkin kohtaan tarvitaan.

Kirjoittamistavastani johtuu, että en juuri koskaan tee poistoja, ainoastaan muutoksia, tarkennuksia ja täydennyksiä. Joskus tosin joudun vaihtamaan jopa kokonaisen luvunkin paikkaa. Se aiheuttaa sitten melkoista muokkauksen tarvetta ja tarkistuksia muihinkin lukuihin, joten toivottavasti en joudu tekemään sitä tällä kertaa.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Vaiheessa

Tekeillä olevasta kirjasta on nyt kirjoitettu sen ensimmäistä versiota 61 liuskaa, mikä minun käyttämälläni fontilla ja rivivälillä on 144590 merkkiä, johon sisältyvät välilyönnit. Kirjan lopullista laajuutta ei vielä pysty kovin tarkasti arvioimaan, mutta todennäköisesti siitä tulee noin 600000 merkkiä. Merkkimäärästä on siis koossa suunnilleen neljännes, mutta juonen kannalta hiukan enemmän, sillä kirjoittamistapani on sellainen, että ensin kirjoitan tiiviisti ja pelkistetysti, yksityiskohtia lisäilen myöhemmin.

Rakenteellisesti kirja ainakin vielä tämänhetkisen suunnitelmani mukaan jakautuu neljään osioon. Ensimmäisessä niistä tapahtumapaikkana on Sirpi, ja nyt olen toisessa osiossa, jossa liikutaan Vuorimaassa. On varmaan aika helppo arvata, että kolmannessa osiossa ollaan Autiomaassa ja viimeisessä taas Sirpissä.

Tässä vaiheessa Tarmo on tekoprosessissa mukana kuuntelijana ja keskustelijana, jolle selostan kirjoittamaani ja pyydän kommentteja. Ja niin kuin tavallista, minulla on mielessäni Tarmon heittämiä ideoita, joita toteutan mikäli tunnen saavani ne sopimaan kokonaisuuteen.

Tarkoitukseni on kertoa käsikirjoituksen etenemisestä. Jos kiinnostaa, ryhtykää seuraamaan.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Taikauskoa vai omantunnon ääni?

Alla on katkelma Tähtien kosketuksesta. Mitä Tessin vanginneet ja hänen henkeään uhkaavat sotilaat siinä oikeastaan kokevat? Se vaikuttaa taikauskoiselta pelolta, mutta onko kysymyksessä sittenkin omantunnon ääni, joka muistuttaa siitä Äitijumalaan(kin) liitetystä periaatteesta, että ihminen ei saa vahingoittaa toista ihmistä?

Jokin herätti Rotaan alipäälliköissä levotonta kuiskuttelua, ja Tessi ihmetteli, mitä he tuijottivat. Sitten hän huomasi, mihin katseet kohdistuivat, ja kosketti kaulallaan olevaa kultakorua.

– Sinulla on Äitijumalan tunnus, jota tietämätön kansa pitää pyhänä, Rotaan vierellä istuva harmaatukkainen mies sanoi epäröivällä äänellä. – Kansamme taikauskoisten käsitysten mukaan jokaista, joka vahingoittaa tuota tunnusta kantavaa, kohtaa hirveä onnettomuus.

– Koru oli ensin Sirpin valtion omaisuutta, mutta kansa lahjoitti sen minulle, Tessi sanoi.

– Ota granaattiomena pois häneltä, Rotaa sanoi sotilaalle, joka seisoi lähinnä Tessiä.

Sotilas vaikutti kauhistuneelta ja epäröi. Hetken hän näytti miettivän kumpi olisi pelottavampaa, Äitijumalan rangaistus vai Rotaan raivo.

– En uskalla, klaanipäällikkö, hän sanoi sitten nöyrästi. – Siihen ei saa koskea ilman sen kantajan lupaa.

Rotaa katsoi vieressään istuvaa alipäällikköään ivallisesti.

– Miehesi ovat pelkureita, hän sanoi. – Ota sinä tuo riipus tytöltä, sen näkeminen häiritsee sotilaita.

– En missään tapauksessa, alipäällikkö torjui. – Jos Äitijumalan tunnuksen riistää sen omistajalta, kuolee ennen seuraavaa aamua.

– Joutavaa taikauskoa, Rotaa ärähti.

– Uskaltaisitko sitten itse koskea siihen? alipäällikkö kysyi loukkaantuneena.

Rotaa ei vastannut, mutta hän näytti harmistuneelta. Ilmeisesti hän ei uskaltanut. Hän yritti peittää sen ryhtymällä antamaan orjalle käskyjä, jotka koskivat aamupäivän ateriaa. Sen tehtyään hän käyttäytyi kuin olisi unohtanut granaattiomenariipuksen.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Leipäjono silloin ennen

Malee seisoi keskellä ruokaa laittavien palvelijoiden hyörinää ja ilmassa leijuvia tuoksuja. Liedet ja kiehuvat padat tekivät keittiöstä hiostavan kuuman talvellakin. Ruokahuollosta vastaava Loita, vanhahko tukeva nainen, katsoi huolissaan Maleeta. Kouda oli kieltänyt avaamasta keittiön luo johtavaa porttia kerjäläisille, niin kuin tähän asti oli tehty.

– Minulla on jaettavaksi tarkoitettu ruoka valmiina, Loita valitti. – Enhän voi käskeä heittämään sitä odottajille muurin yli kuin koirille.

– Kerjäläisten joukossa on levottomuutta lietsovia rettelöitsijöitä, Malee selitti. – Koudan mielestä heitä ei voi päästää palatsin muurien sisään. Meidän on järjestettävä ruoan jakelu portin ulkopuolelle kadulle.

– Klaanipäällikön puoliso, ei, en uskalla, Loita vastusti kauhuissaan. – Olisimme siellä kansanjoukkojen armoilla.

– En pakota ketään, Malee sanoi. – Puhu komennossasi oleville palvelijoille, kysy vapaaehtoisia. Olen itse mukana.

Loita nosti kädet kasvoilleen.

– Rakastettu emäntäni, ei, hän sanoi. – Ajattele, miten kansanjoukot ovat mellastaneet, ryöstäneet ja pahoinpidelleetkin ihmisiä. Ainakin sotilaat on saatava turvaksi, jos sinäkin tulet sinne.

Kouda oli ehdottanut Maleelle, että ruoan jakaminen kerjäläisille lopetettaisiin. Malee oli selittänyt hänelle, että se aiheuttaisi raivokkaita mielenosoituksia. Kun Malee oli ehdottanut ruoanjakelun siirtämistä portin ulkopuolelle, Kouda oli sanonut niin kuin Loitakin, että sotilaat tarvittaisiin valvomaan turvallisuutta. Malee oli saanut hänet ymmärtämään, että sotilaiden läsnäolo ärsyttäisi ihmiset mellakoimaan. Loitaa piti suostutella toisella tavalla.

– Ajattele vanhuksia ja lapsia, Malee pyysi. – Voiko heidät jättää ilman ainoaa päivittäistä ruoka-annostaan? Ja lapsethan pelkäisivät sotilaita ja itkisivät, ei sellainen käy päinsä.

– Ehkä meidän on yritettävä, Loita sanoi epäröiden. – Onhan köyhien saatava apua.

– Järjestä kaikki valmiiksi, Malee sanoi rohkaisevasti. – Tiedän, että pystyt tähän, olethan aina suoriutunut tehtävistäsi erinomaisesti.

Loita jäi hymyilemään hämillään, iloisena kiitoksesta ja kuitenkin aavistellen, että se oli Maleen tapa saada hänet mukaan arveluttavaan yritykseen.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Painettuna vai e-kirjana

Jos nykyisin voin valita, missä muodossa otan kirjan luettavakseni, suosin e-kirjaa. Sen suurin etu on kätevä hakutoiminto, ja fontin saan säädettyä mieleisekseni. Mutta erityisen rakkaat kirjat haluan silti myös painettuina kirjahyllyyni. Oikeastaan siihen ei ole mitään järkevää syytä, ja luultavasti kysymyksessä onkin vaistomainen tunne, että kirja käsin kosketeltavana esineenä on omistuksessani todellisemmin.

Vuorileijonan varjo -sarja on nyt ostettavissa e-kirjana Ellibsiltä. Olen tyytyväinen siihen, että hinnan sai pidettyä vähän päälle viidessä eurossa, mikä tuntuu aika kohtuulliselta. E-kirjan voi myös lainata kirjastosta, kunhan pyytää omaa kirjastoaan hankkimaan sen e.kirjavalikoimaansa Ellibsiltä.

Edelleen on kuitenkin ihmisiä, jotka haluavat lukea painetun kirjan tai jopa ostaa sellaisen. Vuorileijonan varjo -sarjan osia 1-6 on yhä tarjolla kirjastoissa ja antikvariaateissa sellaisina kuin Tammi ne julkaisi vuosina 1996-2000. Lisäksi on liikkeellä niistä julkaisemiani uusintapainoksia ja vuosina 2016 ja 2017 julkaistuja osia 7-9, joista joitakin hajakappaleita saattaa vielä olla verkkokirjakaupoissa, ja Talvisateet -kirjasta on Bookyssa edelleen pieni jäännöserä.

Yritän etsiä mahdollisuuksia tuoda painetut kirjat taas myyntiin. Kaupallisesti se ei ole kannattavaa, mutta haluaisin tarjota ne niille lukijoille, jotka kaipaavat niitä e-kirjan tilalle tai lisäksi.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Lokerointia tai sitten ei

Ihmisiä voidaan jakaa ryhmiin lukemattomin eri perustein. Sellaisia ovat sukupuoli, kansanryhmä, monet ulkoiset ominaisuudet, mutta myös sitoutumiset uskonnollisiin, poliittisiin tai moraalisiin periaatteisiin, vain joitakin mainitakseni. Monet tällä tavalla luodut lokeroinnit muodostavat keskenään vastakohtapareja, joista toinen edustaa enemmistöä ja toinen vähemmistöä, tai ryhmät koetaan eriarvoisina.

Tuonhan me kaikki tiedämme. Selvää on myös, että jokainen yksilö kuuluu samanaikaisesti lukemattomiin eri lokeroihin, joista toiset edustavat enemmistöä ja toiset vähemmistöä, ja joita arvostetaan eri tavoin. Ja lisäksi yksilöt eivät läheskään aina sijoitu jompaan kumpaan kahdesta vaihtoehdosta, vaan ovat tavalla tai toisella välimuotoja.

Monelle meistä jokin lokero muodostuu kuitenkin muita tärkeämmäksi. Hän määrittelee itsensä lähinnä sen kautta, ja katsoo edustavansa sitä. Usein on kysymys syrjitystä vähemmistöstä tai ryhmästä, jota aliarvostetaan. Tunne kuulumisesta siihen voi olla raskasta ja lamauttavaa varsinkin silloin, jos viiteryhmänä (tai ainakin ryhmänä, johon haluaisi kuulua) on enemmistö tai ryhmä, jota arvostetaan. Silloin kohdistaa vallitsevat ennakkoluulot sekä itseensä että kaltaisiinsa. Tai onnistuu vakuuttamaan itselleen, että minä olen jotain parempaa kuin nuo muut tässä lokerossa.

Jonkinlainen solidaarisuus omaa vähemmistöryhmää kohtaan kehittyy kuitenkin useimmiten, koska kaltaistensa tilanteen pystyy kokemuksensa takia ymmärtämään. Suhtautuminen muihin vähemmistöryhmiin onkin sitten aivan muuta. Vammaisten ja sosiaalisesti ongelmaisten parissa työskennellessäni opin nopeasti, että marginaaliasemaan joutunut ihminen oli muita tavalla tai toisella poikkeavia kohtaan usein suvaitsemattomampi kuin keskivertoihminen. Se oli helppo ymmärtää. Ihminen arvottaa itseään niin kuin muutkin laumaeläimet, hänen asemansa määrittää se, keitä on hänen yläpuolellaan ja keitä alapuolellaan. Syrjityt ryhmätkin tuntevat kohoavansa arvossa löydettyään ryhmän, jota he voivat halveksia.

Erilaisuuden tuottama ulkopuolisuus voi kuitenkin tarjota myös näköalapaikan, joka auttaa ymmärtämään, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin hän on. Se synnyttää solidaarisuuden kaikkia tavalla tai toisella syrjäytyneitä kohtaan.

Mutta halveksittuun ja/tai syrjittyyn ryhmäänkin lokeroitu ihminen voi kokea olevansa paljon muutakin kuin tuon lokeron edustaja. Silloin hänellä toivottavasti on valmius ja halu purkaa lokerointeja ja kohdata kaikki kanssaihmiset koko ihmisyydessään, lokeroimatta heitä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Katharsis

Aristoteles huomautti Runousopissaan, että tragedian katsojaan vaikuttaa voimakkaasti juonen äkillinen käänne, varsinkin sellainen, jossa onni yllättäen muuttuu onnettomuudeksi. Aristoteleen mukaan siitä seuraa katsojassa tunnereaktio, joka tuottaa katharsiksen. Katharsiksen olemuksesta on monenlaisia teorioita, mutta aivan varmasti myös romaanin lukija kokee jotain merkityksellistä kohdatessaan juonen traagisen käänteen. Tehoa lisää kontrasti edeltävään tilanteeseen, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin.

Katharsista voi ehkä kuvata henkisenä puhdistumisen tunteena, joka mahdollisesti perustuu siihen, että ihminen kohtaa turvallisessa ympäristössä (lukijana, katsojana) tuskallisen tilanteen ja vapautuu hetkeksi alitajuisesta pelostaan. Joka tapauksessa itkiessämme sankarille tapahtunutta onnettomuutta siirrämme hetkeksi oman elämämme murheet syrjään.

Tehokas tapa pilata katharsis on tehdä yllättävästä tapahtumasta cliffhanger. Cliffhanger on se sellainen tilanne, jossa sankari tipahtaa jyrkänteeltä, saa viime hetkessä toisella kädellään kallionkielekkeestä kiinni, ja jää roikkumaan siihen.

Cliffhangerin käyttö alkoi kai siitä, että jatkokertomus keskeytettiin kohtaan, jossa lukijalle jäi tarve tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Televisiosarjassa sen tehtävä on varmistaa, että katsomista jatketaan mainoskatkon jälkeenkin. Mutta en oikeastaan näe mitään syytä käyttää sitä kirjallisuudessa.

Jättäessään henkilönsä roikkumaan kallionkielekkeelle ja siirtyessään kuvaamaan muita tapahtumia kirjailija ehkä uskoo ylläpitävänsä jännitystä. Lukijana olen kokenut sen pelkästään ärsyttävänä. Henkilön voi jättää vaikeaan tai epävarmaan tilanteeseen, mutta vain sellaiseen, joka ei vaadi välitöntä ratkaisua puoleen tai toiseen. Jos hänen päänsä on mestauspölkyllä ja pyöveli on jo kohottanut miekan, kertomuksen keskeyttäminen johtaa outoon pysäytyskuvaan. Kun siihen sitten joskus palataan ja miekka joko iskee tai sitten ei, lukijan tunnereaktio on kummassakin tapauksessa laimea.

Aristoteleen kuvaama traaginen käänne on yllätys tragedian henkilöille, mutta sen ei tarvitse olla yllätys näytelmän yleisölle. Päinvastoin, katsojat tunsivat yleensä tarinat ja tiesivät ennalta, mitä tulisi tapahtumaan, ja traagisen käänteen tehoa lisäsi, että katsoja tiesi sen olevan tulossa, mutta tragedian henkilöt eivät tienneet sitä.

Traaginen käänne on voimakas tehokeino, ja sitä on käytettävä varoen. Jos henkilö jatkuvasti joutuu aina uuteen onnettomuuteen, teho ei suinkaan moninkertaistu. Aristoteleen mielestä tragediassa riitti yksi merkittävä käänne, jonka ympärille kaikki muu rakentui. Voi se riittää kirjallisuudessakin.